keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Jälkiviisautta mielenosoituksesta

Tämän kirjoitushetkellä on kulunut puolitoista viikkoa Helsingissä järjestetystä Joukkovoiman neljännestä suurmielenosoituksesta. Kuten kaikki edeltäjänsäkin, tapahtuma oli tunnelmaltaan erittäin hyvä ja keräsi suomalaiseksi mielenosoitukseksi suhteellisen paljon väkeä. Itseänihän ei kiinnosta minkäänlainen rähinöinti eikä yhteenotto poliisin tai oikeistoradikaalien kanssa, vaan sellainen mielenilmaus, josta jää toiveikkaan positiivinen jälkitunnelma. Siinä ominaisuudessa Joukkovoima on onnistunut aina.

"Paljon väkeä" on suhteellinen käsite. Kirjoitan tässä jonkinlaisen janan Joukkovoiman tapahtumille. Elokuussa 2015, kun nykyinen tappohallitus oli vasta aloittanut, kokoontui Helsinkiin tämän organisaation ensimmäiseen mielenosoitukseen vähintään 10 000 ihmistä. Sää suosi loistavasti ja järjestelyt olivat erinomaiset. Toista niin upeaa tapahtumaa en ole luultavasti kokenut. Mutta kyllä meininki oli mahtava myös toisessa mielenilmauksessa maaliskuussa 2016. Kevättalvella noin 8 000 ihmisen saaminen mukaan tarkoittaa jo sinänsä huimaa onnistumista. Toki silloin oli meneillään oikea mielenosoitusviikko, ja kokonaisuutena nämä tapahtumat saivat paljon (valta)mediajulkisuutta. Syyskuun alussa 2016 jouduimme marssimaan rankkasateessa. On ilmiselvää, että sää verotti osanottajamäärää (muitakin miinustekijöitä saattoi jo olla). Silti mielenosoittajia oli useita tuhansia, ja veden lotistessa helsinkiläiseen katuun koimme aika mukavaa yhteenkuuluvuutta. Nyt vuotta myöhemmin meitä oli noin 2 000. Säätä ei voi syyttää, sillä vaikkei Helsingissä paistanut, niin ei satanutkaan. Suurmielenosoituksesta voitiin yhä puhua, mutta käyrä on väistämättä laskussa.

Tämänvuotisen mielenilmauksen puheenvuoroissa kuultiin muistutus, ettei yksi mielenosoitus muuta yhtään mitään. Sen tähden meidän on lähdettävä kaduille aina uudestaan. Tästä olen samaa mieltä. Muistutus on myös tärkeä, koska vaikutusten vähyys on takuulla yksi keskeinen osallistujia verottava tekijä. Elokuun 2015 huikean mielenilmauksen päättyessä meillä oli hieman ihmettelevä tunnelma: eikö vallankumous tullutkaan? Maaliskuun 2016 mielenosoitusten jäljiltäkin otaksuttiin, ettei suomalainen yhteiskunta tai politiikka voi enää olla entisensä. Kolmas mielenosoitus antoi kylmää kyytiä: media ei huomioinut sitä nimeksikään. Mitä vittua me sitten teimme siellä kaatosateessa? Toki (kakkosmiekkaria lukuun ottamatta) poliisi ja valtamedia ovat aina vähätelleet osanottajamääriä. Syyskesään 2017 mennessä illuusiot olivat särkyneet; nyt jokainen on tietoinen siitä, ettei Suomi muuttunut mielenilmauksilla. "On lähdettävä aina uudestaan" ontuu kuitenkin periaatteena, jos suurmielenosoitusten väliin päästetään kokonainen vuosi. Ymmärrän, etteivät samat Joukkovoima-aktiivit jaksa tai ehdi puurtaa koko ajan uusien massatilaisuuksien kimpussa; mutta toisaalta miekkareiden harveneminen vain alleviivaa sitä asiaa, etteivät ne muuta yhtään mitään.

Oma lukunsa on mielenosoituksen asiasisältö. Kolmessa ensimmäisessä suurmielenilmauksessa otettiin väkevästi kantaa leikkauksia ja hyvinvointivaltion alasajoa vastaan. Samat teemat olivat hyvin esillä myös neljännessä, mutta usein kaikkein aktiivisimmalta kuulosti hallituksen jyrkkää pakolaispolitiikkaa vastustanut porukka. "Oikeus elää!" pätee aina huutona, mutta "rasismille ei" oli asian tärkeydestä huolimatta väärässä paikassa. Joukkovoiman aiemmat mielenilmaukset onnistuivat nimenomaan siinä, etteivät ne lukinneet itseään liberaalisti ajattelevien kantoihin. Tänään on tunnustettava, että olemme onnistuneet taannuttamaan itsemme osaksi antirasistista liikettä. Antirasismissa ei edelleen ole mitään vikaa, mutta iso osa potentiaalisista osallistujista elää täysin päinvastaisten signaalien ympäröiminä eikä siksi osaa vastaanottaa antirasistista viestiä osana porvarihallituksen kurjistamispolitiikan kritiikkiä. Minkäänlaista rasismia ei ole Joukkovoimassa suvaittu ennenkään, mutta alimpien yhteiskuntaluokkien ideologinen kahtiajako on tullut näkyvämmäksi ongelmaksi. Siihenkin otettiin onneksi kantaa tapahtuman puheenvuoroissa. Silti kaikki tämä saa minut muistelemaan kaihoisasti elokuuta -15, jolloin lauloimme Pitkälläsillalla ventovieraiden kanssa "Kenen joukoissa seisot". Tai maaliskuuta -16, jolloin sana sosialismi esiintyi mahtavan monessa kyltissä tai banderollissa.

Mielenosoituksen otsikosta "Sipilöinti seis" on jo ollut pientä vääntöä. Itse en tykännyt sitä, koska kuulin etukäteen ihmisten pitävän tapahtumaa "Sipilän vastaisena mielenosoituksena". Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että Juha Sipilä on minusta pelkkä sätkynukke ja sijaiskärsijä. Hänen vikansa on, ettei hän ymmärrä omaavansa pääministerin valtaoikeudet. Niinpä kokoomus ja elinkeinoelämä käyttävät häntä sumeilematta työrukkasenaan. Kulkueissa on myös huudettu "Soini, Orpo, Sipilä – emme alistu ikinä!". Rakastan tämän vakiohuudon asennetta. Täytyy silti aina muistaa, etteivät ongelmana ole nämä kolme kasvoa vaan se kasvoton valtakoneisto, joka heidän takanaan puuhailee mielin määrin Ison Rahan laskuun.

Kaikki tämä kritiikki ei kuitenkaan saa hälventää tosiasiaa, että Joukkovoima-organisaation voi edelleen sanoa järjestävän Suomen parhaat mielenosoitukset. Kulkueissa on elämää, menoa ja meininkiä, ja vaikka marssijoita olikin nyt vain parituhatta, näkijöitä oli valtavasti – se joukko muistaa kyllä näkemänsä ja kuulemansa pitkään. Se elämä, meno ja meininki ei tarkoita minkäänlaista rähinöintiä tai edes negatiivisuutta. Kun valtamedia kaksi päivää myöhemmin väänsi mielenosoittajia syyllistävät kohuotsikot Jyväskylän turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten vastaisesta mielenilmauksesta, ei voinut olla tulematta mieleen: oikeistomedia oli valmistautunut hyökkäämään meitä vastaan, mutta olimme jälleen kerran kuin pienet enkelit eikä meissä ollut mitään negatiivista, mihin tarttua. Niinpä tilalle piti saada jokin toinen aktivistijuttu. Näin meidän on jatkettava myös tulevaisuudessa – pienin lisäyksin: 1) pidetään massamielenosoitusvirettä yllä tiheämmällä aikataululla, 2) ei henkilöidä yhteiskuntakritiikkiä, 3) ehdottomasti varotaan vastakkainasettelua "meidän" ja disinformoitujen köyhien & sorrettujen välillä.