tiistai 26. marraskuuta 2013

Maahanmuuttokeskustelu on huijausta

Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.

Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.

Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.

Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.

Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.

Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Muutoksen ilmapiiri

Suomen eduskunnassa tapahtui lokakuussa muutos, jota voi olosuhteisiin nähden pitää periaatteessa mullistavana. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eduskunnassa on enemmän kuin kahdeksan puoluetta, kun James Hirvisaari sai potkut perussuomalaisista, liittyi Muutos 2011:n jäseneksi ja perusti samannimisen eduskuntaryhmän. Edellinen "kahdeksanpuoluejärjestelmän" ulkopuolinen kansanedustaja oli Risto Kuisma, joka valittiin johtamansa Remonttiryhmän listoilta eduskuntaan vuonna 1999. Kaksi vuotta myöhemmin Kuisma kuitenkin siirtyi SDP:n riveihin, lakkautti eduskuntaryhmänsä ja poistatti Remonttiryhmän ennenaikaisesti puoluerekisteristä. Viimeiset 12 vuotta olemme eläneet kahdeksanpuoluejärjestelmässä, jonka Hirvisaaren loikka nyt purkaa – siitä huolimatta, että hänet valittiin persujen listoilta. Kunpa vasenryhmäläiset Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ymmärtäisivät tehdä omalla tahollaan samoin!

Muutos 2011 on tietysti oikeistolainen, monien konservatiivisten teemojen puolesta liputtava puolue, eikä siltä ole sinänsä lupa odottaa muutosta. Puolueen nimi on herättänyt hämmennystä, kun vuosi 2011 tuli ja meni – ilman minkäänlaista muutosta ainakaan tämän puolueen suunnalta. Toisaalta eduskuntavaalit 2011 toivat suomalaiseen politiikkaan yhden merkittävän muutoksen eli persujen läpimurron. Ideologisesti tämä merkitsi oikeistopopulismin läpimurtoa. Samassa jytkyssä eduskuntaan livahti myös James Hirvisaari. Nyt, kun yhtä lailla populistisella Muutos 2011:llä on oma kansanedustaja, joka edusti myös vuoden 2011 poliittista painopistemuutosta, puolueen nimi pitääkin "vahingossa" paikkaansa. Jälleen toisaalta tämä sementoi populistien "muutoksen" nimenomaan vuoden 2011 jutuksi ja siinä mielessä jo menneeksi tapahtumaksi, vaikka muutoslaiset saisivatkin äänestäjiltä eduskuntamandaatin keväällä 2015 (mikä on suurten puolueiden väen ja eduskunnan näennäisvasemmistolaisten vähättelystä huolimatta täysin mahdollista, jopa todennäköistä).

Perussuomalaisten keväästä 2011 alkanut mahtiaika eduskunnassa on osoittanut, ettei edes demareihin ja keskustaan vertautuva kannatus vaaleissa tee puolueesta todellista muutostekijää. Ainoa havaittava muutos valtakunnanpolitiikassa on kohukansanedustajien lukumäärän moninkertaistuminen, jonka merkittävin välillinen vaikutus on huomion siirtyminen eduskunnassa politiikasta henkilöihin. Tämä puolestaan voi sallia entistä useampien täysin sietämättömien päätösten nuijimisen läpi eduskunnassa ilman niiden ansaitsemaa huomiota – kansan tuijottaessa enemmän Hirvisaaren, Teuvo Hakkaraisen tai jonkun vastaavan uusimpia möläytyksiä. Näin ollen kokoomusvetoinen uusliberalismi, jota SDP:n hyväksymä elämäntapafasismi tukee, voi huoleti porskuttaa eteenpäin populistien hoitaessa silmänkääntöpolitiikan. Toki asetelma muuttuisi, jos persut nousisivat hallitukseen, mutta koska se on mahdotonta RKP:n (tai vihreiden) siellä ollessa, tämä on varsin epätodennäköistä. Vuonna 2011 tosin näytti, että persujen kannatus kasvaa melkein loputtomiin, mutta sittemmin he ovat jääneet pahasti jälkeen ennen muuta keskustasta. Muutos 2011 nakertanee puolueen kannatusta entisestään.

Oleellisinta kevään 2011 poliittisessa painopistemuutoksessa ja syksyllä 2013 tapahtuneesta kahdeksanpuoluejärjestelmän kaatumisessa onkin muutoksen mahdollisuuden toteutuminen. Vaikka eläisimmekin yhä uusliberalismin kahleissa, välineet niiden katkaisuun ovat näkyvissä. Muutos 2011 ei tuo(nut) mitään todellista, oikeasti merkityksellistä uutta, mutta "muutos 2015" voi tehdä niin. Muutos on meidän käsissämme.

Millainen sitten olisi edellä mainittu "todellinen, oikeasti merkityksellinen" muutos? Ensin on tehtävä selväksi tosiasia: elämme oikeistolaisessa, kapitalistisessa järjestelmässä, joten perinpohjaisen muutoksen on tultava vasemmalta. Vasemmistoliitto sitä ei tee, sillä oman kokemukseni perusteella selvä valtaosa vassareista on yhteiskuntajärjestyksen ja status quon puolustajia. He kuvittelevat naiivisti olevansa vallassa, mitä populistien kritiikki vielä pönkittää. He eivät kylläkään pidä kokoomuslaisesta leikkauspolitiikasta, mutta heidän reaktionsa siihen on säilyttävä eikä muutoshakuinen. Persujen ja Muutos 2011:n luomaa alkeellista muutosilmapiiriäkin he vastustavat, vaikka se tarjoaisi tilaisuuden työntää soppaan jotain oikeasti – tai pitäisikö sanoa vasemmasti – tuoretta. Eduskuntavasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan rippeet – ymmärtämättä, että ne ovat tosiaan rippeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vasemmistolle enää paljonkaan säilytettävää. Muutoksen aiheita sen sijaan olisi valtavasti. Se muutos jää nykyiselle eduskunnan ulkopuoliselle vasemmistolle, johon vasenryhmäläiset Yrttiaho ja Mustajärvi toivottavasti liittyvät.

Itseäni on monesti kritisoitu liiasta uskosta nimenomaan eduskuntapolitiikan ihmeitätekevään vaikutukseen. Todelliset yhteiskunnalliset muutokset nimittäin alkavat ruohonjuuritasolta, katutasolta, mitä nimiä sitten käytetäänkin. Tästä asiasta olen ihan samaa mieltä, vaikka ajattelenkin, ettei eduskunta-aseman merkitystä pidä väheksyä. Todellinen muutos nimittäin tapahtuu kaikilla tasoilla. Ihmisten ajattelutapa voi muuttaa reaalipolitiikan toimintalinjoja, mutta reaalipolitiikka voi myös muuttaa ihmisten ajattelulinjoja. Yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat aina dialektisia, ellei niitä ohjailla sivusta tai ylhäältä piittaamatta kansan näkemyksistä. Niin sanotut värivallankumoukset esittävät jonkinlaisen välittäjävaihtoehdon. Ne ovat ohjailtuja, eivät spontaaneja prosesseja, mutta ne hyödyntävät täysillä jokaista muutoksen ilmapiirin hiventä ja saavat käyttövoimansa kaduilta ja ruohonjuurista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutoksen ilmapiiriä, ja kun meillä nyt on sellaisen hiveniä, ne täytyisi hyödyntää. Mikään ei ole alistetulle kansalle niin houkuttavaa kuin vihje muutoksesta parempaan, ja niin kauan kuin vihjeiden monopoli on konservatiivioikeistolla, kansa pysyy alistettuna.

Hyviä esimerkkejä muutoksen ilmapiirin kiehtovuudesta ovat renessanssi, Ranskan vallankumous ja 1960–70-luvun punertava radikaaliaika. Ne viehättävät sukupolvea toisensa jälkeen, vaikka todellisuus ei tuolloin vastannut nykyisiä kuvitelmia. Renessanssi muutti länsimaisen tajunnan pimeästä keskiajasta avarampaan uuteen aikaan, mutta prosessi kesti vuosisatoja. Mikä alkoi Danten ja kumppaneiden pioneerityönä 1300-luvulla, täydentyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan myötä 1600-luvulla. Renessanssin käsitekin on peräisin vasta 1800-luvulta! Ranskan suuri vallankumous taas rajoittui tuhansien kilometrien päähän monista maista, joissa sitä muistellaan ja ihannoidaan. Vallankumous johti verenvuodatukseen muun muassa keksimänsä giljotiinin avulla ja pohjusti Napoleonin myöhempää valtaannousua. Silti sitä juhlitaan kansanvallan läpimurtona, siitä löydetään uudempien kumousaatteiden juuret, Ranskan valtio kantaa siitä periytyvää tunnusta (liberté, égalité, fraternité) ja Pahkasika vitsailee siitä ("Pierrikö Robespierre?"). Kesä 1967 ei Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenten mukaan ollut oikeasti "summer of love" vaan mieluummin "golden age of fucking", mutta kaukana San Franciscosta ajateltiin ja varsinkin ajatellaan, että jossain tällä planeetalla hallitsi tuohon aikaan rakkaus. Ajatus muutoksesta parempaan on niin perinpohjaisen houkuttava, että se tekee todesta tarua. Eikö pian voisi olla aika tehdä tarusta totta?

Kirjoitin yllä, että todellinen muutos tapahtuu kaikilla tasoilla. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Jos nyt lähtökohtaisesti ymmärretään, ettei maahanmuuton rajoittaminen tai islamofobian kanonisoiminen edusta muutosta parempaan, täytyisi meidän myös ymmärtää, ettei pyrkimys säilyttää hyvinvoinnin rippeitä tai elämäntapavapauden rajoittaminen "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä edistä sitä yhtään enempää. Samoin on erilaisten muutoshakuisten välille kylvetyn riidan laita. Muutoksen ilmapiiri on nimenomaan sitä, että ilmoille pirskahtelee kaikenlaisia uusia ideoita – osa aluksi taantumuksellisia, osa epäkypsiä ja osa ihan täyskahjoja. Kun toimimme viisaasti, vie aito muutos voiton niiden joukossa. Muutoksen ilmapiiri on sitä, että kieltäydymme meille syötetystä massakulttuurista (valtamediassa, taide- ja musiikkitarjonnassa), ja sitäkin, että kokoonnumme keskustelemaan, kuuntelemaan ja opettamaan toisiamme epävirallisissa puitteissa niin kuin ViPun ravintolatilaisuuksissa. Muutoksen ilmapiiri vaatii poliittisen korrektiuden täydellistä hävittämistä, sovinnaisen elämänasenteen hylkäämistä ja yksilötasoista uskallusta astua yhä useammin tyhjän päälle. Se ei aina palkitse sillä tavoin kuin ahkera työ entisinä aikoina palkitsi, mutta parhaassa tapauksessa se palkitsee sillä tavoin kuin romantikot kuvittelevat renessanssin, Ranskan vallankumouksen ja 60–70-luvun punertavan radikaaliajan palkinneen.

Nyt on syksy 2013, ja maailmamme odottaa muutoksen ensimmäistä pidättelemätöntä, vapauttavaa alkusoittoa.