maanantai 30. huhtikuuta 2018

Työväenluokka, keskiluokka, vasemmisto, oikeisto

Pidin perjantaina 27. huhtikuuta 2018 Pispalan kirjastossa luennon aiheesta Luokkakysymyksen ongelmia Suomessa – 1918, 1968, 2018. Kuten saattoi pelätä, vapunalusviikonlopun perjantai-ilta, etenkin kirjaston puolelta olematon mainostus ja "nimetön" luennoitsija saivat paikalle vähänlaisesti kuulijoita. Sain kuitenkin heiltä palautetta, että kelpaisin puhumaan tästä aiheesta isommillekin areenoille. Tämä kirjoitelma on tiivistelmä luennolla käsittelemistäni asioista.

Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.

Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.

Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.

1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.

Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Hallituskritiikki ja kokonaisnäkemyksen puute

Kun Juha Sipilän porvarihallitus aloitti toimintansa vuonna 2015, olin avoimesti sitä mieltä, että tämä hallitus täytyy kaataa – muuten tapahtuu pahoja. Mitä on sitten tapahtunut? Tarvitseeko näitä edes listata? Hallitus on muun muassa leikannut koulutuksesta ja työttömiltä (jälkimmäinen "aktiivimallin" nimellä kulkeneen huijauksen muodossa), hävittänyt julkista sektoria, harjoittanut todella taantumuksellista energia- ja ympäristöpolitiikkaa, siunannut asekaupan Lähi-idän sotarikollismaihin ja Naton sotaharjoitukset Suomessa sekä lennättänyt joukoittain turvapaikanhakijoita sodan ja vainon keskelle. Toteutuslistalla ovat vielä katastrofiksi kutsuttu sote-uudistus ja kansalaisten pisteytys sekä "aktiivimalli kakkoseksi" nimitetty työttömyystuen epääminen, ellei työtön jatkuvasti laadi työnhakuilmoituksia ihan työnhakuilmoitusten laatimisen vuoksi. Kaiken kukkuraksi hallitus ei ole edes legitiimi vaihdettuaan perussuomalaiset lennosta uuteen mandaatittomaan "siniseen" puolueeseen.

Sipilän hallituksen ensimmäisenä syyskesänä olimme vähintään 10 000 ihmisen joukkovoimalla Helsingissä marssimassa. Seuraavana kevättalvena oli pääkaupungissa kokonainen viikko mielenosoituksia, ja vaikutti oikeasti siltä, ettei oikeistohallitus istu neljää vuotta. Sen jälkeen, häkellyttävää kyllä, kapina lässähti. Tämän ymmärtäisi, jos hallituksen toimet olisivat parantuneet, mutta ikävä kyllä meno on vain pahentunut. Eteemme on marssitettu yhä uusia kurjistamistoimia, jotka ovat eräille tulleet muka aina yllätyksenä – minunlaiseni taas ymmärsivät homman alusta lähtien. Ikävä kyllä yllättyjiin kuuluvat esimerkiksi vasemmistoliitto, jonka pitäisi olla hallituksen kaatamisen suhteen avainasemassa (eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena oikeiston hallitessa), sekä iso joukko kaikkein aktiivisimpia kansalaisliikeihmisiä.

Mikä meni pieleen? Mielenosoituksia on nähty vuoden 2016 jälkeenkin, mutta yhtä Joukkovoima-organisaation yritystä lukuun ottamatta kaikki ovat olleet yhden asian liikehdintöjä ja suuntautuneet yhä useammin johonkin muuhun kuin hallituksen politiikan vastustamiseen. Tämä on osa oikeiston "hajota ja hallitse" -suunnitelmaa. Hallituksen toimia vastustavat kansalaiset on kuppikunnitettu ja saatu vihaamaan toisiaan. Puna-viher-musta-pinkki-ryhmissä on tyystin unohdettu, että iso osa ns. rajatkiinni-porukoista vastustaa julkisen sektorin alasajoa; jälkimmäiset tuskin edes tietävät, että edellisissä ryhmissä vastustetaan yleisesti Suomen ajamista Natoon ja asekauppoja Saudi-Arabiaan; ja niin edelleen. Toisaalta myös mielenosoitusaiheiden sirpaloituminen alun joukkovoimantunteesta on itsetarkoituksellisen (media)kampanjan tulosta. Mikään ei hyödytä valtaapitäviä piirejä enemmän kuin se, ettei kansa ymmärrä, kuinka yksimielisesti se vastustaa hallitusta. Siinä on paljon vähemmän uhkaa, jos ihmiset tunnistavat vain yksittäisiä asiakysymyksiä, joita vastustavat yksittäiset ihmiset.

"Yllättymisen" lisäksi yksi oleellisesti pielessä oleva asia on hallituskriittisten piirien jatkuva vetoaminen hallitukseen ja sille uskollisiin viranomaisiin. Se ei yleensä johda mihinkään, ellei lasketa somekampanjoinnin vaikutusta monien lakiehdotusten perumiseen – ja siinäkin eduskunnassa käyty keskustelu ja valtamedian reaktio lienevät tärkeämmässä asemassa kuin sosiaalisen median puuhastelu. Hallituskriitikot tuntuvat alistuneen siihen, että tämä hallitus nyt kerta kaikkiaan istuu kevääseen 2019 saakka, vaikka mitä tekisi. Hallituksen kaatamisvaihtoehtoa ei ajatella tai ole edes olemassa. Tällainen näkemys ei voi syntyä muusta kuin sirpaloitumisen ylitiedostamisesta tai jääräpäisestä yhden asian edustamisesta ilman minkäänlaista kokonaisnäkemystä.

Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Koulutusleikkauksien vastustajien, ympäristöaktivistien, työttömyysturvan puolustajien, sote-kriitikoiden, turvapaikanhakijoiden puolustajien sekä Naton ja asekauppojen vastustajien olisi alkuaankin pitänyt yhdistyä. Ennen kaikkea näiden olisi kuulunut liittyä yhteen ammattiyhdistysliikkeen radikaalisiiven kanssa, sillä ay-liikkeellä on käytössään kaikkein todennäköisin oikeistohallituksen pysäyttävä vaihtoehto – yleislakko. Vasemmistoliiton olisi pitänyt asemoitua hallituksenkaatajien keskustoimijaksi eduskunnassa ja politiikassa; tämä olisi vaatinut vähemmän aggressiivista suhtautumista heihin, joiden perspektiivi on kansallinen eikä euroglobalistinen. Tällä kokonaisnäkemyksellä hallitus olisi voitu oikein hyvin kaataa jo ensimmäisenä syksynään tai sitä seuraavana keväänä. Näin olisi säästytty ihan hirvittävältä määrältä sitä kökköä, joka on satanut niskaamme viimeisen kahden vuoden aikana.

Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Katso edellinen kappale. Uusimpien gallupien mukaan hallituspuolueita kannattaa reilusti alle 40 % suomalaisista, eikä tähän edes lasketa anarkisteja, jotka eivät kannata muitakaan puolueita. Todellinen lukema on mahdollisesti vain reilut 30 %. Me voimme ihan oikeasti kaataa hallituksen vaikka ensi viikolla, jos yhteistyötä, tahtoa ja luottamusta riittää. Näin säästytään ihan hirvittävältä määrältä kökköä, joka muutoin sataa niskaamme seuraavan vuoden aikana.