Kävin Pietarissa. Itärajan ylittämisellä oli jo sinänsä iso symboliarvo ihmiselle, joka oman sukupolvensa ja sosiaalisen segmenttinsä edustajana piti sitä kauan hyvän ja huonon (ehkä jonkin verran myös oikean ja väärän) välisenä rajana. En oikein tiedä, mitä Venäjältä ja Pietarilta odotin. Halusin saada jonkinlaista todellisuuspohjaista kokemusta niiden käsitysten ympärille, joita olen muodostanut vuoroin lännen mediaa ja Venäjän omaa mediaa seuraillen. Viimeistään sillä hetkellä, kun Pietarin kadulla – ihmisvilinässä, julkisesti ja mutkattoman näkyvästi – käveli vastaan ensimmäinen naispari, oli ilmiselvää että meille on valehdeltu. Yhden täysin varman havainnon lisäksi sain epävarmat havainnot sekä miesparista että toisesta naisparista. Tämäkö on muka se maa, jossa homoseksuaaleja vainotaan?
Suomalaisen Venäjä-keskustelun perusteella saa helposti vaikutelman, että maata pidetään yleisesti diktatuurina. Sen ideologiaa pidetään nationalistisena, joskus jopa äärioikeistolaisena tai fasistisena. Ideologinen yhdenmukaisuus kuuluu asiaan. "Kiusallista" kyllä, tällaisesta ei Pietarissa näkynyt merkkiäkään. Erityisen vaikutuksen minuun teki Litenij prospektin varrella sijainnut kirjakauppa, josta moikkasi heti kansainvälisen, muunkielisen (käytännössä pitkälti englanninkielisen) kirjallisuuden hylly. Sen sisältöä: Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Virginia Woolf, Noam Chomsky (vai oliko se Naomi Klein, vai molemmat?), Slavoj Žižek. Mielenkiintoista: valikoima näytti suurin piirtein koonneen radikaaleja ja kiisteltyjä kirjoittajia! "Diktatuurissa" ei tällaisessa olisi mitään järkeä.
Luonnollisesti Venäjää pidetään myös kulttuurisesti sulkeutuneena, sisäänpäinkääntyneenä maana. Englannin kieleen ja länsimaiseen kirjaimistoon törmäsi kuitenkin Pietarissa jatkuvasti. Kirjakaupan, jossa oli myös pieni huipputyylikäs kahvila, työntekijä puhui oikein hyvää englantia ja ihmetteli kanssani, miten ja miksi suomalaiset käyvät kaupungissa niin harvoin, vaikka se on paljon lähempänä kuin Lontoot, Pariisit ja Berliinit. Venäläinen keittiö on aika kuuluisa, mutta suurkaupungin katujen varsilla ei näkynyt paljonkaan venäläisiä ravintoloita. Aasialaisen ruuan ja jenkkiläisen pikaruuan ystävä löytää haluamansa helposti, mutta – kiinnostavaa kyllä – suosituin juttu näytti olevan italialainen ruoka, ihan klassiset pastat ja pizzat. Pietarilaiset ruokakaupat taas eivät poikkea nimeksikään länsimaisista vastineistaan.
Edelleen, Venäjää pidetään yleisesti vanhoillisena maana. Sitä vastaan on tietynlaisessa ristiriidassa se, että Nevski prospektilla soitettiin livenä vaihtoehtorockia (kadulla yhden asteen pakkasessa). Ensimmäisen yhtyeen tyyli muistutti punkahtavaa hardrockia, toisen – jossa oli naislaulaja – meininki oli hieman kevyempää indierockia. Vanhoillisuus ja sovinnaisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta Pietarissa kyllä näki erilaisia friikkejä enemmän kuin esimerkiksi Tukholmassa. Neuvostoaikana suomalaiselle pitkätukkamuusikolle osoitettiin kuulemma tietä parturiin, mutta tämän päivän Pietarissa törmää hevilettien lisäksi rastoihin ynnä muuhun "länkkäreiden" vakiokamaan.
Diktatuurissa ihmiset eivät ole vapaita. Epäilemättä he tottuvat suoriutumaan päivistä tietyllä rutiinilla, mutta jonkinlainen pidättyvyys, kireys tai ilottomuus pistää varmasti silmään. Pietarissa ei tietenkään ollut moisesta sen enempää merkkiä kuin muissakaan eurooppalaisissa suurkaupungeissa – ellei suorastaan päinvastoin. Opiskelijapojat pelleilivät omia sisäpiiriläisiä juttujaan, nuoret naiset taas eivät näyttäneet sen enempää arkisilta kuin ylilaitetuiltakaan – itse asiassa useimmin sangen tasapainoisilta urbanisoituneilta maalaistytöiltä. Suomalaisten millenniaalien kyyninen ilme puuttui kokonaan. Pietarin ydinkeskustassa liikkui (epäilemättä palkattuja) hyväntuulisia eläin- ja patsasasuisia tyyppejä. Kirjakahvilassa oleskeli tietysti nuoria aikuisia iänikuisten läppäreidensä kanssa.
Takavuosina tiedettiin, että Venäjällä ei ole turvallista liikkua. Pahaa-aavistamaton turisti saattoi saada kimppuunsa sekä varkaita että miliisin. Tämä oli tietysti kokonaisvaltainen osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla venäläinen yhteiskunta oli. Nyt kuljin kuusi tuntia viisimiljoonaisen kaupungin kaduilla, enkä havainnut minkäänlaista turvattomuutta tai vaaraa sen enempää itseeni kuin toisiinkaan kohdistettuna. Suoraan sanoen sain vaikutelman suurkaupungista, joka on ihan poikkeuksellisen turvallinen. Vartijoita, poliiseja ja jopa sotilaspukuisia ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta hekin olivat ihan asiallisesti töissä. Ehkä joku voi ihan perustellusti olla sitä mieltä, että Putinin ajan Venäjä on onnela verrattuna Jeltsinin Venäjään.
Ennen kuin joku alkaa vaahdota etnisestä yksipuolisuudesta tai mistä lie rotupuhtaudesta, on paikallaan mainita, että myös etnisiä vähemmistöjä Pietarissa näkee. Tyypillisin ei-eurooppalainen ryhmä on itäaasialaiset, joista osa voi tosin olla kansallisuudeltaan venäläisiä – Venäjän federaatiohan ulottuu Tyynellemerelle sekä Kiinan, Mongolian ja jopa Pohjois-Korean rajoille. Mutta myös tummempaa ihonväriä tulee kadulla vastaan, joskin suhteellisesti paljon vähemmän kuin meillä.
Uutta rautaesirippua on pystytetty viime vuosina kiivaasti ja nimenomaan Suomen itärajan kohdalle. Siksi onkin järisyttävää löytää rajan toiselta puolelta todellisuus, joka on kiinnostavan samanlainen kuin tämä puoli. Meille annetaan kuvaa, että Venäjä poikkeaa radikaalisti länsimaista. Siellä ihmiset eivät ole vapaita, toisinajattelu on kielletty, vähemmistöjä vainotaan, vallalla ovat patavanhoilliset ja kiihkokansallismieliset arvot ja koko yhteiskunta on perin pohjin surkea. Olen intuitiivisesti jo kauan ymmärtänyt tuon kuvan valheelliseksi. Oma kokemus Pietarista joulukuussa 2018 sinetöi tämän käsitykseni. Jos Venäjä on edellä mainituissa ominaisuuksissa erilainen maa, se ero on sen verran niukka, ettei se anna perusteita minkäänlaiseen radikaaliin rajanvetoon. Näin ollen rajanveto ei voi olla mitään muuta kuin itsetarkoituksellista russofobista politiikkaa. Tavallinen kansa halutaan kiivaasti kääntää Venäjää vastaan, minkä toteutuksesta vastaa ennen kaikkea lännen valtamedia – valehtelemalla.
Aika hyvän esimerkin Venäjä-vastaisesta mediapolitiikasta tarjosi uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin oli ottanut kantaa rap-musiikkiin liittyen. Tassin uutisen mukaan Putin kritisoi kulttuurisia kieltoja, joiden hän katsoi vaikuttavan täysin päinvastaisesti kuin kieltäjät haluavat. Hän myös puolusti rap-musiikkia vertaamalla sitä valssiin, josta on tullut klassista musiikkia, vaikka se aikanaan edusti huonoa makua. Tämän ohessa Putin totesi, että lupa tehdä mitä hyvänsä on hänestä aika vallankumouksellinen ajatus. Lopuksi hän ilmaisi, että rapin väitetään perustuvan seksiin, huumeisiin ja protestiin, joista huumeet ovat kansakuntaa rappeuttava asia. Suomen Yle käänsi tämän uutisen varsin nurinpäin. Lähtökohdaksi otettiin Venäjällä tapahtunut rap-konserttien estäminen, ja otsikon mukaan Putin oli esittänyt, että "Kremlin on otettava rap haltuun, koska se rapauttaa yhteiskuntaa". Minkäänlaista viestiä presidentin positiivisesta ja hyväksyvästä otteesta räppiä kohtaan ei meille suomalaisille annettu. Asiassa ei olisi ongelmaa, jos Suomessa ymmärrettäisiin seurata Venäjän omaa mediaa, jonka uutisiin lännen Venäjä-uutisointi tällaisissa tapauksissa perustuu. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tee, kun Ylen kaltaiset mediainstituutiot ovat leimanneet Venäjän median valheiden levittäjäksi.
On jälleen kerran helppo tehdä huomio, kuka levittää valheita ja miksi. Kuvamme koko Venäjästä on valhetta, ja sitä ylläpidetään muun muassa tällaisilla tahallisesti vääristelevillä pikku-uutisilla.
En luule, että nyky-Venäjä on mikään onnela. Pietarin liikenne esimerkiksi on melkoista kaaosta; autot liikkuvat alkuillalla pitkiäkin matkoja samaa tahtia kuin jalankulkija ja tööttäyksiä kuulee aika jatkuvalla syötöllä. Mitä näin junan ikkunasta Pietarin ulkopuolista Venäjää, en voi kuin ihmetellä yhtä epäsuhtaa: ihmiset vaatteineen näyttävät aika samalta kuin lännessä, autokanta on samanlaista kuin lännessä, jopa tiestö oli tällä alueella samanlaista kuin lännessä – rakennuskanta taas aivan mitä sattuu. Yksi suurimmista huomioista kohdistui hylättyjen talojen lukumäärään. Tämä kertonee edelleen jotain kiinnostavaa sosialistisesta järjestelmästä: siihen aikaan pystytettiin yhtä jos toista julkista rakennusta, jota muka tarvittiin – ehkä tarvittiinkin, tai osaksi kyse saattoi olla itsetarkoituksellisesta työllistämisestä. Neuvostoliiton kaaduttua rakennuksilla ei ollut mitään käyttöä, joten ne jätettiin silleen. Graffititaiteilijat ovat vallanneet aika monet hylätyt seinät, niin kuin lännessäkin – niitä seiniä vain on niin paljon, että isompi osa on jopa heikäläisten koskemattomia.
Venäjään täytyy suhtautua Venäjänä, sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä lännen poliittisen vastakkainasetteluvietin projisoinnin kohteena. Ja ainakin Pietari on hyväksyvä ja moniarvoinen kaupunki, vaikkei asiaa haluta hyväksyä lännen yksiarvoisissa valtapiireissä.
maanantai 17. joulukuuta 2018
torstai 29. marraskuuta 2018
Intersektionalismin kritiikki
Ei tulisi mieleenikään olla rasisti. Feminismiin minun on paljon helpompi samastua kuin miesasia-aatteeseen. Homofoobikko olen ollut enintään joskus teininä ja opiskeluajan alkuaikana, muka puolileikilläni, kun en vielä tuntenut sateenkaariväkeä enkä oikeasti sisäistänyt heidän olemassaoloaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä sortoon tai syrjintään nyky-yhteiskunnassa. Sen sijaan koen ihmisten, jotka perustavat aina käsityksensä syrjinnästä vain edellisten kaltaisiin kategorioihin, vähättelevän kaikkea muuta syrjintää, ja siksi tämä näkökulma on syytä tuoda esiin.
Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.
Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.
Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.
Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.
Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.
Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.
Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.
Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.
Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.
Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.
Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.
Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.
lauantai 27. lokakuuta 2018
Suuri kritiikin muilutus
Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.
Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?
Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.
Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.
Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.
Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.
Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.
Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.
Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.
Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.
Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?
Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.
Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.
Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.
Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.
Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.
Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.
Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.
Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.
sunnuntai 14. lokakuuta 2018
Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään
Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.
Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.
Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.
"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.
Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.
Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.
Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.
Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.
Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.
"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.
Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.
Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.
Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.
lauantai 15. syyskuuta 2018
Rasismin ja homofobian erityisyydestä
9. syyskuuta 2018 oli Ruotsissa valtiopäivävaalit. Vaalivoittajia olivat muun muassa uuskonservatiivista oikeistoa edustava Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit) ja vasemmistopuolue Vänsterpartiet. Läsnäolleiden mukaan jälkimmäisen vaalivalvojaisissa oli joku huutanut "vad ska vi göra?", mihin joukko oli äänekkäästi vastannut "krossa rasismen!". Jokin tässä asetelmassa nyt mättää.
Itselleni rasismin vastustaminen on täysin itsestään selvää. On häkellyttävän typerää, että ihmistä syrjitään ja kohdellaan kaltoin ihonvärin, etnisen taustan tai vaikka kulttuurisen taustan perusteella. Samassa hengessä vastustan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa. Ihmisten on syytä (ja korkea aika) tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Edelleen samassa hengessä vastustan vammaisten syrjintää, ikäsyrjintää sekä kaikkea muutakin syrjintää, vihapuhetta, väkivallasta puhumattakaan. Olipa syynä helposti (esim. ylipaino) tai moniselitteisemmin (esim. "epäcoolius") määriteltävä ulkoinen ominaisuus, sisäinen ominaisuus (kaikki mahdollinen murteesta ja puhetavasta autismikirjon ilmiöihin ja mielenterveysongelmiin) tai mikä hyvänsä – mikään muu kuin ns. kusipäisyys ei kelpaa sorron tai syrjinnän perusteeksi.
Rasismin ja homofobian olisi minusta pitänyt olla aina samalla viivalla kaiken muun sorron kanssa. Itselleni tämäkin on itsestään selvää. Enintään voi silloin tällöin tölväistä, että rasismi on ihan erityisen tyhmää sortoa. 2010-luvun keskustelussa rasismi kuitenkin esiintyy kaikin puolin ihan erityisenä sortona ja syrjintänä. Usein sama asema on homofobialla, seksismillä silloin kun on kyse naisten sorrosta (totuuden nimessä: useimmiten on), silloin tällöin myös transfobialla, joka liittyy valtaväestölle vielä toistaiseksi aika vieraaseen ilmiöön. Erityistämisessä on unohdettu painottaa, että kaikki muukin sorto tai syrjintä on yhtä pahaa. Kenties porukoissa pyörii myös joitakin väärinymmärtäjiä, joiden mielestä muu sorto tai syrjintä ei ole yhtä pahaa. Ja viimeistään siinä kohdassa mennään pahasti metsään.
Kuuluu suhteellisen alkeelliseen inhimillisen ajattelun ymmärrykseen käsittää, että jos yksi ilmiön alalaji nostetaan muita tärkeämmäksi tai erityisemmäksi, muut alalajit ymmärretään vähemmän tärkeiksi, vähäpätöisemmiksi. Rasismin, homofobian ym. kohdalla tätä lienee tapahtunut molemmista suunnista. Kun on havaittu, että yksien sorron muotojen vastustajat pitävät niitä ensiarvoisina ja muita muotoja toisarvoisina, on muiden sorron muotojen kohteena olevilla ihmisillä herännyt vastareaktio. Tämä on minusta täysin inhimillistä, vaikkakin valitettavaa. Ihmisen, joka ei ole maahanmuuttajataustainen, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä eikä edes nainen, mutta joka kuitenkin kokee asemansa joka ikinen päivä sorretuksi tässä yhteiskunnassa, on vähän turhan helppoa alkaa tässä tilanteessa ajatella, ettei häneen kohdistetusta sorrosta olla enää edes kiinnostuneita.
Edelleen on inhimillistä, ettei sorrettu ihminen samastu sellaisiin ihmisiin, jotka vastustavat vain jotain muunlaista sortoa kuin mitä hän itse päivittäin kokee. Vielä vähemmän hän samastuu ihmisiin, jotka puhuvat hänen syntymäominaisuuksistaan, joille hän ei voi mitään eikä haluakaan, "etuoikeuksina". Tässä asetelmassa on myös ymmärrettävää – vaikkei kovin hyväksyttävää – ettei häntä huvita samastua niihinkään ihmisiin, jotka kokevat em. ensiarvoisina pidettyjen muotojen mukaista sortoa, vaan hän pitää heitä erityiskohdeltuina, "lellittyinä" tai "hyysättyinä".
Tähän lisätään vielä 1) uuskonservatiivisen oikeiston houkuttelut, jotka pukevat yllä kuvatun asetelman kärjistettyyn ja vääristelevään asuun "vihervasemmistoineen", "kulttuurimarxismeineen" ja "homosaatioineen", 2) liberaalin uusvasemmiston hylkimiset, joissa "etuoikeutetut" (= toissijaiseksi koetulla tavalla sorretut) omaa sortoaan valittavat leimataan rasisteiksi, homofoobikoiksi, natseiksi – ja ennen kaikkea vastapuoleksi, viholliseksi, itse sortajiksi. Edelleen on ymmärrettävää, kuinka itsensä väärällä lailla sorretuksi tunteva ihminen päätyy vuorostaan pitämään liberaaleja uusvasemmistolaisia sortajina: ylimielistä keskiluokkaa, joka tylyttää omiakin toisinajattelijoitaan sosiaalisessa mediassa (mm. salaliittoteoreetikoiksi leimaamalla) ja joka nauroi Per Looks -sivuston otoksille, jotka toisin ajatteleva näkee kuvina sorretusta ja syrjäytetystä asemasta. Tässä tuli jo sana "luokka". Rasismille, homofobialle ym. erityisaseman antava diskurssi ei malta ymmärtää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaluokka määrittää jo sinänsä, onko ihminen sorrettu vai ei. Omistavaan luokkaan kuuluminen on ensisijainen etuoikeus, mihin nähden valkoisuus, mieheys ja heteroseksuaalisuus ovat yleisesti ottaen vähäpätöisempiä (yksittäisissä tilanteissa saattaa toki olla toisin). Vanhakantaisesti ajatteleva vasemmistolainen ymmärtää tämän kaiken. Sellaista ajattelua tarvitaan, paitsi kaikin puolin muutenkin, myös sorrettujen välisen – jatkuvasti niitä varsinaisia sortajia hyödyttävän – vastakkainasettelun purkamiseksi.
Itselleni rasismin vastustaminen on täysin itsestään selvää. On häkellyttävän typerää, että ihmistä syrjitään ja kohdellaan kaltoin ihonvärin, etnisen taustan tai vaikka kulttuurisen taustan perusteella. Samassa hengessä vastustan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa. Ihmisten on syytä (ja korkea aika) tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Edelleen samassa hengessä vastustan vammaisten syrjintää, ikäsyrjintää sekä kaikkea muutakin syrjintää, vihapuhetta, väkivallasta puhumattakaan. Olipa syynä helposti (esim. ylipaino) tai moniselitteisemmin (esim. "epäcoolius") määriteltävä ulkoinen ominaisuus, sisäinen ominaisuus (kaikki mahdollinen murteesta ja puhetavasta autismikirjon ilmiöihin ja mielenterveysongelmiin) tai mikä hyvänsä – mikään muu kuin ns. kusipäisyys ei kelpaa sorron tai syrjinnän perusteeksi.
Rasismin ja homofobian olisi minusta pitänyt olla aina samalla viivalla kaiken muun sorron kanssa. Itselleni tämäkin on itsestään selvää. Enintään voi silloin tällöin tölväistä, että rasismi on ihan erityisen tyhmää sortoa. 2010-luvun keskustelussa rasismi kuitenkin esiintyy kaikin puolin ihan erityisenä sortona ja syrjintänä. Usein sama asema on homofobialla, seksismillä silloin kun on kyse naisten sorrosta (totuuden nimessä: useimmiten on), silloin tällöin myös transfobialla, joka liittyy valtaväestölle vielä toistaiseksi aika vieraaseen ilmiöön. Erityistämisessä on unohdettu painottaa, että kaikki muukin sorto tai syrjintä on yhtä pahaa. Kenties porukoissa pyörii myös joitakin väärinymmärtäjiä, joiden mielestä muu sorto tai syrjintä ei ole yhtä pahaa. Ja viimeistään siinä kohdassa mennään pahasti metsään.
Kuuluu suhteellisen alkeelliseen inhimillisen ajattelun ymmärrykseen käsittää, että jos yksi ilmiön alalaji nostetaan muita tärkeämmäksi tai erityisemmäksi, muut alalajit ymmärretään vähemmän tärkeiksi, vähäpätöisemmiksi. Rasismin, homofobian ym. kohdalla tätä lienee tapahtunut molemmista suunnista. Kun on havaittu, että yksien sorron muotojen vastustajat pitävät niitä ensiarvoisina ja muita muotoja toisarvoisina, on muiden sorron muotojen kohteena olevilla ihmisillä herännyt vastareaktio. Tämä on minusta täysin inhimillistä, vaikkakin valitettavaa. Ihmisen, joka ei ole maahanmuuttajataustainen, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä eikä edes nainen, mutta joka kuitenkin kokee asemansa joka ikinen päivä sorretuksi tässä yhteiskunnassa, on vähän turhan helppoa alkaa tässä tilanteessa ajatella, ettei häneen kohdistetusta sorrosta olla enää edes kiinnostuneita.
Edelleen on inhimillistä, ettei sorrettu ihminen samastu sellaisiin ihmisiin, jotka vastustavat vain jotain muunlaista sortoa kuin mitä hän itse päivittäin kokee. Vielä vähemmän hän samastuu ihmisiin, jotka puhuvat hänen syntymäominaisuuksistaan, joille hän ei voi mitään eikä haluakaan, "etuoikeuksina". Tässä asetelmassa on myös ymmärrettävää – vaikkei kovin hyväksyttävää – ettei häntä huvita samastua niihinkään ihmisiin, jotka kokevat em. ensiarvoisina pidettyjen muotojen mukaista sortoa, vaan hän pitää heitä erityiskohdeltuina, "lellittyinä" tai "hyysättyinä".
Tähän lisätään vielä 1) uuskonservatiivisen oikeiston houkuttelut, jotka pukevat yllä kuvatun asetelman kärjistettyyn ja vääristelevään asuun "vihervasemmistoineen", "kulttuurimarxismeineen" ja "homosaatioineen", 2) liberaalin uusvasemmiston hylkimiset, joissa "etuoikeutetut" (= toissijaiseksi koetulla tavalla sorretut) omaa sortoaan valittavat leimataan rasisteiksi, homofoobikoiksi, natseiksi – ja ennen kaikkea vastapuoleksi, viholliseksi, itse sortajiksi. Edelleen on ymmärrettävää, kuinka itsensä väärällä lailla sorretuksi tunteva ihminen päätyy vuorostaan pitämään liberaaleja uusvasemmistolaisia sortajina: ylimielistä keskiluokkaa, joka tylyttää omiakin toisinajattelijoitaan sosiaalisessa mediassa (mm. salaliittoteoreetikoiksi leimaamalla) ja joka nauroi Per Looks -sivuston otoksille, jotka toisin ajatteleva näkee kuvina sorretusta ja syrjäytetystä asemasta. Tässä tuli jo sana "luokka". Rasismille, homofobialle ym. erityisaseman antava diskurssi ei malta ymmärtää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaluokka määrittää jo sinänsä, onko ihminen sorrettu vai ei. Omistavaan luokkaan kuuluminen on ensisijainen etuoikeus, mihin nähden valkoisuus, mieheys ja heteroseksuaalisuus ovat yleisesti ottaen vähäpätöisempiä (yksittäisissä tilanteissa saattaa toki olla toisin). Vanhakantaisesti ajatteleva vasemmistolainen ymmärtää tämän kaiken. Sellaista ajattelua tarvitaan, paitsi kaikin puolin muutenkin, myös sorrettujen välisen – jatkuvasti niitä varsinaisia sortajia hyödyttävän – vastakkainasettelun purkamiseksi.
torstai 6. syyskuuta 2018
Kuinka oikeiston provoihin täytyy suhtautua – ja kuinka missään tapauksessa ei
2010-luvun poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että oikeisto heittää provokatiivisia lausuntoja, joihin vasemmisto tarttuu ja lässyttää asiasta kyllästymiseen asti. Jos provosoija on konservatiivista oikeistoa, vasemmiston rinnalla lausuntoon tarrautuvat liberaalit (siis käytännössä vihreät), ja hehän vasta lässyttävätkin. Jos provokaattori on kokoomuslainen, vasemmiston rinnalla lässyttää joukko anarkisteja. (Kyllä, anarkisteiksi itseään kutsuva kansanryhmä osaa myös lässytyksen jalon taidon.)
Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.
Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:
1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.
2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.
3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.
4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.
Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.
Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.
Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:
1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.
2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.
3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.
4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.
Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.
torstai 23. elokuuta 2018
Kuinka ilmastonmuutos kesytetään
Kulunut kesä on taas vaihteeksi ollut poikkeuksellisen lämmin. Jo toukokuussa oli pitkä hellejakso, ja normaalisti keväinen kuukausi oli alkupäiviä lukuun ottamatta täyttä kesää. Paikoitellen sitä viileämmäksi jääneen kesäkuun jälkeen hellekesä laittoi uuden vaihteen silmään. Heinäkuun keskilämpötilat olivat laajoilla alueilla Etelä-Lappia myöten yli 20 asteen lukemissa. Tämä on varsin poikkeuksellista, sillä Ilmatieteen laitoksen mukaan normaalisti vain kaikkein lämpimimmässä pisteessä Kaakkois-Suomessa ylletään edes 18 asteeseen. Utsjoen kunnan länsiosassa poikkeama keskiarvosta oli jopa kuusi astetta.
Ihmiset ovat entistä laajemmin havahtuneet ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Poikkeuksen muodostavat skeptikot, jotka muistuttavat, että viime kevättalvi oli kylmä ja viime kesä viileä – tämähän on vain tavanomaista vaihtelua. Tavanomaista? Tähänastiset merkit viittaavat nimenomaan epätavanomaisen vaihtelun lisääntymiseen. Sääjakso voinee siis tulevaisuudessa olla yhtä kolea kuin ennenkin koleimmillaan, tai sitten lämpimämpi kuin koskaan tuntemassamme historiassa – keskiarvot vain hivuttautuvat ylöspäin. Tämän pimittää se osa valtamediaa, joka höpisee läpiä päähänsä viininviljelystä ynnä muusta houkuttelevasta tulevaisuuden Suomessa. Ei täällä voi pistää maataloutta uusiksi, kun uusien lajien sadot ehkä joinakin vuosina tuhoutuisivat täysin. Valtamedialla on syynsä tälle pimitykselle... mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Osa ilmastonmuutoksen todellisuuteen havahtuneista on sitä mieltä, ettemme voi oikeastaan tehdä asialle mitään. Ajatellaan naiivisti, että jos voisimme kehittyvälle ekokatastrofille jotain, sitä keinoa olisi jo kokeiltu. Toisenlaista naivismia on ajatella, että jos kierrätämme ja lajittelemme ja blaa blaa, teemme kaiken voitavamme ja ellei se riitä, olemme ainakin olleet hyvisten puolella. Tämä ajatusmalli on nykyaikainen uskonnonkorvike: mielessä on todennäköisemmin sielun pelastuminen kuin mahdollisimman hyvä lopputulos.
On kuitenkin yksi ilmastonmuutoksen pysäytyskeino, jota ei ole viitsitty kokeilla. Ratkaisu on varsin yksinkertainen. Konstin käyttöön ottaminen ei ole niin yksinkertaista, mutta kuitenkin mahdollista. Se vaatii vain tarpeeksi monen ihmisen tarpeeksi voimakkaan tahdon. Konstin nimi on sosialistinen suunnitelmatalous.
Jos annamme markkinoiden päättää, mihin suuntaan talous, kulutus, kulttuuri ja yhteiskunta kehittyvät, ne eivät kehity ilmastonmuutosta tyrehdyttävään suuntaan, koska markkinatalous kääntyy mihin hyvänsä suuntaan, missä milloinkin liikkuu rahaa. Jos taas yhteiskunnallinen ohjailu keskittyy suurbisneksen pitämiseen mahdollisimman kannattavana, lopputulos on vielä irvokkaampi painos edellisestä vaihtoehdosta. Kasvava uusrikkaiden luokka ei jätä kuluttamatta, kun heillä kerran se mahdollisuus on, mikä vaatii vielä enemmän raaka-aineita ja energiaa – ja lopputulos on katastrofi. Kaupallinen media levittää kapitalismissa kulutusihanteita kaikille kynnelle kykeneville, minkä kerkiää. Vain yhtä lailla kasvava köyhälistön luokka jättää kuluttamatta: sillä ei ole varaa kuluttaa.
Sosialismin vastustajien on nyt helppo muistuttaa, että kuinkas ne ympäristöasiat Neuvostoliitossa, itäblokissa, Kiinassa, missä lie hoidettiin. Yhtä helppoa on kuitenkin muistuttaa heitä, että 1) useimmat sosialistiset projektit olivat ilmastotietoisuuden levitessä jo kaatuneet, 2) sosialistiblokin ongelma oli kilpailu kapitalistista blokkia vastaan, mukaan lukien talouskilpailu – niinpä ne edustivat oikeastaan valtiokapitalismia eivätkä sosialismia. Kun "vihervasemmistosta" (oikeistolainen puppukäsite) on höpisty niin paljon, voin muistuttaa, että vihreys merkityksessä 'ympäristötietoisuus' on ihan todistetusti nykyvasemmistossa korkeammalla tasolla kuin edes vihreissä (jotka ovat lähinnä klassinen liberaalipuolue). Niinpä, jos meillä olisi tänään sosialistinen suunnitelmatalous, sen ytimessä toimivat sosialistit olisivat väistämättä ympäristötietoisia. Ja uusi järjestelmä antaisi mahdollisuuden suoraan päättää elintärkeitä asioita, joita markkinatalous voi vain toivoa markkinoiden ratkaisevan ja joille bisneskapitalismi ei tee mitään. Toki suora päättäminen on mahdollista myös diktatuurissa, mutta pysyvästi vastentahtoinen systeemi kääntyy lopulta aina itseään vastaan.
Niin. Voimme vain miettiä, mitä saisimme aikaan, jos kutistaisimme lentoliikenteen minimiin, panostaisimme lento- ja tieliikenteen sijaan raideliikenteeseen, vähentäisimme tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen tuotantoa paikallistamalla, hävittäisimme kerskakulutuksen tekemällä ylisuuret tulot ja ylipulleat pankkitilit mahdottomiksi, lakkauttaisimme tehomaatalouden, siirtäisimme maatalouden painopisteen kasvinviljelyyn, pysäyttäisimme fossiilisten polttoaineiden (ja ydinvoiman) käytön ja keskittyisimme täysin uusiutuvaan energiaan. Tämä kaikki on mahdollista – se vain vaatii ihmisten kääntymistä sosialistisen vaihtoehdon kannalle, missä on paljon työtä. Siinä asiassa vihollisemme löytyvät ennen muuta iki-ihanasta mediasta. Valtamedia on vallanpitäjä ja palvelee vallanpitäjiä, eikä se edes oikeasti halua pysäyttää ilmastonmuutosta tai levittää ilmastotietoisuutta – sellainenhan on uhka bisnesvallanpitäjille ja oikeistolle. Valtamedia hämärtää vasemmiston käsitettä, pilkkaa sumeilematta kaikkia vähänkään radikaalimpia vasemmistoideoita ja -ihmisiä, pimittää kerta kaikkiaan ihmisiltä näiden omaa parasta niin kuin on mahdollista. Sosialistisen suunnitelmatalouden kannatuspohjan luominen edellyttää täysin uudenlaista suhdetta koko mediaan, oman mediakentän ja opetustoiminnan luomista sekä irtautumista kaupallisen median tarjoamasta ihmis- ja maailmankuvasta. Siinä riittää työtä. Mutta se on mahdollista.
Ihmiset ovat entistä laajemmin havahtuneet ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Poikkeuksen muodostavat skeptikot, jotka muistuttavat, että viime kevättalvi oli kylmä ja viime kesä viileä – tämähän on vain tavanomaista vaihtelua. Tavanomaista? Tähänastiset merkit viittaavat nimenomaan epätavanomaisen vaihtelun lisääntymiseen. Sääjakso voinee siis tulevaisuudessa olla yhtä kolea kuin ennenkin koleimmillaan, tai sitten lämpimämpi kuin koskaan tuntemassamme historiassa – keskiarvot vain hivuttautuvat ylöspäin. Tämän pimittää se osa valtamediaa, joka höpisee läpiä päähänsä viininviljelystä ynnä muusta houkuttelevasta tulevaisuuden Suomessa. Ei täällä voi pistää maataloutta uusiksi, kun uusien lajien sadot ehkä joinakin vuosina tuhoutuisivat täysin. Valtamedialla on syynsä tälle pimitykselle... mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Osa ilmastonmuutoksen todellisuuteen havahtuneista on sitä mieltä, ettemme voi oikeastaan tehdä asialle mitään. Ajatellaan naiivisti, että jos voisimme kehittyvälle ekokatastrofille jotain, sitä keinoa olisi jo kokeiltu. Toisenlaista naivismia on ajatella, että jos kierrätämme ja lajittelemme ja blaa blaa, teemme kaiken voitavamme ja ellei se riitä, olemme ainakin olleet hyvisten puolella. Tämä ajatusmalli on nykyaikainen uskonnonkorvike: mielessä on todennäköisemmin sielun pelastuminen kuin mahdollisimman hyvä lopputulos.
On kuitenkin yksi ilmastonmuutoksen pysäytyskeino, jota ei ole viitsitty kokeilla. Ratkaisu on varsin yksinkertainen. Konstin käyttöön ottaminen ei ole niin yksinkertaista, mutta kuitenkin mahdollista. Se vaatii vain tarpeeksi monen ihmisen tarpeeksi voimakkaan tahdon. Konstin nimi on sosialistinen suunnitelmatalous.
Jos annamme markkinoiden päättää, mihin suuntaan talous, kulutus, kulttuuri ja yhteiskunta kehittyvät, ne eivät kehity ilmastonmuutosta tyrehdyttävään suuntaan, koska markkinatalous kääntyy mihin hyvänsä suuntaan, missä milloinkin liikkuu rahaa. Jos taas yhteiskunnallinen ohjailu keskittyy suurbisneksen pitämiseen mahdollisimman kannattavana, lopputulos on vielä irvokkaampi painos edellisestä vaihtoehdosta. Kasvava uusrikkaiden luokka ei jätä kuluttamatta, kun heillä kerran se mahdollisuus on, mikä vaatii vielä enemmän raaka-aineita ja energiaa – ja lopputulos on katastrofi. Kaupallinen media levittää kapitalismissa kulutusihanteita kaikille kynnelle kykeneville, minkä kerkiää. Vain yhtä lailla kasvava köyhälistön luokka jättää kuluttamatta: sillä ei ole varaa kuluttaa.
Sosialismin vastustajien on nyt helppo muistuttaa, että kuinkas ne ympäristöasiat Neuvostoliitossa, itäblokissa, Kiinassa, missä lie hoidettiin. Yhtä helppoa on kuitenkin muistuttaa heitä, että 1) useimmat sosialistiset projektit olivat ilmastotietoisuuden levitessä jo kaatuneet, 2) sosialistiblokin ongelma oli kilpailu kapitalistista blokkia vastaan, mukaan lukien talouskilpailu – niinpä ne edustivat oikeastaan valtiokapitalismia eivätkä sosialismia. Kun "vihervasemmistosta" (oikeistolainen puppukäsite) on höpisty niin paljon, voin muistuttaa, että vihreys merkityksessä 'ympäristötietoisuus' on ihan todistetusti nykyvasemmistossa korkeammalla tasolla kuin edes vihreissä (jotka ovat lähinnä klassinen liberaalipuolue). Niinpä, jos meillä olisi tänään sosialistinen suunnitelmatalous, sen ytimessä toimivat sosialistit olisivat väistämättä ympäristötietoisia. Ja uusi järjestelmä antaisi mahdollisuuden suoraan päättää elintärkeitä asioita, joita markkinatalous voi vain toivoa markkinoiden ratkaisevan ja joille bisneskapitalismi ei tee mitään. Toki suora päättäminen on mahdollista myös diktatuurissa, mutta pysyvästi vastentahtoinen systeemi kääntyy lopulta aina itseään vastaan.
Niin. Voimme vain miettiä, mitä saisimme aikaan, jos kutistaisimme lentoliikenteen minimiin, panostaisimme lento- ja tieliikenteen sijaan raideliikenteeseen, vähentäisimme tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen tuotantoa paikallistamalla, hävittäisimme kerskakulutuksen tekemällä ylisuuret tulot ja ylipulleat pankkitilit mahdottomiksi, lakkauttaisimme tehomaatalouden, siirtäisimme maatalouden painopisteen kasvinviljelyyn, pysäyttäisimme fossiilisten polttoaineiden (ja ydinvoiman) käytön ja keskittyisimme täysin uusiutuvaan energiaan. Tämä kaikki on mahdollista – se vain vaatii ihmisten kääntymistä sosialistisen vaihtoehdon kannalle, missä on paljon työtä. Siinä asiassa vihollisemme löytyvät ennen muuta iki-ihanasta mediasta. Valtamedia on vallanpitäjä ja palvelee vallanpitäjiä, eikä se edes oikeasti halua pysäyttää ilmastonmuutosta tai levittää ilmastotietoisuutta – sellainenhan on uhka bisnesvallanpitäjille ja oikeistolle. Valtamedia hämärtää vasemmiston käsitettä, pilkkaa sumeilematta kaikkia vähänkään radikaalimpia vasemmistoideoita ja -ihmisiä, pimittää kerta kaikkiaan ihmisiltä näiden omaa parasta niin kuin on mahdollista. Sosialistisen suunnitelmatalouden kannatuspohjan luominen edellyttää täysin uudenlaista suhdetta koko mediaan, oman mediakentän ja opetustoiminnan luomista sekä irtautumista kaupallisen median tarjoamasta ihmis- ja maailmankuvasta. Siinä riittää työtä. Mutta se on mahdollista.
keskiviikko 1. elokuuta 2018
Koko maa asuttuna?
Heinäkuun 23. päivänä 2018 jysähti mielenkiintoinen uutispommi, joka ei oikeastaan ollut kuin paukkupommi. Tällöin julkaistun Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 79 prosenttia suomalaisista haluaa, että koko Suomi pidetään asuttuna ja valtion on turvattava palvelut tätä asiaa tukeakseen. Vain 12 % kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, ettei valtion pidä puuttua aluekehitykseen, ja 5 % kannatti ihmisten ja palvelujen keskittämistä suuriin kaupunkeihin. Koska mukana oli myös vaihtoehto "ei osaa sanoa" (4 %), voi tietyllä syyllä pitää "koko maa asuttuna" -vastaajien osuutta yli neljänä viidesosana.
Tulos ei yllätä minua, jonka tuttavapiiri koostuu pääasiassa ei-pääkaupunkiseutulaisista, joiden juuret ovat usein Väli- ja Pohjois-Suomessa tai pienillä paikkakunnilla. Sen sijaan asiasta häkeltyivät pahanpäiväisesti kaupunkilaiskuplassa elävät liberaalit, joiden elämä keskittyy Helsinkiin, sen ympäristöön tai ehkä parissa tapauksessa Tampereelle tai Turkuun. Seuraavien päivien aikana he täyttivät sosiaalisen median typerryttävällä jahnauksella, joka alkoi muistuttaa trollausta. Sen pääsisältö oli mielikuvitukseton "kuka määrittelee mitä tarkoittaa 'koko Suomi asuttuna', tarkoittaako se joka neliökilometriä vai mitä, diipa daapa, lässyn lässyn". Liberaalien omahyväisen kaupunkilaisprojektin avoin kyseenalaistuminen kuin taikaiskusta loihti monesta yleensä fiksustakin Twitter-käyttäjästä esiin lapsellisen jankkaajan. Kepulaiskorttia vilauteltiin tiuhaan (sanat "lande", "bönde" ja "jyväjemmari" sentään taisivat puuttua). Tämä on häkellyttävää, sillä yllä mainitussa omassa tuttavapiirissäni ei ole lähes lainkaan keskustan äänestäjiä - ja kuten somekeskusteluissakin muistettiin mainita, keskusta on osallistunut maa- ja syrjäseudun palvelujen alasajoon siinä missä muutkin suuret puolueet.
Lähipäivinä sosiaalisessa mediassa on keskusteltu myös perussuomalaisten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen asumisesta poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen johtajan saunassa Helsingissä. Saunatila ei ole virallinen asuinpaikka, joten eduskunnan nyt tekemä selvitys saattaa ajaa Hakkaraisen kadulle. Itse en tykkää Teuvosta henkilönä enkä hänen aatteestaan, mutten pidä sen enempää sääntö-Suomesta, joka tässä tapauksessa hyökkää esiin. Osallistuin keskusteluun kommentoimalla, että kaupunkilaisliberaalien mukaan Hakkarainen saa luultavasti asua vain kotipuolessaan Viitasaarella: se on riittävän kaukana heidän silmistään. Yllätyksekseni huomasin, että tapaus Hakkarainen linkittyy aika suoraan keskusteluun koko maan pitämisestä asuttuna. Teuvohan on muun muassa möläyttänyt olevansa ylpeä siitä, että on kotoisin Viitasaarelta eikä mistään Kumpulasta (puutalovaltaisesta helsinkiläiskaupunginosasta, jossa asuu paljon vihertäviä ja itsensä jopa vasemmistolaisiksi mieltäviä liberaaleja). Meidän on nyt vain hyväksyttävä se tosiseikka, että suomalaiset haluavat elävän maaseudun ja asutut syrjäseudut, ja toistaiseksi niiltä seuduilta tulee erittäin sattuneesta syystä Teuvo Hakkaraisia - mitä kylvää, sitä niittää. Ei tämä kansa halua korvata maaseutua urbaanilla palstaviljelyllä ja viherkatoilla.
Okei. Kuinka voisimme kohdella tämän maan eri osia ja asuinympäristöjä tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin? Keskusta sitä ei henkseleittensä paukuttelusta huolimatta tee, sillä puolue on pönöttänyt hallitusvastuussa muun muassa vuodet 1991-95, 2003-11 ja 2015-. Ehkä asiasta pitäisikin kysyä niiltä vasemmistolaisilta, jotka eivät ole lähteneet kaupunkilaisvihreiden kelkkaan metropoli-ihannoinnissa. Itse tällaiseen vasemmistoon kuuluvana muistutan ensiksi sotesta, jota hallitus on yrittänyt nuijia läpi törmäten tutkijoihin ja asiantuntijoihin yhtäällä, perustuslakiin toisaalla ja - luonnollisesti - kansalaisten vastustukseen kolmannessa suunnassa. Sote tarjoaisi yksityisille toimijoille tuhannen taalan paikan keskittää palveluja entisestään. Mutta palvelut eivät ole pelkkä sote, vaan voidaan myös miettiä kouluja, julkista liikennettä sekä - markkinaliberaali paratkoon! - kauppapalvelujen turvaamista. Väittäisin, että jos Suomi oikeasti haluaisi pitää syrjäiset kulmansa asuttuina tai edes elinkelpoisina, sen täytyisi ensimmäisenä huolehtia julkisen liikenteen ja vähittäiskaupan palvelujen turvaamisesta niillä kulmilla. Tämä vaatii väistämättä jonkinasteista sosialismia. Kun sosialismikortti vetäistään esiin, tuhannet liberaalit riisuvat värikkäät yksisarviskaapunsa ja sen alta paljastuu natsikaapu. Tästä ehkä saimme pienen, aavistuksenomaisen esimaun katsellessamme, kuinka paljon heidän Ylen kyselyyn liittyvä trollauksensa muistutti eräiden ihan muiden somettajien trollausta.
Tulos ei yllätä minua, jonka tuttavapiiri koostuu pääasiassa ei-pääkaupunkiseutulaisista, joiden juuret ovat usein Väli- ja Pohjois-Suomessa tai pienillä paikkakunnilla. Sen sijaan asiasta häkeltyivät pahanpäiväisesti kaupunkilaiskuplassa elävät liberaalit, joiden elämä keskittyy Helsinkiin, sen ympäristöön tai ehkä parissa tapauksessa Tampereelle tai Turkuun. Seuraavien päivien aikana he täyttivät sosiaalisen median typerryttävällä jahnauksella, joka alkoi muistuttaa trollausta. Sen pääsisältö oli mielikuvitukseton "kuka määrittelee mitä tarkoittaa 'koko Suomi asuttuna', tarkoittaako se joka neliökilometriä vai mitä, diipa daapa, lässyn lässyn". Liberaalien omahyväisen kaupunkilaisprojektin avoin kyseenalaistuminen kuin taikaiskusta loihti monesta yleensä fiksustakin Twitter-käyttäjästä esiin lapsellisen jankkaajan. Kepulaiskorttia vilauteltiin tiuhaan (sanat "lande", "bönde" ja "jyväjemmari" sentään taisivat puuttua). Tämä on häkellyttävää, sillä yllä mainitussa omassa tuttavapiirissäni ei ole lähes lainkaan keskustan äänestäjiä - ja kuten somekeskusteluissakin muistettiin mainita, keskusta on osallistunut maa- ja syrjäseudun palvelujen alasajoon siinä missä muutkin suuret puolueet.
Lähipäivinä sosiaalisessa mediassa on keskusteltu myös perussuomalaisten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen asumisesta poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen johtajan saunassa Helsingissä. Saunatila ei ole virallinen asuinpaikka, joten eduskunnan nyt tekemä selvitys saattaa ajaa Hakkaraisen kadulle. Itse en tykkää Teuvosta henkilönä enkä hänen aatteestaan, mutten pidä sen enempää sääntö-Suomesta, joka tässä tapauksessa hyökkää esiin. Osallistuin keskusteluun kommentoimalla, että kaupunkilaisliberaalien mukaan Hakkarainen saa luultavasti asua vain kotipuolessaan Viitasaarella: se on riittävän kaukana heidän silmistään. Yllätyksekseni huomasin, että tapaus Hakkarainen linkittyy aika suoraan keskusteluun koko maan pitämisestä asuttuna. Teuvohan on muun muassa möläyttänyt olevansa ylpeä siitä, että on kotoisin Viitasaarelta eikä mistään Kumpulasta (puutalovaltaisesta helsinkiläiskaupunginosasta, jossa asuu paljon vihertäviä ja itsensä jopa vasemmistolaisiksi mieltäviä liberaaleja). Meidän on nyt vain hyväksyttävä se tosiseikka, että suomalaiset haluavat elävän maaseudun ja asutut syrjäseudut, ja toistaiseksi niiltä seuduilta tulee erittäin sattuneesta syystä Teuvo Hakkaraisia - mitä kylvää, sitä niittää. Ei tämä kansa halua korvata maaseutua urbaanilla palstaviljelyllä ja viherkatoilla.
Okei. Kuinka voisimme kohdella tämän maan eri osia ja asuinympäristöjä tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin? Keskusta sitä ei henkseleittensä paukuttelusta huolimatta tee, sillä puolue on pönöttänyt hallitusvastuussa muun muassa vuodet 1991-95, 2003-11 ja 2015-. Ehkä asiasta pitäisikin kysyä niiltä vasemmistolaisilta, jotka eivät ole lähteneet kaupunkilaisvihreiden kelkkaan metropoli-ihannoinnissa. Itse tällaiseen vasemmistoon kuuluvana muistutan ensiksi sotesta, jota hallitus on yrittänyt nuijia läpi törmäten tutkijoihin ja asiantuntijoihin yhtäällä, perustuslakiin toisaalla ja - luonnollisesti - kansalaisten vastustukseen kolmannessa suunnassa. Sote tarjoaisi yksityisille toimijoille tuhannen taalan paikan keskittää palveluja entisestään. Mutta palvelut eivät ole pelkkä sote, vaan voidaan myös miettiä kouluja, julkista liikennettä sekä - markkinaliberaali paratkoon! - kauppapalvelujen turvaamista. Väittäisin, että jos Suomi oikeasti haluaisi pitää syrjäiset kulmansa asuttuina tai edes elinkelpoisina, sen täytyisi ensimmäisenä huolehtia julkisen liikenteen ja vähittäiskaupan palvelujen turvaamisesta niillä kulmilla. Tämä vaatii väistämättä jonkinasteista sosialismia. Kun sosialismikortti vetäistään esiin, tuhannet liberaalit riisuvat värikkäät yksisarviskaapunsa ja sen alta paljastuu natsikaapu. Tästä ehkä saimme pienen, aavistuksenomaisen esimaun katsellessamme, kuinka paljon heidän Ylen kyselyyn liittyvä trollauksensa muistutti eräiden ihan muiden somettajien trollausta.
maanantai 23. heinäkuuta 2018
Jos maailma muuttui, niin ei ainakaan huonommaksi
Kuten kaikki tietävät, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvalloissa vastaavaa postia hoiteleva Donald Trump tapasivat 16. heinäkuuta 2018 Helsingissä. Keskustelin asiasta kahden ystäväni kanssa noin viikon sisällä ennen tapaamista. Heistä ensimmäinen asuu keskikokoisessa kaupungissa eikä omaa yhteyksiä stereotyyppisiin mustavihertäviin kaupunkilaispiireihin. Hänen mukaansa presidenttien kohtaaminen oli oikein hyvä asia, sillä "mieluummin se kuin kolmas maailmansota". Toinen ystäväni asuu ja työskentelee pääkaupunkiseudulla, ja hän on usein esimerkiksi minua paremmin perillä kulloinkin vaikuttavista sosiokulttuurisista suuntauksista (oma kokemukseni rajoittuu usein Twitteriin ja Tampereen underground-piireihin). Tämä ystävä suhtautui tapahtumaan nihkeästi, koska "niiden kahden ei pitäisi päästä liikaa kaveeraamaan". Pidemmälle samalla linjalla eteni oikeistoliberaali mediaällökki Tuomas Enbuske, joka vertasi Putinin ja Trumpin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin kokoukseen vuonna 1939.
Enbusken mauton tölväisy osoitti ankkamaisen vaakkuvan luonteensa jo Trumpin möläyttäessä tavanomaiseen tyyliinsä Helsingin mediatilaisuudessa, että "USA:n suhteet Venäjään olivat erittäin huonot vielä neljä tuntia sitten". Tämä kyseenalaisti vahvasti myös salaliittoteorian, jonka pohjalta jotkin presidenttien tapaamista kritisoivan mielenosoituksen kyltit ja banderollit oli laadittu: että Putin auttoi "kaverinsa" Trumpin valtaan Yhdysvalloissa. (On tyypillistä, että samat kriitikot ovat ensimmäisenä heiluttamassa salaliittoteoria-leimakirvestä, jos puhutaan vaikkapa Bilderberg-kokouksista.) Toki Putin myönsi auliisti halunneensa Trumpin voittavan vuoden 2016 presidentinvaalit. Tätä ei Suomessa laajemmin ymmärretä, sillä valtamedia on tykännyt vaieta Hillary Clintonin militantista russofobiasta. Kuka hyvänsä täysipäinen ihminen olisi Putinin asemassa ymmärtänyt, että ensiarvoisen tärkeää on välttää sota (mahdollisesti jopa ydinsota).
Edelleen, Donald Trump on jatkanut uhoamistaan Iranin suuntaan. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, ettei maailmaa muuteta Helsingin tapaamisen kaltaisilla tilaisuuksilla. Liiankin helppoa. Täytyy muistaa, että Venäjän ja Kiinan johtajat ovat lähes ainoita ihmisiä, jotka pystyvät taltuttamaan USA:n presidentin sodanlietsonnan. Omasta maasta näitä taltuttajia ei ainakaan löydy, sillä niin republikaanien kuin toistaiseksi myös demokraattien johtoportaat kannattavat ideaa USA:sta jatkuvasti sotaa käyvänä maailmanpoliisina. Ehkä suhteet Iraniin korjautuisivat parhaiten tarjoamalla tilaisuus neuvotteluihin, joihin osallistuvat USA:n, Venäjän ja Iranin johtajat. Trump on typerä pullistelija, muttei entisenä tv-tähtenä voine vastustaa kiusausta näytellä suurta valtiomiestä.
Vuosikymmeniä rauhanasiaa priorisoineena ihmisenä voin siis todeta, että Helsingin tapaamisessa näyttäytyi pyrkimys hyvään. Kaikki asiaan osallistuneet - isäntiä ja mediaa myöten - ovat pahasti korruptoituneita, mutta näimme sentään pieniä viitteitä samaan suuntaan, mitä ETYK ynnä muut edustivat liennytyksen sävyttämällä 1970-luvulla. Siksi mieltäni synkistää nähdä, kuinka syvällä metsässä ovat lukuisat mustavihertävät liberaalit, jotka nykyisessä poliittisessa alennustilassa alentuvat kutsumaan itseään "vasemmistolaisiksi". Koska sekä Trump että Putin ilmiselvästi polkevat ihmisoikeuksia, he eivät olleet tervetulleita Suomeen; koska salaliittoteorian mukaan Trump ja Putin kaveeraavat, heidän ei toivottu ylipäänsä tapaavan. Ja salaliittoteorioita levittää ystävämme valtamedia, jonka itsevaltainen edustaja Helsingin Sanomat sijoitti kuvottavan pöyhkeän "welcome to the land of free press" -kampanjansa sisääntuloreitin varsille. Tietysti kampanjaa ylistivät ja siihen yhtyivät edellä mainitut libbis-aktivistit - toisin sanoen juuri ne kansalaisyhteiskunnan toimijat, joiden toivoisi ensimmäisinä kritisoivan valtamediaa ja suomalaisen median tilaa. Anna mun hitto kaikki kestää.
Uskon vakaasti, että Putinin ja Trumpin tapaamisen kaltaiset tekijät osoittavat, missä "vasemmistolaisiksi" tai "punavihreiksi" identifioituvien piirien sisäinen jakolinja kulkee tulevaisuudessa. On kiinnostavaa, kuinka Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen (yksi niistä harvoista kommunisteista, joilla on oikeasti ollut kannatusta Suomessa 2000-luvulla) kirjoitti tapahtumasta neutraalin positiiviseksi mieltämäni kannanoton, kun useat nuorkommunistit ovat yhtyneet pula-ajan vasemmiston yksisilmäiseen kritiikkiin. Silminnäkijöiden mukaan "Helsinki Calling" -mielenosoitus keräsi (yllättäen!) vähemmän osanottajia kuin pienin neljästä Joukkovoima-mielenosoituksista (2015-17) ja ehkä reilun kymmenesosan ensimmäisen Joukkovoiman mahtavista massoista. (Toki myös mielenosoituksen organisointi oli tragikoomisesti sössitty.) Suomalaisjoukkojen enemmistö yksinkertaisesti ymmärtää, mistä on kysymys, eräiden toisten ollessa dramaattisesti kujalla. Tälle enemmistölle pitäisi myös tulevaisuuden vasemmiston rakentaa näkemyksensä. Mieluummin se kuin kolmas maailmansota.
Enbusken mauton tölväisy osoitti ankkamaisen vaakkuvan luonteensa jo Trumpin möläyttäessä tavanomaiseen tyyliinsä Helsingin mediatilaisuudessa, että "USA:n suhteet Venäjään olivat erittäin huonot vielä neljä tuntia sitten". Tämä kyseenalaisti vahvasti myös salaliittoteorian, jonka pohjalta jotkin presidenttien tapaamista kritisoivan mielenosoituksen kyltit ja banderollit oli laadittu: että Putin auttoi "kaverinsa" Trumpin valtaan Yhdysvalloissa. (On tyypillistä, että samat kriitikot ovat ensimmäisenä heiluttamassa salaliittoteoria-leimakirvestä, jos puhutaan vaikkapa Bilderberg-kokouksista.) Toki Putin myönsi auliisti halunneensa Trumpin voittavan vuoden 2016 presidentinvaalit. Tätä ei Suomessa laajemmin ymmärretä, sillä valtamedia on tykännyt vaieta Hillary Clintonin militantista russofobiasta. Kuka hyvänsä täysipäinen ihminen olisi Putinin asemassa ymmärtänyt, että ensiarvoisen tärkeää on välttää sota (mahdollisesti jopa ydinsota).
Edelleen, Donald Trump on jatkanut uhoamistaan Iranin suuntaan. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, ettei maailmaa muuteta Helsingin tapaamisen kaltaisilla tilaisuuksilla. Liiankin helppoa. Täytyy muistaa, että Venäjän ja Kiinan johtajat ovat lähes ainoita ihmisiä, jotka pystyvät taltuttamaan USA:n presidentin sodanlietsonnan. Omasta maasta näitä taltuttajia ei ainakaan löydy, sillä niin republikaanien kuin toistaiseksi myös demokraattien johtoportaat kannattavat ideaa USA:sta jatkuvasti sotaa käyvänä maailmanpoliisina. Ehkä suhteet Iraniin korjautuisivat parhaiten tarjoamalla tilaisuus neuvotteluihin, joihin osallistuvat USA:n, Venäjän ja Iranin johtajat. Trump on typerä pullistelija, muttei entisenä tv-tähtenä voine vastustaa kiusausta näytellä suurta valtiomiestä.
Vuosikymmeniä rauhanasiaa priorisoineena ihmisenä voin siis todeta, että Helsingin tapaamisessa näyttäytyi pyrkimys hyvään. Kaikki asiaan osallistuneet - isäntiä ja mediaa myöten - ovat pahasti korruptoituneita, mutta näimme sentään pieniä viitteitä samaan suuntaan, mitä ETYK ynnä muut edustivat liennytyksen sävyttämällä 1970-luvulla. Siksi mieltäni synkistää nähdä, kuinka syvällä metsässä ovat lukuisat mustavihertävät liberaalit, jotka nykyisessä poliittisessa alennustilassa alentuvat kutsumaan itseään "vasemmistolaisiksi". Koska sekä Trump että Putin ilmiselvästi polkevat ihmisoikeuksia, he eivät olleet tervetulleita Suomeen; koska salaliittoteorian mukaan Trump ja Putin kaveeraavat, heidän ei toivottu ylipäänsä tapaavan. Ja salaliittoteorioita levittää ystävämme valtamedia, jonka itsevaltainen edustaja Helsingin Sanomat sijoitti kuvottavan pöyhkeän "welcome to the land of free press" -kampanjansa sisääntuloreitin varsille. Tietysti kampanjaa ylistivät ja siihen yhtyivät edellä mainitut libbis-aktivistit - toisin sanoen juuri ne kansalaisyhteiskunnan toimijat, joiden toivoisi ensimmäisinä kritisoivan valtamediaa ja suomalaisen median tilaa. Anna mun hitto kaikki kestää.
Uskon vakaasti, että Putinin ja Trumpin tapaamisen kaltaiset tekijät osoittavat, missä "vasemmistolaisiksi" tai "punavihreiksi" identifioituvien piirien sisäinen jakolinja kulkee tulevaisuudessa. On kiinnostavaa, kuinka Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen (yksi niistä harvoista kommunisteista, joilla on oikeasti ollut kannatusta Suomessa 2000-luvulla) kirjoitti tapahtumasta neutraalin positiiviseksi mieltämäni kannanoton, kun useat nuorkommunistit ovat yhtyneet pula-ajan vasemmiston yksisilmäiseen kritiikkiin. Silminnäkijöiden mukaan "Helsinki Calling" -mielenosoitus keräsi (yllättäen!) vähemmän osanottajia kuin pienin neljästä Joukkovoima-mielenosoituksista (2015-17) ja ehkä reilun kymmenesosan ensimmäisen Joukkovoiman mahtavista massoista. (Toki myös mielenosoituksen organisointi oli tragikoomisesti sössitty.) Suomalaisjoukkojen enemmistö yksinkertaisesti ymmärtää, mistä on kysymys, eräiden toisten ollessa dramaattisesti kujalla. Tälle enemmistölle pitäisi myös tulevaisuuden vasemmiston rakentaa näkemyksensä. Mieluummin se kuin kolmas maailmansota.
torstai 28. kesäkuuta 2018
Tapaus Julian Assange ja tapaus Ilja Janitskin
Mikäli joku vielä uskoo, että länsimaat muodostavat oikeudenmukaisen arvoyhteisön, sen uskon täytyisi romuttua viimeistään hänen ajatellessaan Wikileaksin perustajan Julian Assangen kohtaloa. Assange etsintäkuulutettiin Ruotsissa tekaistuilla syillä, ja koska hänen oli syytä pelätä Ruotsin viranomaisten luovuttavan hänet USA:han (joka pitää Assangea rikollisena nimenomaan informaatiosyistä), hän Britanniassa ollessaan haki turvapaikkaa Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa. Tämä tapahtui vuonna 2012, ja sen jälkeen hänen ei ole ollut mahdollista poistua tästä yhdestä rakennuksesta. Lukuisien vuosien ajan hän osallistui Wikileaksin työhön sekä yksityishenkilönä sosiaalisen median keskusteluun. Maaliskuussa 2018 Ecuadorin suurlähetystö kuitenkin katkaisi Assangen verkkoyhteydet. Tämän uskotaan liittyvän käänteeseen USA:n ja Ecuadorin välisessä suhteessa. Siitä lähtien hänet on pidetty, paitsi pimennossa fyysiseltä ulkomaailmalta, myös mediapimennossa. Käytännössä Assange on siis vanki, ja hänen on kerrottu olevan sekä fyysisesti että psyykkisesti hoidon tarpeessa.
Julian Assangen luulisi siis olevan sekä sananvapauden että ihmisoikeuksien puolustajien sydämenasia – myös meillä Suomessa. Sen sijaan hänen kohtalostaan on aika pitkälti vaiettu, ja Suomi on näin ollen liittynyt "läntiseen arvoyhteisöön" negatiivisessa mielessä. Suhteellisen laajoissa piireissä on kuitenkin keksitty nostaa kunniaan ihan ikioma sananvapaustaistelun sankari. Hän on Ilja Janitskin, MV-"lehden" perustaja. Hänet etsintäkuulutettiin Suomessa vuonna 2016, minkä jälkeen poliisi pian "vangitsi hänet poissaolevana". Itse Janitskin oli tuolloin Espanjassa, jossa hänet tilapäisesti pidätettiin, mutta päätöstä luovuttamisesta Suomeen ei ollut tehty ja niinpä hän pääsi vapaaksi. Luovutuspäätöksen synnyttyä Janitskin pakeni Andorraan, jossa hänet myöhemmin otettiin kiinni ja lopulta luovutettiin Suomeen huhtikuussa 2018. Häntä epäillään yhteensä 12 eri rikoksesta. Myös Janitskinin (fyysisen) terveyden on kerrottu olevan heikossa kunnossa.
Julian Assange ja Wikileaks ovat todella onnistuneet muuttamaan maailmaa armottomilla paljastuksillaan. Niiden vaikutus on ollut niin mullistava, että länsimaiden ja varsinkin USA:n korkein eliitti on yksiselitteisesti nimennyt hänet viholliseksi. Ilja Janitskin on myös onnistunut muuttamaan suomalaista yhteiskuntaa, mutta banaalisti, brutaalisti ja nähdäkseni yksiselitteisen negatiivisesti. MV-"lehti" on todellisten vallanpitäjien sijaan kääntänyt kansalaisten mielipiteitä sekä yksittäisiä toimittajia että ihan ruohonjuuritason vaikuttajia vastaan, jos nämä ovat olleet väärää mieltä yhdestä avainkysymyksestä – maahanmuutosta. Edelleen, Janitskinia voi olla jahdattu sellaisin osaperustein, joista ei olisi piitattu jonkun toisen rikoksentekijän kohdalla; hänen venäläinen sukutaustansa ja väitetyt yhteydet Venäjälle saattavat myös olla edesauttaneet tätä jahtia. Siitä huolimatta on täysin selvää, että Ilja Janitskin on rikollinen, kun taas Julian Assangeen kohdistetut tekaistut ruotsalaiset rikossyytteet on jo hylätty ja häntä pitää piilossa vain amerikkalainen paranoia valtionvastaisesta toiminnasta. Tässä yhteydessä USA:n asema "maailmanpoliisina" ilmenee varsin brutaalisti.
Ilja Janitskin ei ole sananvapaustaistelija. Hän on radikaalivanhoillinen infosoturi ja häikäilemättömän ahne ihmisten tietämättömyyden hyväksikäyttäjä. MV-"lehti" on muutamassa vuodessa onnistunut täysin tuhoamaan sen rakentavan valtamediakritiikin, jota peräänkuulutin – ja loin – muun muassa kohtalaisesti lukukertoja keränneen Valtamedian mediavalta -artikkelin yhteydessä. Janitskinin ja hänen "lehtensä" vaikutuksesta vasemmistoväen mielialat ovat kääntyneet hyvällä nupulla olleesta mediakritiikistä entistä yksimielisemmäksi valtamedian hyväksynnäksi, ja koko käsite "valtamedia" on saanut radikaalioikeistolaisen leiman. Tältä pohjalta MV-"lehteä" voisi pitää mahdollisena false flagina – ja sen nostaminen nykyiseen huomioarvoonsa on sellainen ihan taatusti. Mikään ei palvele oikeistolaista valtamediaa paremmin kuin näkyvän viholliskuvansa oikeistolaisuus; se käyttää ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen.
Sen sijaan Julian Assange on sananvapaustaistelija. Hän on 2010-luvulle sitä, mitä Nelson Mandelat ja Martin Luther Kingit ovat edustaneet omina aikoinaan: oikeuden ja totuuden puolustaja, valtansa vääryyteen ja valheeseen perustaneiden vallanpitäjien uhri. Hän ei ole Hillary Clintonia vastaan suunnatuista paljastuksista huolimatta Donald Trumpin kannattaja – eikä todellakaan Putinin Venäjän kätyri. Wikileaksin Hillary-kritiikki on itse asiassa onnistunut kääntämään USA:n demokraattien kannattajia poispäin Clintonin ja Obaman edustamasta salakavalasta sivistysporvarillisuudesta vasemmalle kohti Bernie Sandersin ja Alexandria Ocasio-Cortezin sosiaalidemokraattista linjaa. Mitä taas Venäjään tulee, minusta Assangen ja Wikileaksin leimautuminen sen etujen puolustajiksi esittää yhden 2010-luvun väistämättömän medialukuprosessin: mitä kriittisempi länsimaista yhden totuuden valtamediaa kohtaan olet, sitä paremmin ymmärrät, että venäläismedian edustamat näkökulmat maailmanpolitiikasta ovat usein totuudenmukaisia.
Ilja Janitskinin samastaminen Julian Assangeen on osoitus suhteellisuudentajun, ja todellisuudentajun, täydellisestä pettämisestä.
Kuulukoon Wikileaksin ja Julian Assangen ääni; vaietkoon MV-"lehden" ja Ilja Janitskinin ääni; nouskoon vasemmistolaisen valtamediakritiikin ja totuuden ääni.
Julian Assangen luulisi siis olevan sekä sananvapauden että ihmisoikeuksien puolustajien sydämenasia – myös meillä Suomessa. Sen sijaan hänen kohtalostaan on aika pitkälti vaiettu, ja Suomi on näin ollen liittynyt "läntiseen arvoyhteisöön" negatiivisessa mielessä. Suhteellisen laajoissa piireissä on kuitenkin keksitty nostaa kunniaan ihan ikioma sananvapaustaistelun sankari. Hän on Ilja Janitskin, MV-"lehden" perustaja. Hänet etsintäkuulutettiin Suomessa vuonna 2016, minkä jälkeen poliisi pian "vangitsi hänet poissaolevana". Itse Janitskin oli tuolloin Espanjassa, jossa hänet tilapäisesti pidätettiin, mutta päätöstä luovuttamisesta Suomeen ei ollut tehty ja niinpä hän pääsi vapaaksi. Luovutuspäätöksen synnyttyä Janitskin pakeni Andorraan, jossa hänet myöhemmin otettiin kiinni ja lopulta luovutettiin Suomeen huhtikuussa 2018. Häntä epäillään yhteensä 12 eri rikoksesta. Myös Janitskinin (fyysisen) terveyden on kerrottu olevan heikossa kunnossa.
Julian Assange ja Wikileaks ovat todella onnistuneet muuttamaan maailmaa armottomilla paljastuksillaan. Niiden vaikutus on ollut niin mullistava, että länsimaiden ja varsinkin USA:n korkein eliitti on yksiselitteisesti nimennyt hänet viholliseksi. Ilja Janitskin on myös onnistunut muuttamaan suomalaista yhteiskuntaa, mutta banaalisti, brutaalisti ja nähdäkseni yksiselitteisen negatiivisesti. MV-"lehti" on todellisten vallanpitäjien sijaan kääntänyt kansalaisten mielipiteitä sekä yksittäisiä toimittajia että ihan ruohonjuuritason vaikuttajia vastaan, jos nämä ovat olleet väärää mieltä yhdestä avainkysymyksestä – maahanmuutosta. Edelleen, Janitskinia voi olla jahdattu sellaisin osaperustein, joista ei olisi piitattu jonkun toisen rikoksentekijän kohdalla; hänen venäläinen sukutaustansa ja väitetyt yhteydet Venäjälle saattavat myös olla edesauttaneet tätä jahtia. Siitä huolimatta on täysin selvää, että Ilja Janitskin on rikollinen, kun taas Julian Assangeen kohdistetut tekaistut ruotsalaiset rikossyytteet on jo hylätty ja häntä pitää piilossa vain amerikkalainen paranoia valtionvastaisesta toiminnasta. Tässä yhteydessä USA:n asema "maailmanpoliisina" ilmenee varsin brutaalisti.
Ilja Janitskin ei ole sananvapaustaistelija. Hän on radikaalivanhoillinen infosoturi ja häikäilemättömän ahne ihmisten tietämättömyyden hyväksikäyttäjä. MV-"lehti" on muutamassa vuodessa onnistunut täysin tuhoamaan sen rakentavan valtamediakritiikin, jota peräänkuulutin – ja loin – muun muassa kohtalaisesti lukukertoja keränneen Valtamedian mediavalta -artikkelin yhteydessä. Janitskinin ja hänen "lehtensä" vaikutuksesta vasemmistoväen mielialat ovat kääntyneet hyvällä nupulla olleesta mediakritiikistä entistä yksimielisemmäksi valtamedian hyväksynnäksi, ja koko käsite "valtamedia" on saanut radikaalioikeistolaisen leiman. Tältä pohjalta MV-"lehteä" voisi pitää mahdollisena false flagina – ja sen nostaminen nykyiseen huomioarvoonsa on sellainen ihan taatusti. Mikään ei palvele oikeistolaista valtamediaa paremmin kuin näkyvän viholliskuvansa oikeistolaisuus; se käyttää ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen.
Sen sijaan Julian Assange on sananvapaustaistelija. Hän on 2010-luvulle sitä, mitä Nelson Mandelat ja Martin Luther Kingit ovat edustaneet omina aikoinaan: oikeuden ja totuuden puolustaja, valtansa vääryyteen ja valheeseen perustaneiden vallanpitäjien uhri. Hän ei ole Hillary Clintonia vastaan suunnatuista paljastuksista huolimatta Donald Trumpin kannattaja – eikä todellakaan Putinin Venäjän kätyri. Wikileaksin Hillary-kritiikki on itse asiassa onnistunut kääntämään USA:n demokraattien kannattajia poispäin Clintonin ja Obaman edustamasta salakavalasta sivistysporvarillisuudesta vasemmalle kohti Bernie Sandersin ja Alexandria Ocasio-Cortezin sosiaalidemokraattista linjaa. Mitä taas Venäjään tulee, minusta Assangen ja Wikileaksin leimautuminen sen etujen puolustajiksi esittää yhden 2010-luvun väistämättömän medialukuprosessin: mitä kriittisempi länsimaista yhden totuuden valtamediaa kohtaan olet, sitä paremmin ymmärrät, että venäläismedian edustamat näkökulmat maailmanpolitiikasta ovat usein totuudenmukaisia.
Ilja Janitskinin samastaminen Julian Assangeen on osoitus suhteellisuudentajun, ja todellisuudentajun, täydellisestä pettämisestä.
Kuulukoon Wikileaksin ja Julian Assangen ääni; vaietkoon MV-"lehden" ja Ilja Janitskinin ääni; nouskoon vasemmistolaisen valtamediakritiikin ja totuuden ääni.
tiistai 29. toukokuuta 2018
Yhteiskunnan kellarikerros ja punavihreä tulevaisuus
Kävin taas työttömille suunnatussa pakollisessa infotilaisuudessa, joka oli kuvaavasti sijoitettu Tredu-ammattiopiston kellariin. (Lisälukemista tästä aiheesta: 1 [2014] ja 2 [2015].) Tunnelma oli yhtä absurdi kuin vastaavissa tapahtumissa ennenkin. Luennoitsijat yrittivät väkisin kuulostaa innostuneilta ja innostavilta – ymmärtämättä, että a) heidän teennäisyytensä kuuluu ja näkyy läpi, b) työttömien enemmistö edustaa kulttuuria, johon kokoomuslainen innostavuuspuhe ei tepsi vaan yksinomaan vieraannuttaa. Meidän kiusaksemme oli ns. raippamallin (jota jotkut valheellisesti kutsuvat "aktiivimalliksi") vaatimusten täyttämiseksi kehitelty päiväkerhonomaista puuhastelua, joka kyllä sopii työttömien masennus- tai yleensä psyykenoireista kärsivälle laidalle, mutta kuulostaa kaikenlaiselle pystyvälle porukalle lievästi sanoen alentavalta. Tietysti tämä kavaltaa, että työttömiä kohdellaan homogeenisena monoliittina (vrt. "nuoriso", sana jota jo yksikkömuotonsa tähden en vaivaudu käyttämään), tai työttömyys nähdään suorastaan sairautena tai sen oireena. Kaikki terveethän täällä ovat töissä ja tienaavat kunnon palkkaa? Kuka käski unohtamaan, että työttömyys on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa väistämätön satojentuhansien ihmisten asiantila?
Kaikkein absurdeinta tässä on, kuinka huteralle yhteiskunnalliselle pohjalle työttömien "aktivoinnin" toimet perustuvat. Kuten tiedämme, raippamallin laati Juha Sipilän porvarihallitus, jota kannattaa arvioni mukaan enintään 35 prosenttia suomalaisista, ja hyväksyi eduskunta, jonka valinnan (kevät 2015) jälkeen politiikan mittasuhteet ovat muuttuneet täysin. Kaiken lisäksi eduskunnan käsittelyyn on tulossa raippamallin kumoava kansalaisaloite, joka keräsi parissa kuukaudessa yli 140 000 nimeä. Suomalaisten enemmistö ei millään ilveellä kannata sitä perustaa, jonka päälle myötähävettävät päiväkerhoilut on rakennettu, mutta siitä huolimatta niitä rakennellaan ja niihin osallistumista vaaditaan. Aina voi luottaa siihen, ettei enemmistö älähdä, koska se ei tiedä – työttömät ja heidän osallistamiseensa osallistuvat ovat aina vähemmistössä, ja valtamedia ei puhu eikä pukahda. (Luonnollisesti, onhan se valtamedia.)
Palaan vielä politiikan mittasuhteiden muuttumiseen. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että seuraavien eduskuntavaalien suurin puolue on SDP. On täysin mahdollista, että saamme hallituksen, jossa ei ole yhtään nykyistä hallituspuoluetta. Siniset eivät välttämättä saa ainuttakaan kansanedustajaa, kokoomuksen ääniä nakertanee nusuperinnettä elvyttävä Liike Nyt ja keskustan ymmärrettävä alamäki on yleisesti tiedossa. Jos punaviherliberaali hallitus tulee, raippamallit ynnä muut työttömien syyttely- ja kurjistamistoimet saavat viimeistään takuuvarman lopun. Kaiken lisäksi Sipilän hallitus voi kaatua jo kesällä, kun keskusta on jäämässä yksin puolustamaan järjetöntä sotea. Tämä saisi ehkä aikaan ennenaikaiset eduskuntavaalit, joihin Liike Nyt ei kenties ehtisi mukaan, ja niinpä puoluekentän kannatussuhteet saattaisivat vielä jonkin verran muistuttaa aikaisempia, hallituksen joutuisi ehkä rakentamaan kompromissipohjalle ja muutos jäisi puolitiehen. Tätä en luonnollisesti toivo, mutta toisaalta hallituksen nopea kaatuminen korostaisi raippamalliperustaisten toimenpiteiden korttitalonomaista höttöisyyttä vielä entisestään.
Punaviherliberaaliin hallitukseen liittyy itselläni yksi aivan erityinen toivo, ja se on luonnollisesti perustulo. Jos SDP, vihreät ja vasemmistoliitto muodostavat hallitusrungon, on erittäin mahdollista, että perustulo kirjataan alusta lähtien hallitusohjelmaan. Perustulossa on ongelmia, se on kaikkien helppo myöntää, mutta nykyistä kyyläys-, tivaus- ja kontrollisysteemiä parempi se on yhtä yksiselitteisesti kuin Brasilia on Suomea parempi jalkapallossa. Siinä tapauksessa yhteiskunnan kellarikerros saa päästää valtavan helpotuksen huokauksen ja itse kukin keskittyä siihen, mikä on elämässä mielekkäintä – tämän kirjoittaja esimerkiksi luovaan toimintaan, kulttuuritapahtumien organisointiin ja siihen liittyvään verkostoitumiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, kaikenlaiseen hyväntekemiseen sekä ajatteluun. Toisaalta he, jotka edelleen tarvitsevat yhteiskunnan ohjausta itsensä aktivoimiseen, myös täysin varmasti saavat sitä. Näissä tunnelmissa on hyvä valmistautua Suomen oloissa lähes ennennäkemättömään poliittisen paradigman vaihdokseen – viimeistään keväällä 2019.
Kaikkein absurdeinta tässä on, kuinka huteralle yhteiskunnalliselle pohjalle työttömien "aktivoinnin" toimet perustuvat. Kuten tiedämme, raippamallin laati Juha Sipilän porvarihallitus, jota kannattaa arvioni mukaan enintään 35 prosenttia suomalaisista, ja hyväksyi eduskunta, jonka valinnan (kevät 2015) jälkeen politiikan mittasuhteet ovat muuttuneet täysin. Kaiken lisäksi eduskunnan käsittelyyn on tulossa raippamallin kumoava kansalaisaloite, joka keräsi parissa kuukaudessa yli 140 000 nimeä. Suomalaisten enemmistö ei millään ilveellä kannata sitä perustaa, jonka päälle myötähävettävät päiväkerhoilut on rakennettu, mutta siitä huolimatta niitä rakennellaan ja niihin osallistumista vaaditaan. Aina voi luottaa siihen, ettei enemmistö älähdä, koska se ei tiedä – työttömät ja heidän osallistamiseensa osallistuvat ovat aina vähemmistössä, ja valtamedia ei puhu eikä pukahda. (Luonnollisesti, onhan se valtamedia.)
Palaan vielä politiikan mittasuhteiden muuttumiseen. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että seuraavien eduskuntavaalien suurin puolue on SDP. On täysin mahdollista, että saamme hallituksen, jossa ei ole yhtään nykyistä hallituspuoluetta. Siniset eivät välttämättä saa ainuttakaan kansanedustajaa, kokoomuksen ääniä nakertanee nusuperinnettä elvyttävä Liike Nyt ja keskustan ymmärrettävä alamäki on yleisesti tiedossa. Jos punaviherliberaali hallitus tulee, raippamallit ynnä muut työttömien syyttely- ja kurjistamistoimet saavat viimeistään takuuvarman lopun. Kaiken lisäksi Sipilän hallitus voi kaatua jo kesällä, kun keskusta on jäämässä yksin puolustamaan järjetöntä sotea. Tämä saisi ehkä aikaan ennenaikaiset eduskuntavaalit, joihin Liike Nyt ei kenties ehtisi mukaan, ja niinpä puoluekentän kannatussuhteet saattaisivat vielä jonkin verran muistuttaa aikaisempia, hallituksen joutuisi ehkä rakentamaan kompromissipohjalle ja muutos jäisi puolitiehen. Tätä en luonnollisesti toivo, mutta toisaalta hallituksen nopea kaatuminen korostaisi raippamalliperustaisten toimenpiteiden korttitalonomaista höttöisyyttä vielä entisestään.
Punaviherliberaaliin hallitukseen liittyy itselläni yksi aivan erityinen toivo, ja se on luonnollisesti perustulo. Jos SDP, vihreät ja vasemmistoliitto muodostavat hallitusrungon, on erittäin mahdollista, että perustulo kirjataan alusta lähtien hallitusohjelmaan. Perustulossa on ongelmia, se on kaikkien helppo myöntää, mutta nykyistä kyyläys-, tivaus- ja kontrollisysteemiä parempi se on yhtä yksiselitteisesti kuin Brasilia on Suomea parempi jalkapallossa. Siinä tapauksessa yhteiskunnan kellarikerros saa päästää valtavan helpotuksen huokauksen ja itse kukin keskittyä siihen, mikä on elämässä mielekkäintä – tämän kirjoittaja esimerkiksi luovaan toimintaan, kulttuuritapahtumien organisointiin ja siihen liittyvään verkostoitumiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, kaikenlaiseen hyväntekemiseen sekä ajatteluun. Toisaalta he, jotka edelleen tarvitsevat yhteiskunnan ohjausta itsensä aktivoimiseen, myös täysin varmasti saavat sitä. Näissä tunnelmissa on hyvä valmistautua Suomen oloissa lähes ennennäkemättömään poliittisen paradigman vaihdokseen – viimeistään keväällä 2019.
maanantai 30. huhtikuuta 2018
Työväenluokka, keskiluokka, vasemmisto, oikeisto
Pidin perjantaina 27. huhtikuuta 2018 Pispalan kirjastossa luennon aiheesta Luokkakysymyksen ongelmia Suomessa – 1918, 1968, 2018. Kuten saattoi pelätä, vapunalusviikonlopun perjantai-ilta, etenkin kirjaston puolelta olematon mainostus ja "nimetön" luennoitsija saivat paikalle vähänlaisesti kuulijoita. Sain kuitenkin heiltä palautetta, että kelpaisin puhumaan tästä aiheesta isommillekin areenoille. Tämä kirjoitelma on tiivistelmä luennolla käsittelemistäni asioista.
Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.
Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.
Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.
1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.
Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.
Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.
Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.
Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.
1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.
Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2018
Hallituskritiikki ja kokonaisnäkemyksen puute
Kun Juha Sipilän porvarihallitus aloitti toimintansa vuonna 2015, olin avoimesti sitä mieltä, että tämä hallitus täytyy kaataa – muuten tapahtuu pahoja. Mitä on sitten tapahtunut? Tarvitseeko näitä edes listata? Hallitus on muun muassa leikannut koulutuksesta ja työttömiltä (jälkimmäinen "aktiivimallin" nimellä kulkeneen huijauksen muodossa), hävittänyt julkista sektoria, harjoittanut todella taantumuksellista energia- ja ympäristöpolitiikkaa, siunannut asekaupan Lähi-idän sotarikollismaihin ja Naton sotaharjoitukset Suomessa sekä lennättänyt joukoittain turvapaikanhakijoita sodan ja vainon keskelle. Toteutuslistalla ovat vielä katastrofiksi kutsuttu sote-uudistus ja kansalaisten pisteytys sekä "aktiivimalli kakkoseksi" nimitetty työttömyystuen epääminen, ellei työtön jatkuvasti laadi työnhakuilmoituksia ihan työnhakuilmoitusten laatimisen vuoksi. Kaiken kukkuraksi hallitus ei ole edes legitiimi vaihdettuaan perussuomalaiset lennosta uuteen mandaatittomaan "siniseen" puolueeseen.
Sipilän hallituksen ensimmäisenä syyskesänä olimme vähintään 10 000 ihmisen joukkovoimalla Helsingissä marssimassa. Seuraavana kevättalvena oli pääkaupungissa kokonainen viikko mielenosoituksia, ja vaikutti oikeasti siltä, ettei oikeistohallitus istu neljää vuotta. Sen jälkeen, häkellyttävää kyllä, kapina lässähti. Tämän ymmärtäisi, jos hallituksen toimet olisivat parantuneet, mutta ikävä kyllä meno on vain pahentunut. Eteemme on marssitettu yhä uusia kurjistamistoimia, jotka ovat eräille tulleet muka aina yllätyksenä – minunlaiseni taas ymmärsivät homman alusta lähtien. Ikävä kyllä yllättyjiin kuuluvat esimerkiksi vasemmistoliitto, jonka pitäisi olla hallituksen kaatamisen suhteen avainasemassa (eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena oikeiston hallitessa), sekä iso joukko kaikkein aktiivisimpia kansalaisliikeihmisiä.
Mikä meni pieleen? Mielenosoituksia on nähty vuoden 2016 jälkeenkin, mutta yhtä Joukkovoima-organisaation yritystä lukuun ottamatta kaikki ovat olleet yhden asian liikehdintöjä ja suuntautuneet yhä useammin johonkin muuhun kuin hallituksen politiikan vastustamiseen. Tämä on osa oikeiston "hajota ja hallitse" -suunnitelmaa. Hallituksen toimia vastustavat kansalaiset on kuppikunnitettu ja saatu vihaamaan toisiaan. Puna-viher-musta-pinkki-ryhmissä on tyystin unohdettu, että iso osa ns. rajatkiinni-porukoista vastustaa julkisen sektorin alasajoa; jälkimmäiset tuskin edes tietävät, että edellisissä ryhmissä vastustetaan yleisesti Suomen ajamista Natoon ja asekauppoja Saudi-Arabiaan; ja niin edelleen. Toisaalta myös mielenosoitusaiheiden sirpaloituminen alun joukkovoimantunteesta on itsetarkoituksellisen (media)kampanjan tulosta. Mikään ei hyödytä valtaapitäviä piirejä enemmän kuin se, ettei kansa ymmärrä, kuinka yksimielisesti se vastustaa hallitusta. Siinä on paljon vähemmän uhkaa, jos ihmiset tunnistavat vain yksittäisiä asiakysymyksiä, joita vastustavat yksittäiset ihmiset.
"Yllättymisen" lisäksi yksi oleellisesti pielessä oleva asia on hallituskriittisten piirien jatkuva vetoaminen hallitukseen ja sille uskollisiin viranomaisiin. Se ei yleensä johda mihinkään, ellei lasketa somekampanjoinnin vaikutusta monien lakiehdotusten perumiseen – ja siinäkin eduskunnassa käyty keskustelu ja valtamedian reaktio lienevät tärkeämmässä asemassa kuin sosiaalisen median puuhastelu. Hallituskriitikot tuntuvat alistuneen siihen, että tämä hallitus nyt kerta kaikkiaan istuu kevääseen 2019 saakka, vaikka mitä tekisi. Hallituksen kaatamisvaihtoehtoa ei ajatella tai ole edes olemassa. Tällainen näkemys ei voi syntyä muusta kuin sirpaloitumisen ylitiedostamisesta tai jääräpäisestä yhden asian edustamisesta ilman minkäänlaista kokonaisnäkemystä.
Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Koulutusleikkauksien vastustajien, ympäristöaktivistien, työttömyysturvan puolustajien, sote-kriitikoiden, turvapaikanhakijoiden puolustajien sekä Naton ja asekauppojen vastustajien olisi alkuaankin pitänyt yhdistyä. Ennen kaikkea näiden olisi kuulunut liittyä yhteen ammattiyhdistysliikkeen radikaalisiiven kanssa, sillä ay-liikkeellä on käytössään kaikkein todennäköisin oikeistohallituksen pysäyttävä vaihtoehto – yleislakko. Vasemmistoliiton olisi pitänyt asemoitua hallituksenkaatajien keskustoimijaksi eduskunnassa ja politiikassa; tämä olisi vaatinut vähemmän aggressiivista suhtautumista heihin, joiden perspektiivi on kansallinen eikä euroglobalistinen. Tällä kokonaisnäkemyksellä hallitus olisi voitu oikein hyvin kaataa jo ensimmäisenä syksynään tai sitä seuraavana keväänä. Näin olisi säästytty ihan hirvittävältä määrältä sitä kökköä, joka on satanut niskaamme viimeisen kahden vuoden aikana.
Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Katso edellinen kappale. Uusimpien gallupien mukaan hallituspuolueita kannattaa reilusti alle 40 % suomalaisista, eikä tähän edes lasketa anarkisteja, jotka eivät kannata muitakaan puolueita. Todellinen lukema on mahdollisesti vain reilut 30 %. Me voimme ihan oikeasti kaataa hallituksen vaikka ensi viikolla, jos yhteistyötä, tahtoa ja luottamusta riittää. Näin säästytään ihan hirvittävältä määrältä kökköä, joka muutoin sataa niskaamme seuraavan vuoden aikana.
Sipilän hallituksen ensimmäisenä syyskesänä olimme vähintään 10 000 ihmisen joukkovoimalla Helsingissä marssimassa. Seuraavana kevättalvena oli pääkaupungissa kokonainen viikko mielenosoituksia, ja vaikutti oikeasti siltä, ettei oikeistohallitus istu neljää vuotta. Sen jälkeen, häkellyttävää kyllä, kapina lässähti. Tämän ymmärtäisi, jos hallituksen toimet olisivat parantuneet, mutta ikävä kyllä meno on vain pahentunut. Eteemme on marssitettu yhä uusia kurjistamistoimia, jotka ovat eräille tulleet muka aina yllätyksenä – minunlaiseni taas ymmärsivät homman alusta lähtien. Ikävä kyllä yllättyjiin kuuluvat esimerkiksi vasemmistoliitto, jonka pitäisi olla hallituksen kaatamisen suhteen avainasemassa (eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena oikeiston hallitessa), sekä iso joukko kaikkein aktiivisimpia kansalaisliikeihmisiä.
Mikä meni pieleen? Mielenosoituksia on nähty vuoden 2016 jälkeenkin, mutta yhtä Joukkovoima-organisaation yritystä lukuun ottamatta kaikki ovat olleet yhden asian liikehdintöjä ja suuntautuneet yhä useammin johonkin muuhun kuin hallituksen politiikan vastustamiseen. Tämä on osa oikeiston "hajota ja hallitse" -suunnitelmaa. Hallituksen toimia vastustavat kansalaiset on kuppikunnitettu ja saatu vihaamaan toisiaan. Puna-viher-musta-pinkki-ryhmissä on tyystin unohdettu, että iso osa ns. rajatkiinni-porukoista vastustaa julkisen sektorin alasajoa; jälkimmäiset tuskin edes tietävät, että edellisissä ryhmissä vastustetaan yleisesti Suomen ajamista Natoon ja asekauppoja Saudi-Arabiaan; ja niin edelleen. Toisaalta myös mielenosoitusaiheiden sirpaloituminen alun joukkovoimantunteesta on itsetarkoituksellisen (media)kampanjan tulosta. Mikään ei hyödytä valtaapitäviä piirejä enemmän kuin se, ettei kansa ymmärrä, kuinka yksimielisesti se vastustaa hallitusta. Siinä on paljon vähemmän uhkaa, jos ihmiset tunnistavat vain yksittäisiä asiakysymyksiä, joita vastustavat yksittäiset ihmiset.
"Yllättymisen" lisäksi yksi oleellisesti pielessä oleva asia on hallituskriittisten piirien jatkuva vetoaminen hallitukseen ja sille uskollisiin viranomaisiin. Se ei yleensä johda mihinkään, ellei lasketa somekampanjoinnin vaikutusta monien lakiehdotusten perumiseen – ja siinäkin eduskunnassa käyty keskustelu ja valtamedian reaktio lienevät tärkeämmässä asemassa kuin sosiaalisen median puuhastelu. Hallituskriitikot tuntuvat alistuneen siihen, että tämä hallitus nyt kerta kaikkiaan istuu kevääseen 2019 saakka, vaikka mitä tekisi. Hallituksen kaatamisvaihtoehtoa ei ajatella tai ole edes olemassa. Tällainen näkemys ei voi syntyä muusta kuin sirpaloitumisen ylitiedostamisesta tai jääräpäisestä yhden asian edustamisesta ilman minkäänlaista kokonaisnäkemystä.
Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Koulutusleikkauksien vastustajien, ympäristöaktivistien, työttömyysturvan puolustajien, sote-kriitikoiden, turvapaikanhakijoiden puolustajien sekä Naton ja asekauppojen vastustajien olisi alkuaankin pitänyt yhdistyä. Ennen kaikkea näiden olisi kuulunut liittyä yhteen ammattiyhdistysliikkeen radikaalisiiven kanssa, sillä ay-liikkeellä on käytössään kaikkein todennäköisin oikeistohallituksen pysäyttävä vaihtoehto – yleislakko. Vasemmistoliiton olisi pitänyt asemoitua hallituksenkaatajien keskustoimijaksi eduskunnassa ja politiikassa; tämä olisi vaatinut vähemmän aggressiivista suhtautumista heihin, joiden perspektiivi on kansallinen eikä euroglobalistinen. Tällä kokonaisnäkemyksellä hallitus olisi voitu oikein hyvin kaataa jo ensimmäisenä syksynään tai sitä seuraavana keväänä. Näin olisi säästytty ihan hirvittävältä määrältä sitä kökköä, joka on satanut niskaamme viimeisen kahden vuoden aikana.
Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Katso edellinen kappale. Uusimpien gallupien mukaan hallituspuolueita kannattaa reilusti alle 40 % suomalaisista, eikä tähän edes lasketa anarkisteja, jotka eivät kannata muitakaan puolueita. Todellinen lukema on mahdollisesti vain reilut 30 %. Me voimme ihan oikeasti kaataa hallituksen vaikka ensi viikolla, jos yhteistyötä, tahtoa ja luottamusta riittää. Näin säästytään ihan hirvittävältä määrältä kökköä, joka muutoin sataa niskaamme seuraavan vuoden aikana.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2018
Siirtomaa ja siirtomaaisäntä
Kiisteltäessä Jäämeren radasta on syystäkin alettu kiinnittää huomiota saamelaisten asemaan. Erityisesti Petra Laiti on ansioitunut saamelaisnäkökulman tuomisessa esiin. Monet saamelaiset kokevat Suomen valtionjohdon toiminnan kolonialismina – samana, jota Suomen valtionjohto on ennenkin harjoittanut ja saamelaisiin kohdistanut. Vaikkei tässä tapauksessa liikutakaan maamme varsinaisten valtionrajojen ulkopuolella, on kyseenlaista, millainen mandaatti suomalaispäättäjillä todella on saamelaisalueella. Saamen kansalla ei koskaan ole ollut omaa itsenäistä valtiota.
Asia olisi vielä verraten yksinkertainen, jos se jäisi tähän: Suomi kolonisoi Saamenmaata – siispä vapautta ja itsenäisyyttä saamelaisille, mukaan lukien oikeus päättää omilla vuosituhantisilla mailla tapahtuvasta rakennus- ja maankäyttötoiminnasta. Ikävä kyllä saamelaiskysymys on vain osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ilmenee Suomen valtion hämmentävä kaksoisrooli. Suomi nimittäin suhtautuu ilmiselvän kolonialistisesti myös isoon osaan sitä Suomea, jota asuttavat saamelaisten (tai suomenruotsalaisten tai muun etnisen vähemmistön) sijaan ihan perinteiset suomalaiset. Suomi on sekä siirtomaa että siirtomaaisäntä. Mikään muu ei selitä kunnolla tapaa, jolla hallitus hallituksen jälkeen suhtautuu ympäristöä ja perinteisiä elintapoja tuhoavaan rakennus- ja maankäyttötoimintaan syrjäisillä seuduilla.
Talvivaaran kaivos sijaitsee Sotkamossa. Sieltä on yli 150 kilometrin matka Kuopioon, yli 200 kilometriä Ouluun ja noin 550 kilometriä Helsinkiin. Talvivaaraan on ympäristöriskeineen ja välittömine ympäristöhaittoineen – imagohaitasta puhumattakaan – suhtauduttu ongelmana, joka sijaitsee jossain toisessa maassa eikä täällä "meidän" parissa. Kun ihmiset – lukuisia paikallisia myöten – ovat haittojen ja riskien pohjalta valittaneet ja protestoineet, tähän on reagoitu tyyliin "olisitte vain onnellisia, te tyhmät ja tietämättömät alkuasukkaat, kaivoshan luo työllisyyttä ja saa rahan pyörimään teilläpäin". Samanlaisia äänenpainoja on sovellettu Pyhäjoen ydinvoimalaan sillä erotuksella, ettei hanke ole vielä tuonut pahoja haittoja eikä kohdannut voimakasta paikallisten vastustusta. Tämä ei välttämättä todista muusta kuin propagandan paremmasta läpimenosta – mikä ei edes ihmetytä, kun on katsonut Oulussa ilmestyvän sanomalehti Kalevan räikeän yltiömyönteistä asennoitumista hankkeeseen. Ydinvoimalan työmaa Hanhikivellä on vielä Talvivaaraakin kauempana Helsingistä ja yli 100 kilometrin päässä Oulusta.
Sitten on olemassa iänikuiset tekoallaskiistat. Kollaja sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan koillisosassa, Vuotos puolestaan Keski-Lapissa. Vuotoksen alueella tekojärvisuunnitelma on ristiriidassa Natura 2000:n kanssa, Kollajan alueella sekä koskiensuojelulain että Naturan. Molemmilla hankkeilla on voimakasta paikallista vastustusta. Valmistuessaan altaat peittäisivät alleen lukuisien ihmisten kodit, vielä useampien ihmisten entiset kotiseudut, kalastus-, metsästys- ja marjastusmaita sekä ihan vain täysin rahassa mittaamatonta pohjoissuomalaista luontoa. Vuotoksen alle jäisi myös Lapin sodan tuhoilta säästynyt Suvannon kylä. Tällaisilla asioilla ei ikävä kyllä ole Suomen valtaapitäville oikeistopuolueille mitään väliä – mikään ei näytä muuttuneen Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamisajoista. Asenne kavaltaa, ettei kyse ole näille toimijoille omasta maasta, vaan nimenomaan siirtomaasta. Vielä enemmän tähän suuntaan viittaa ulkomaisten kaivosyhtiöiden päästäminen tekemään sumeilematta valtauksia erityisesti Lapista ja Itä-Suomesta. Omaa maata puolustettaisiin, siirtomaalla ei ole niin väliä – nämähän, ulkomaalaiset suurkapitalistit, ovat paljon enemmän suomalaisten kapitalistien veljiä kuin kriittiset suomalaiset, jotka eivät halua antautua esimerkiksi Hannukaisen kaivoshankkeen edessä.
Lipsautin edellä sanat "oikeistopuolue" ja "kapitalistit". Vaikka kysymys on todella hallitukselta toiselle siirtyvästä suhtautumismallista, on järjetöntä väittää, ettei puolueilla olisi eroa. Ellei lasketa silloin tällöin vuoteen 1975 saakka tilapäisesti toimineita virkamieshallituksia, Suomessa on 1930-luvun jälkeen ollut vain yksi puolisen vuotta toiminut hallitus, jossa ei ollut mukana joko kokoomus tai maalaisliitto-keskusta(puolue). Sisäkolonialismi on siis kokoomuslais-keskustalaista politiikkaa. Tämä muistuttaa myös, millainen mullistus olisi saada meille oikeistopuolueista (enintään RKP:tä lukuun ottamatta) vapaa hallitus tämän nykyisen Juha Sipilän katastrofijengin jälkeen. Harmikseni joudun kyllä muistuttamaan, etteivät ainakaan vihreät ja SDP:läiset piirit ole vapaita siitä "etelän kaupungit" -hegemoniasta, joka antaa koko ajan taustatukea sisäkolonialistiselle asenteelle: syrjäseutujen taloudellista tukemista käsitellään, ainakin piiloisesti, muodossa "siellä ne elävät meidän varoilla".
Kirjoitelmani tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä saamelaisten erityisasemaa Suomessa. Saamelaiset ovat Suomessa vielä enemmän toisia kuin syrjäseutujen suomalaiset, sillä he ovat myös rodullistettuja. Pyrkimykseni on avata vielä enemmän sitä Pandoran lipasta, jota saamelaisaktiivien Jäämeren rata -älähdys on raottanut. Moni voi kokea saavansa siitä lippaasta paskaa niskaan, mutta vasta tiedostettuamme vääryydet voimme oikeasti tehdä niille jotain.
Asia olisi vielä verraten yksinkertainen, jos se jäisi tähän: Suomi kolonisoi Saamenmaata – siispä vapautta ja itsenäisyyttä saamelaisille, mukaan lukien oikeus päättää omilla vuosituhantisilla mailla tapahtuvasta rakennus- ja maankäyttötoiminnasta. Ikävä kyllä saamelaiskysymys on vain osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ilmenee Suomen valtion hämmentävä kaksoisrooli. Suomi nimittäin suhtautuu ilmiselvän kolonialistisesti myös isoon osaan sitä Suomea, jota asuttavat saamelaisten (tai suomenruotsalaisten tai muun etnisen vähemmistön) sijaan ihan perinteiset suomalaiset. Suomi on sekä siirtomaa että siirtomaaisäntä. Mikään muu ei selitä kunnolla tapaa, jolla hallitus hallituksen jälkeen suhtautuu ympäristöä ja perinteisiä elintapoja tuhoavaan rakennus- ja maankäyttötoimintaan syrjäisillä seuduilla.
Talvivaaran kaivos sijaitsee Sotkamossa. Sieltä on yli 150 kilometrin matka Kuopioon, yli 200 kilometriä Ouluun ja noin 550 kilometriä Helsinkiin. Talvivaaraan on ympäristöriskeineen ja välittömine ympäristöhaittoineen – imagohaitasta puhumattakaan – suhtauduttu ongelmana, joka sijaitsee jossain toisessa maassa eikä täällä "meidän" parissa. Kun ihmiset – lukuisia paikallisia myöten – ovat haittojen ja riskien pohjalta valittaneet ja protestoineet, tähän on reagoitu tyyliin "olisitte vain onnellisia, te tyhmät ja tietämättömät alkuasukkaat, kaivoshan luo työllisyyttä ja saa rahan pyörimään teilläpäin". Samanlaisia äänenpainoja on sovellettu Pyhäjoen ydinvoimalaan sillä erotuksella, ettei hanke ole vielä tuonut pahoja haittoja eikä kohdannut voimakasta paikallisten vastustusta. Tämä ei välttämättä todista muusta kuin propagandan paremmasta läpimenosta – mikä ei edes ihmetytä, kun on katsonut Oulussa ilmestyvän sanomalehti Kalevan räikeän yltiömyönteistä asennoitumista hankkeeseen. Ydinvoimalan työmaa Hanhikivellä on vielä Talvivaaraakin kauempana Helsingistä ja yli 100 kilometrin päässä Oulusta.
Sitten on olemassa iänikuiset tekoallaskiistat. Kollaja sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan koillisosassa, Vuotos puolestaan Keski-Lapissa. Vuotoksen alueella tekojärvisuunnitelma on ristiriidassa Natura 2000:n kanssa, Kollajan alueella sekä koskiensuojelulain että Naturan. Molemmilla hankkeilla on voimakasta paikallista vastustusta. Valmistuessaan altaat peittäisivät alleen lukuisien ihmisten kodit, vielä useampien ihmisten entiset kotiseudut, kalastus-, metsästys- ja marjastusmaita sekä ihan vain täysin rahassa mittaamatonta pohjoissuomalaista luontoa. Vuotoksen alle jäisi myös Lapin sodan tuhoilta säästynyt Suvannon kylä. Tällaisilla asioilla ei ikävä kyllä ole Suomen valtaapitäville oikeistopuolueille mitään väliä – mikään ei näytä muuttuneen Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamisajoista. Asenne kavaltaa, ettei kyse ole näille toimijoille omasta maasta, vaan nimenomaan siirtomaasta. Vielä enemmän tähän suuntaan viittaa ulkomaisten kaivosyhtiöiden päästäminen tekemään sumeilematta valtauksia erityisesti Lapista ja Itä-Suomesta. Omaa maata puolustettaisiin, siirtomaalla ei ole niin väliä – nämähän, ulkomaalaiset suurkapitalistit, ovat paljon enemmän suomalaisten kapitalistien veljiä kuin kriittiset suomalaiset, jotka eivät halua antautua esimerkiksi Hannukaisen kaivoshankkeen edessä.
Lipsautin edellä sanat "oikeistopuolue" ja "kapitalistit". Vaikka kysymys on todella hallitukselta toiselle siirtyvästä suhtautumismallista, on järjetöntä väittää, ettei puolueilla olisi eroa. Ellei lasketa silloin tällöin vuoteen 1975 saakka tilapäisesti toimineita virkamieshallituksia, Suomessa on 1930-luvun jälkeen ollut vain yksi puolisen vuotta toiminut hallitus, jossa ei ollut mukana joko kokoomus tai maalaisliitto-keskusta(puolue). Sisäkolonialismi on siis kokoomuslais-keskustalaista politiikkaa. Tämä muistuttaa myös, millainen mullistus olisi saada meille oikeistopuolueista (enintään RKP:tä lukuun ottamatta) vapaa hallitus tämän nykyisen Juha Sipilän katastrofijengin jälkeen. Harmikseni joudun kyllä muistuttamaan, etteivät ainakaan vihreät ja SDP:läiset piirit ole vapaita siitä "etelän kaupungit" -hegemoniasta, joka antaa koko ajan taustatukea sisäkolonialistiselle asenteelle: syrjäseutujen taloudellista tukemista käsitellään, ainakin piiloisesti, muodossa "siellä ne elävät meidän varoilla".
Kirjoitelmani tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä saamelaisten erityisasemaa Suomessa. Saamelaiset ovat Suomessa vielä enemmän toisia kuin syrjäseutujen suomalaiset, sillä he ovat myös rodullistettuja. Pyrkimykseni on avata vielä enemmän sitä Pandoran lipasta, jota saamelaisaktiivien Jäämeren rata -älähdys on raottanut. Moni voi kokea saavansa siitä lippaasta paskaa niskaan, mutta vasta tiedostettuamme vääryydet voimme oikeasti tehdä niille jotain.
keskiviikko 7. helmikuuta 2018
Vihervasemmistoa ei ole olemassa
Silloin tällöin ystävämme valtamedia lipsauttaa sanan "vihervasemmisto", niin kuin puhuisi jostakin olemassaolevasta tosielämän ilmiöstä. Sana on taatusti keksitty ennen Jussi Halla-ahoa, minäkin saatan olla käyttänyt sitä. Halla-aho sen kuitenkin vakiinnutti, ja sen käytöllä on poliittinen tehtävä: se pyrkii samastamaan vihreät ja vasemmiston toisiinsa, sulattamaan ne epämääräiseksi mössöksi, josta ei ota – eikä muka haluakaan ottaa – muuta selkoa, kuin että se suvaitsee maahanmuuttajia ynnä muita vähemmistöjä. Käsite vihervasemmisto on suomalainen erikoisuus, mutta se yhdistyy ongelmattomasti kansainväliseen, vastaavalla tavalla latautuneeseen termiin Liberal Left. Muutkin elementit meikäläisen uusradikaalioikeiston diskurssissa lainautuvat ulkomaisilta esikuvilta, vaikka saattavat tyhmemmälle näyttää supisuomalaisilta. Tässä tapauksessa suomalainen käsiteversio kavaltaa myös, että vihreät ovat Suomen liberaalipuolue, eivät ympäristöpuolue.
Kävin Twitterissä 28.12.2017 parin vanhoillisen kanssa pienen väännön, mitä en yleensä vaivaudu harrastamaan. Kun avasin vähän vihervasemmisto-käsitteen itsetarkoituksellisuutta, toiset osapuolet kysyivät, mitä eroa vihreillä ja vasemmistolla muka on. Vastasin: "Vihreät kannattavat markkinataloutta, vasemmisto haluaa suitsia ja säädellä sitä sekä sosiaalistaa yhteiskunnallisesti tärkeintä omaisuutta. Vasemmistolle myös yhteiskunnallinen tasa-arvo on paljon tärkeämpi asia kuin vihreille." Vanhoillisilla ei ollut asiaan mitään lisättävää; itse asiassa toinen antoi twiitilleni jopa tykkäyksen. Vaikutti siltä, kuin heillä tulisi ensimmäistä kertaa (ainakin pitkään aikaan) edes mieleen tarkastella vasemmistoa ja vihreitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta, eikä vain osana "suvaitsee – ei suvaitse" -vastakkainasettelua. Tätä käsitystä tukisi sekin, että ennen twiittiäni toinen heistä ehdotti vihreitä vasemmistoliiton "radikaalisiiveksi". Eiväthän vihreät ole radikaaleja missään muussa asiassa kuin vähemmistöjen hyväksymisessä.
Vihervasemmisto-käsitteen tehtävä on selkeä. Kun vasemmisto samastetaan vihreisiin, ihmiset unohtavat, että vasemmisto on kapitalismikriittinen toimija, joka pyrkii tasa-arvoon, demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Se pyrkii myös aika pitkälle samaan kuin monet konservatiivit sillä erotuksella, että vasemmiston mielestä tasa-arvo ja demokratia koskevat kaikkia ja hyvinvointi kuuluu kaikille. Toki hyvinvointi, demokratia ja tasa-arvo kelpaisivat vihreillekin, mutta heiltä puuttuu kapitalismin kritiikki, mikä tekee heidän yhtälöstään mahdottoman ja naiivin. Tähän liittyen vihreiden kyky mediakritiikkiin on varsin rajallinen (mikä yhdistyy myös tosiseikkaan, että mediaväessä on tunnetusti paljon vihreitä), kun taas vasemmisto on siinäkin asiassa vastapuolella – totuutta etsivällä, valtamediaa kritisoivalla puolella. Valtamediakritiikki ja totuuden etsintä taas kelpaisivat lukemattomille uuskonservatiiveille. Näiden esimerkkien pohjalta voimme jo ymmärtää, että vasemmisto edustaa monessa asiassa juuri sitä, mitä konservatiivit etsivät; mutta koska vasemmiston asiasisältö hämärretään ja yksipuolistetaan, he kääntyvät poispäin vasemmistosta, eivätkä sitä kohti. Ketä se hyödyttää? Valtaapitävää uusliberaalioikeistoa, sillä vasemmisto on politiikan ainoa tekijä, joka oikeasti uhkaa sen valtaa.
Kyllä minullakin oli joskus kausi, jolloin harkitsin äänestyspäätöstäni vasemmiston ja vihreiden välillä (ja keväällä 2007 kohtalokkaasti äänestinkin vihreitä – kadun sitä päätöstä edelleen). En kiellä, etteikö jatkuvasti ole olemassa ihmisiä, jotka äänestävät joko vihreitä tai vasemmistoliittoa. Tässä on kuitenkin kysymys horjumisesta kahden poliittisen linjan välillä: liberaalin (aiemmin ekoliberaalin) ja vasemmistolaisen. Tiedän tämän ihan omastakin kokemuksestani. Ei siis ole olemassa yhtenäistä vihervasemmistolaista poliittista linjaa, vaikka joissakin kysymyksissä nämä linjat hieman kohtaisivatkin. Paitsi, että kun sitä vihervasemmistoa on niin toitotettu, on sen myötä syntynyt jonkin verran poliittisesti melko tiedostamatonta ihmisryhmää, joka on käsittänyt asian väärin ja ruvennut nimenomaan samastumaan kuvitteelliseen vihervasemmistoon. Sama ilmiöhän esiintyi suvakki-haukkumasanan yhteydessä: juuri, kun olin päässyt hokemasta suvakin olevan mielikuvitusolento, yhtäkkiä meillä oli kourallinen ihmisiä, jotka siniset silmät selällään riemumielin julistautuivat suvakeiksi. Ei näin.
Yleisesti ottaen suvakit ja matut ovat mielikuvitusolentoja, "kulttuurimarxismia" (käsite, jolla uusliberaalioikeistolle vaarallinen marxismi halutaan mustamaalata siihen täysin kuulumattomilla tekijöillä) ei ole olemassa – eikä vihervasemmistoa ole olemassa.
Kävin Twitterissä 28.12.2017 parin vanhoillisen kanssa pienen väännön, mitä en yleensä vaivaudu harrastamaan. Kun avasin vähän vihervasemmisto-käsitteen itsetarkoituksellisuutta, toiset osapuolet kysyivät, mitä eroa vihreillä ja vasemmistolla muka on. Vastasin: "Vihreät kannattavat markkinataloutta, vasemmisto haluaa suitsia ja säädellä sitä sekä sosiaalistaa yhteiskunnallisesti tärkeintä omaisuutta. Vasemmistolle myös yhteiskunnallinen tasa-arvo on paljon tärkeämpi asia kuin vihreille." Vanhoillisilla ei ollut asiaan mitään lisättävää; itse asiassa toinen antoi twiitilleni jopa tykkäyksen. Vaikutti siltä, kuin heillä tulisi ensimmäistä kertaa (ainakin pitkään aikaan) edes mieleen tarkastella vasemmistoa ja vihreitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta, eikä vain osana "suvaitsee – ei suvaitse" -vastakkainasettelua. Tätä käsitystä tukisi sekin, että ennen twiittiäni toinen heistä ehdotti vihreitä vasemmistoliiton "radikaalisiiveksi". Eiväthän vihreät ole radikaaleja missään muussa asiassa kuin vähemmistöjen hyväksymisessä.
Vihervasemmisto-käsitteen tehtävä on selkeä. Kun vasemmisto samastetaan vihreisiin, ihmiset unohtavat, että vasemmisto on kapitalismikriittinen toimija, joka pyrkii tasa-arvoon, demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Se pyrkii myös aika pitkälle samaan kuin monet konservatiivit sillä erotuksella, että vasemmiston mielestä tasa-arvo ja demokratia koskevat kaikkia ja hyvinvointi kuuluu kaikille. Toki hyvinvointi, demokratia ja tasa-arvo kelpaisivat vihreillekin, mutta heiltä puuttuu kapitalismin kritiikki, mikä tekee heidän yhtälöstään mahdottoman ja naiivin. Tähän liittyen vihreiden kyky mediakritiikkiin on varsin rajallinen (mikä yhdistyy myös tosiseikkaan, että mediaväessä on tunnetusti paljon vihreitä), kun taas vasemmisto on siinäkin asiassa vastapuolella – totuutta etsivällä, valtamediaa kritisoivalla puolella. Valtamediakritiikki ja totuuden etsintä taas kelpaisivat lukemattomille uuskonservatiiveille. Näiden esimerkkien pohjalta voimme jo ymmärtää, että vasemmisto edustaa monessa asiassa juuri sitä, mitä konservatiivit etsivät; mutta koska vasemmiston asiasisältö hämärretään ja yksipuolistetaan, he kääntyvät poispäin vasemmistosta, eivätkä sitä kohti. Ketä se hyödyttää? Valtaapitävää uusliberaalioikeistoa, sillä vasemmisto on politiikan ainoa tekijä, joka oikeasti uhkaa sen valtaa.
Kyllä minullakin oli joskus kausi, jolloin harkitsin äänestyspäätöstäni vasemmiston ja vihreiden välillä (ja keväällä 2007 kohtalokkaasti äänestinkin vihreitä – kadun sitä päätöstä edelleen). En kiellä, etteikö jatkuvasti ole olemassa ihmisiä, jotka äänestävät joko vihreitä tai vasemmistoliittoa. Tässä on kuitenkin kysymys horjumisesta kahden poliittisen linjan välillä: liberaalin (aiemmin ekoliberaalin) ja vasemmistolaisen. Tiedän tämän ihan omastakin kokemuksestani. Ei siis ole olemassa yhtenäistä vihervasemmistolaista poliittista linjaa, vaikka joissakin kysymyksissä nämä linjat hieman kohtaisivatkin. Paitsi, että kun sitä vihervasemmistoa on niin toitotettu, on sen myötä syntynyt jonkin verran poliittisesti melko tiedostamatonta ihmisryhmää, joka on käsittänyt asian väärin ja ruvennut nimenomaan samastumaan kuvitteelliseen vihervasemmistoon. Sama ilmiöhän esiintyi suvakki-haukkumasanan yhteydessä: juuri, kun olin päässyt hokemasta suvakin olevan mielikuvitusolento, yhtäkkiä meillä oli kourallinen ihmisiä, jotka siniset silmät selällään riemumielin julistautuivat suvakeiksi. Ei näin.
Yleisesti ottaen suvakit ja matut ovat mielikuvitusolentoja, "kulttuurimarxismia" (käsite, jolla uusliberaalioikeistolle vaarallinen marxismi halutaan mustamaalata siihen täysin kuulumattomilla tekijöillä) ei ole olemassa – eikä vihervasemmistoa ole olemassa.
perjantai 19. tammikuuta 2018
"Älä äänestä Niinistöä" ja muut vaalivinkit
Tämän kirjoitushetkellä, vain yhdeksän päivää ennen presidentinvaaleja ja ennakkoäänestyksen jo käynnistyttyä, näyttää siltä kuin yli puolet suomalaisista äänestäjistä haluaisi antaa äänensä istua kököttävälle presidentille. Kaikenlaisiin äärilaidan kohkaajiin verrattuna Sauli Niinistö on näyttänyt kritiikittömän kansalaisen silmään jopa asialinjan kaverilta; toisaalta onhan se niin hellyttävän kotoisaa, kun hän ja puolisonsa Jenni saavat vauvan. Kriittisen kansalaisen silmään Niinistön syntilista on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi. Seuraavassa joitakin esimerkkejä:
— Työskennellessään valtiovarainministerinä molemmissa Lipposen hallituksissa (1996–2003) Sauli Niinistö tuli Wikipedian mukaan "tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta". Tämä on suorastaan vähättelyä. Varsinainen vampyyrin maine on nykyään sälytetty puoluetoveri Iiro Viinaselle – joka hoiti samaa tehtävää sekä Ahon hallituksessa 1991–95 että ihan aluksi Lipposen ensimmäisessä hallituksessa – kun taas Niinistön vastaava maine on tarkoituksellisesti valkopesty. Tosiasiassa Saulia manailtiin ja epäiltiin hyvin laajalti koko "yhden totuuden" kurjistamispolitiikan aikakauden varsinaiseksi takapiruksi. Hänen ympärillään oli todellinen Pahan Porvarin musta sädekehä, joka mielestäni kuuluisi hänelle edelleen.
— Ei sovi unohtaa, että juuri Niinistön rahaministerikaudella Suomi muilutettiin epädemokraattisesti, kansalaisilta kysymättä markasta euroon ja EMU:n jäseneksi. Demokratian sivuuttamisen tulisi olla paha asia siitä riippumatta, mitä mieltä eurosta on muutoin.
— Niinistö on taustoiltaan paitsi kiistelty kokoomuspoliitikko, myös pankkiiri. Hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja vuosina 2003–07. Jos tämä on jonkun mielestä meriitti, suosittelen tutustumaan pankkisektorin äärimmäisen ongelmalliseen rooliin nykyjärjestelmässä esimerkiksi Talousdemokratia-sivustolla. Mainittakoon myös, että pankkisektorin käytännöllisesti katsoen yksin aiheuttama finanssikriisi oli jo hyvää vauhtia kehittymässä Niinistön ollessa pankkivirassa.
— Niinistön vuoden 2006 provokatiivinen presidentinvaalikampanja ("työväen presidentti" ym.) käytännössä synnytti koko sen poliittisen kulttuurin muutoksen, jonka seurauksista kaikkine disinformaatioineen, mustamaalauskampanjoineen, vihapuheineen ja tahallisine väärinymmärtämisineen kärsimme edelleen. Paljon parjatut persut ovat vain oppipoikia. Sauli Niinistön kampanja kerta kaikkiaan muilutti vanhan lintukodon uudelle kyräilevän katkeralle aikakaudelle, jossa oikeus olla paskiainen on vahvin kansalaisoikeus, loka lentää puskista eikä kritiikittömällä kansalaisella ole oikeasti enää hajuakaan poliittisten toimijoiden aate- ja luokkaidentiteeteistä.
— Presidentiksi vihdoin päästyään Niinistö loi käsitteen "oleskeluyhteiskunta", jolla pyritään mustamaalaamaan ihmisiä, joille ei riitä töitä tai jotka ovat työhön kykenemättömiä. Tämän kanssa on täysin linjassa se, että presidentti hyväksyi sen "aktiivimalliksi" vääristellen nimetyn kurjistamislain, joka täysin absurdisti ja paradoksaalisti heikentää työttömyysturvaa silloin, kun "työtön" ei ole töissä. Näiden esimerkkien perusteella istua pönöttävä presidentti suorastaan vihaa yhteiskunnan huono-osaisia ja antaa tukensa ylempien yhteiskuntaluokkien heitä vastaan suuntaamalle kylmälle luokkasodalle.
No niin. Tietenkään emme äänestä tuollaista kapitalistiporvaria. On siis ehdottoman tärkeää, että maltamme pistäytyä uurnilla, että näemme edes oikeat vaalit toisine vaalikierroksineen. Se on edes jonkinlaista demokratiaa. Luonnollisesti ei kuitenkaan ole ihan sama, ketä Sauli Niinistön vastustajaa äänestämme, vaan heissä on todellakin eroja. Tässä hieman tarkennusta:
— Jos Niinistö on oja, Laura Huhtasaari on allikko. Ulkoisesti varsin perinteisenä naisena hänen imagonsa värittyy pehmeäksi, mutta hänen arvonsa ovat kivikovat. Huhtasaari esimerkiksi vastustaa aborttia ja haluaa karkottaa turvapaikanhakijat. Se ei ole unohdetun kansan puolustamista, vaan häikäilemättömän kylmää vallanpitäjämentaliteettia. Jos Saulin kampanja 2006 loi poliittisen kulttuurin muutoksen, Laura on uusi ärsyttävä poliittinen kulttuuri in action. Mikäli kaikesta huolimatta mietit hänen äänestämistään, mieti samalla, äänestäisitkö Sarah Palinia.
— Paavo Väyrysellä on monen kriittisen kansalaisen tuki. Hänen poliittinen henkilöhistoriansa on täynnä ketkuilua ja nykyinen suhtautuminen esimerkiksi pakolaisiin sangen epähumaani. Väyrysellä voi olla ulkopoliittista osaamista ja ymmärrystä enemmän kuin muilla ehdokkailla, ja kaivattuja left field -ideoita riittää. Vasemmistolaisittain tai humanistisesti ajattelevan ihmisen ei kannata langeta hänen ansaansa.
— Pekka Haavisto ei ole vasemmistolainen, vaikka hänellä on sellainen maine jopa monen vasemmistolaisen silmissä. Hän ei myöskään ole enää vuosikymmeniin ollut se kirkasotsainen viheraktiivi, johon moni ihastui telkkarissa vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoihin. Demokratian kannalta on hankala yksityiskohta, että vihreät nimittivät vuonna 1995 Haaviston ainoaksi ministerikseen, vaikkei kansa ollut äänestänyt häntä edes eduskuntaan. Kannattaa muistaa myös Haaviston vuoden 2012 sammakko, joka samasti eläinoikeusaktivistit uusnatseihin, sekä patologinen Venäjä-vihamielisyys, joka kiteytyy mahtavasti näissä katteettomissa Twitter-bottisyytöksissä.
— Nils Torvalds on koko presidentinvaalien fanaattisin natottaja, joten se siitä ja hänestä. On paha olla näennäisesti humanisti ja kannattaa koko maailman epähumaaneinta organisaatiota.
— Matti Vanhanen nostettiin harmaasta keskustan keskivertopoliitikosta pääministeriksi vuonna 2003. Kansalaiset olivat antaneet tukensa Anneli Jäätteenmäen politiikalle, mutta tämä siivottiin vallanpitäjille ongelmallisena hahmona lavastetun valehteluskandaalin myötä sivuun (mitä itse pidän kabinettivallankaappauksena). Kulissientakaisten vallanpitäjien kilttinä hännystelijänä haljusta Vanhasesta ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa poliittisessa mielessä. Presidentiksi? Buhahaa.
SDP:n Tuula Haatainen on osoittanut yllättävää selkärankaisuutta muutamissa lausunnoissaan. Näyttää suorastaan siltä, ettei hän ole poliittisesti luonteeton "demari", vaan sosiaalidemokraatti. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen uskaltaa humanistisen puolen ehdokkaista ainoana selvästi kyseenalaistaa istua jöpöttävän presidentin ja hänen konsensuspiirinsä näkemykset esimerkiksi talous- ja ulkopolitiikasta. Olen äänestänyt häntä jo ennakkoon.
— Työskennellessään valtiovarainministerinä molemmissa Lipposen hallituksissa (1996–2003) Sauli Niinistö tuli Wikipedian mukaan "tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta". Tämä on suorastaan vähättelyä. Varsinainen vampyyrin maine on nykyään sälytetty puoluetoveri Iiro Viinaselle – joka hoiti samaa tehtävää sekä Ahon hallituksessa 1991–95 että ihan aluksi Lipposen ensimmäisessä hallituksessa – kun taas Niinistön vastaava maine on tarkoituksellisesti valkopesty. Tosiasiassa Saulia manailtiin ja epäiltiin hyvin laajalti koko "yhden totuuden" kurjistamispolitiikan aikakauden varsinaiseksi takapiruksi. Hänen ympärillään oli todellinen Pahan Porvarin musta sädekehä, joka mielestäni kuuluisi hänelle edelleen.
— Ei sovi unohtaa, että juuri Niinistön rahaministerikaudella Suomi muilutettiin epädemokraattisesti, kansalaisilta kysymättä markasta euroon ja EMU:n jäseneksi. Demokratian sivuuttamisen tulisi olla paha asia siitä riippumatta, mitä mieltä eurosta on muutoin.
— Niinistö on taustoiltaan paitsi kiistelty kokoomuspoliitikko, myös pankkiiri. Hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja vuosina 2003–07. Jos tämä on jonkun mielestä meriitti, suosittelen tutustumaan pankkisektorin äärimmäisen ongelmalliseen rooliin nykyjärjestelmässä esimerkiksi Talousdemokratia-sivustolla. Mainittakoon myös, että pankkisektorin käytännöllisesti katsoen yksin aiheuttama finanssikriisi oli jo hyvää vauhtia kehittymässä Niinistön ollessa pankkivirassa.
— Niinistön vuoden 2006 provokatiivinen presidentinvaalikampanja ("työväen presidentti" ym.) käytännössä synnytti koko sen poliittisen kulttuurin muutoksen, jonka seurauksista kaikkine disinformaatioineen, mustamaalauskampanjoineen, vihapuheineen ja tahallisine väärinymmärtämisineen kärsimme edelleen. Paljon parjatut persut ovat vain oppipoikia. Sauli Niinistön kampanja kerta kaikkiaan muilutti vanhan lintukodon uudelle kyräilevän katkeralle aikakaudelle, jossa oikeus olla paskiainen on vahvin kansalaisoikeus, loka lentää puskista eikä kritiikittömällä kansalaisella ole oikeasti enää hajuakaan poliittisten toimijoiden aate- ja luokkaidentiteeteistä.
— Presidentiksi vihdoin päästyään Niinistö loi käsitteen "oleskeluyhteiskunta", jolla pyritään mustamaalaamaan ihmisiä, joille ei riitä töitä tai jotka ovat työhön kykenemättömiä. Tämän kanssa on täysin linjassa se, että presidentti hyväksyi sen "aktiivimalliksi" vääristellen nimetyn kurjistamislain, joka täysin absurdisti ja paradoksaalisti heikentää työttömyysturvaa silloin, kun "työtön" ei ole töissä. Näiden esimerkkien perusteella istua pönöttävä presidentti suorastaan vihaa yhteiskunnan huono-osaisia ja antaa tukensa ylempien yhteiskuntaluokkien heitä vastaan suuntaamalle kylmälle luokkasodalle.
No niin. Tietenkään emme äänestä tuollaista kapitalistiporvaria. On siis ehdottoman tärkeää, että maltamme pistäytyä uurnilla, että näemme edes oikeat vaalit toisine vaalikierroksineen. Se on edes jonkinlaista demokratiaa. Luonnollisesti ei kuitenkaan ole ihan sama, ketä Sauli Niinistön vastustajaa äänestämme, vaan heissä on todellakin eroja. Tässä hieman tarkennusta:
— Jos Niinistö on oja, Laura Huhtasaari on allikko. Ulkoisesti varsin perinteisenä naisena hänen imagonsa värittyy pehmeäksi, mutta hänen arvonsa ovat kivikovat. Huhtasaari esimerkiksi vastustaa aborttia ja haluaa karkottaa turvapaikanhakijat. Se ei ole unohdetun kansan puolustamista, vaan häikäilemättömän kylmää vallanpitäjämentaliteettia. Jos Saulin kampanja 2006 loi poliittisen kulttuurin muutoksen, Laura on uusi ärsyttävä poliittinen kulttuuri in action. Mikäli kaikesta huolimatta mietit hänen äänestämistään, mieti samalla, äänestäisitkö Sarah Palinia.
— Paavo Väyrysellä on monen kriittisen kansalaisen tuki. Hänen poliittinen henkilöhistoriansa on täynnä ketkuilua ja nykyinen suhtautuminen esimerkiksi pakolaisiin sangen epähumaani. Väyrysellä voi olla ulkopoliittista osaamista ja ymmärrystä enemmän kuin muilla ehdokkailla, ja kaivattuja left field -ideoita riittää. Vasemmistolaisittain tai humanistisesti ajattelevan ihmisen ei kannata langeta hänen ansaansa.
— Pekka Haavisto ei ole vasemmistolainen, vaikka hänellä on sellainen maine jopa monen vasemmistolaisen silmissä. Hän ei myöskään ole enää vuosikymmeniin ollut se kirkasotsainen viheraktiivi, johon moni ihastui telkkarissa vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoihin. Demokratian kannalta on hankala yksityiskohta, että vihreät nimittivät vuonna 1995 Haaviston ainoaksi ministerikseen, vaikkei kansa ollut äänestänyt häntä edes eduskuntaan. Kannattaa muistaa myös Haaviston vuoden 2012 sammakko, joka samasti eläinoikeusaktivistit uusnatseihin, sekä patologinen Venäjä-vihamielisyys, joka kiteytyy mahtavasti näissä katteettomissa Twitter-bottisyytöksissä.
— Nils Torvalds on koko presidentinvaalien fanaattisin natottaja, joten se siitä ja hänestä. On paha olla näennäisesti humanisti ja kannattaa koko maailman epähumaaneinta organisaatiota.
— Matti Vanhanen nostettiin harmaasta keskustan keskivertopoliitikosta pääministeriksi vuonna 2003. Kansalaiset olivat antaneet tukensa Anneli Jäätteenmäen politiikalle, mutta tämä siivottiin vallanpitäjille ongelmallisena hahmona lavastetun valehteluskandaalin myötä sivuun (mitä itse pidän kabinettivallankaappauksena). Kulissientakaisten vallanpitäjien kilttinä hännystelijänä haljusta Vanhasesta ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa poliittisessa mielessä. Presidentiksi? Buhahaa.
SDP:n Tuula Haatainen on osoittanut yllättävää selkärankaisuutta muutamissa lausunnoissaan. Näyttää suorastaan siltä, ettei hän ole poliittisesti luonteeton "demari", vaan sosiaalidemokraatti. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen uskaltaa humanistisen puolen ehdokkaista ainoana selvästi kyseenalaistaa istua jöpöttävän presidentin ja hänen konsensuspiirinsä näkemykset esimerkiksi talous- ja ulkopolitiikasta. Olen äänestänyt häntä jo ennakkoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)