tiistai 19. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti