Viime hetkellä, kun presidentinvaaleista on jo hyvää kyytiä tulossa täysin ilmanaikuinen samanmielisten tylsimysten keskinäisen kehumisen kerho, enintään täydennettynä Merja Kyllösellä (kuvittele tähän plusmerkki) ja Laura Huhtasaarella (miinusmerkki), ehdokkaiden leiriin ratsastaa sankari uljaalla mustangillaan. Paavooo... Paavo Väyrynen! Siinä vasta miesten mies. Hänen entreensä on luonnollisesti kuin elokuvasta: juuri, kun peli näyttää Santeri Alkion, YYA:n ja Suomen markan kannalta menetetyltä, pimeydestä kajahtaa peräänantamaton ääni. WTF! Sankari onkin vielä mukana pelissä!
Paavo Väyrysen presidenttiehdokkuus perustuu tosiaan ihan edellä kuvailtuun tasoon. Tietysti hän on kokenut poliitikko, toki hänellä on asiantuntemusta luultavasti syvemmin kuin yhdelläkään muulla ehdokkaalla. Mutta tämäkään ei näyttäydy kokemuksena ja asiantuntemuksena, vaan jonakin myyttisenä, politiikasta jo muutoin hävinneenä kvaliteettina. Väyrynen on Mies Menneisyydestä. Kukaan ei muista tai ole muistavinaan aikaa, jolloin Paavo ei vielä pyörinyt politiikassa. Hän on siis aina ollut ja tulee aina olemaan, mikä on tyypillinen sankarin ominaisuus. Tämä Mies Menneisyydestä edustaa, paitsi kokemusta, asiantuntemusta ja jatkuvuutta, myös arvoja, jotka muilta ovat jo aikoja sitten hävinneet. Väyrynen on kerännyt kannuksensa Kekkosen, Koiviston, Virolaisen, Sorsan, Vennamon ja muiden elävien aaveiden Suomessa – ei siinä euroharhassa, jota Niinistö, Vanhanen, Stubb, Katainen ja jopa Soini edustavat.
Täytyy tunnustaa, että minullakin on hetkeni, joina "tulisipa joku päällikkö ja lopettaisi tämän pelleilyn" on mitä lohduttavin ajatus. Nyt on kerta kaikkiaan niin, että Paavo Väyrynen on sellainen päällikkö, ja vaikka hän vaikeuttaa kannattamistaan muuttelemalla mielipiteitään avainkysymyksissä, äänestänen häntä toisella kierroksella, jos sellainen tulee ja vastassa on Sauli Niinistö. Kukaan muu kuin hän tai Pekka Haavisto ei voi päästä niin pitkälle. On kuitenkin myös niin, ettei minunlaiseni äänestä Paavoa muutoin kuin tilanteessa, jossa toinen vaihtoehto on vielä hölmömpi. Väyrysen kokemus, asiantuntemus ja nykypolitiikan kritiikki eivät peitä tosiasiaa, että hän on suunnilleen yhtä kaukana kannattamastani vasemmistoaatteesta kuin Mikko Alatalo tai Vladimir Putin. Vaikka jotkin hänen poliittisista lähtökohdista voivatkin miellyttää, toiset koen väistämättä luotaantyöntäviksi. Eikä sillekään voi mitään, että ajatus Suomi ensin -liikkeestä tukemassa Paavoa on poikkeuksellisen häiritsevä. Syynsä heilläkin on siihen kannatukseen.
Twiittasin 5. joulukuuta, että "ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Paavo tulee ja tekee vielä vaaleista vaalit. En minä häntä äänestä, mutta onhan se nyt aika coolia". Tämä on tosiaan se taso, jolla Paavo Väyrysen mukanaolo presidenttikilvassa eniten viehättää: hän tekee vaaleista vaalit, koska hän poikkeaa selvästi muista ehdokkaista ja hänellä on itseluottamusta kaiken sanottavansa sanomiseen, ja koska hän on Mies Menneisyydestä, tämä kaikki on melkoisen coolia. Tämä taso on luonnollisesti täysin postmoderni, mikä on hölmöä, kun iso osa Väyrysen kannattajista kokee postmodernismin takuulla joksikin sellaiseksi, mitä juuri Paavo ei edusta. Hän on päällikkö, joka tulee lopettamaan postmodernin poliittisen pelleilyn. Samalla hän on myös EU-vapaan itsenäisyyden ajan, YYA- ja markka-ajan poliitikon pastissi ja parodia. Hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä 2000-luvun politiikan kanssa, mistä johtuen hänellä on paljon tekemistä 2000-luvun kanssa.
Ehkä minä kaikesta huolimatta äänestän Merja Kyllöstä.
lauantai 30. joulukuuta 2017
tiistai 19. joulukuuta 2017
Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto
Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.
Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.
Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.
Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.
Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.
Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.
Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.
Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.
Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.
maanantai 11. joulukuuta 2017
Postmodernia politiikkaa 1: perussuomalaiset & siniset
Postmodernismi tuli ja meni – vai menikö? 1980-luvulla tutkijat ja filosofit hurahtivat puhumaan uudesta postmodernista ajasta ja kulttuurista, jossa edistys on mahdotonta ja kaikki on pastissia tai parodiaa. Taiteen postmodernismiin liittyi vanhojen ja uusien elementtien vapaa yhdistely yli tyylisuuntarajojen. Tieteellinen kirjoittaminen meni uusiksi, koska postmodernistit sanoivat kaiken käyvän (anything goes); niinpä lähdeviitteenä saattoi olla tieteellisen tutkimuksen sijaan Goethe, Tolstoi tai kuka hyvänsä, jolla oli ikinä ollut asiasta sanottavaa. Postmodernismi huipentui vuonna 1992, kun ilmestyi Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Siinä kirjoittaja väitti aatteiden taistelun olevan ohi ja liberaalin demokratian ottaneen muista yhteiskuntamuodoista pysyvän selkävoiton.
2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.
Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.
Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.
Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.
2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.
Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.
Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.
Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)