Vuonna 1995, nuorena ja innokkaana opiskelijana, luin City-lehdestä nuorsuomalaisille suunnatun suosituksen unohtaa koko juttunsa, koska "vasemmisto on se jolla svengaa". Tämä tuntui tietysti oikein hyvältä. Toki teksti tarkensi, että uusvasemmiston nousu oli toistaiseksi tapahtunut maissa, joissa vasemmisto ei tuonut mieleen Esko-Juhani Tennilää ja Metalliliittoa. Uusvasemmiston? 1990-luvulla en ajatellut sen välttämättä merkitsevän laimennettua, luokkakantaisuudestaan luopunutta vasemmistoa. Niinpä minulla groovasi, ja vasemmistolla ylipäänsä groovasi.
Uusvasemmistolla (moraalinen vasemmisto, joka näkee rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä vasemmistona) ehkä groovasi Suomessakin jonkin aikaa. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan se alkoi taantua, eikä ikävä kyllä tajunnut ajoissa omaa taantumistaan. Jos suomalaisen vasemmiston historiasta etsii kunnon svengiä, täytyy mennä 1970-luvulle saakka – ja huom.: sehän oli vanha vasemmisto. Nuorkommunistit ja varsinkin vasemmistodemarit varmasti saivat vaikutteita 1960-luvulla meilläkin esiin nousseelta uusvasemmistolta, mutta vuodesta 1969 alkaen vasemmisto vasemmistolaistui ilmiselvästi. Se ei olisi vasemmistolaistunut, ellei sillä olisi groovannut niin hyvin – ja kääntäen: sillä ei olisi groovannut niin hyvin, ellei se olisi vasemmistolaistunut. 2010-luvulla vasemmisto on ehkä hieman radikalisoitunut, muttei vasemmalle vaan paljolti liberaalipohjalta. Eikä suosiokaan ole juuri kasvussa.
Vuonna 2010 kirjoitin blogitekstin otsikolla "Missä vanha vasemmisto luuraa?". Siinä muistutin, että vanhoihin, 1970–80-lukulaisittain vasemmistolaisiin törmää edelleen kaikkialla, mutta he vain ovat poliittisesti hieman kodittomia. Lopulta ehdotin vasemmistolaisten kulttuuri-iltamien järjestämistä jengin kokoamiseksi. Ajatus voisi toimia tänäkin päivänä, mutta sillä alkaisi olla kiire: suuret ikäluokat ovat jo eläkeiässä. Niinpä "vanhan-vanhan" vasemmiston sijaan katse alkaa kääntyä "uuteen vanhaan" vasemmistoon. Heitähän on: ihmisiä, jotka ihmisoikeusmielensäpahoittamisen sijaan pyrkivät inhimilliseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ymmärtäen, mitkä tekijät estävät meitä toteuttamasta sitä. Niihin tekijöihin kuuluvat valtamedia ja sen ylläpitämä hegemonia, kokoomus, EK, vasemmiston oma vieraantuneisuus, EU ja USA sekä kaiken taustalla luuraava iso raha.
Näkisin uuden vanhan vasemmiston sellaisena, jossa ihan marxilaisella tavalla yhdistyisivät työväenluokka ja sivistyneistö. Niitä yhdistäisi pyrkimys sosialismiin ja vapautumiseen ison rahan vallasta. Tämä on radikaalia mutta yksinkertaista, riittävän yksinkertaista toimiakseen. Tällainen jättää tilaa yhteenkuuluville aineksille groovata omilla tavoillaan. Ehkä työväenluokkainen groove olisi irwinpunkahtavaa protestireteyttä, jossa ei enää olisi tilaa oikeistopopulistisille sävyille persukuplan lässähdettyä pelkäksi perinneoikeistolaisuudeksi. Ehkä sivistyneistöläinen groove olisi vaihtoehtoisia ja omaehtoisia kulttuuritilaisuuksia, yhteiskuntakriittistä undergroundia. Ehkä mukana olisi annos sellaista peruskansalaisgroovea, että tanssitaan ja lauletaan, nauretaan ja iloitaan yhdessä enemmän kuin ennen.
On joitakin vasemmistossa tyypillisiä ilmiöitä, jotka pidättelevät svengaamasta. Yksi sellainen on poliittinen korrektius. Jos uusi vanha vasemmisto haluaa groovata, sen on oltava hiukan tuhma. Tuhmuuden ei tänä päivänä tarvitse tarkoittaa sitä, että ahdistellaan naista ja lausutaan hassu ruma sana vähemmistöistä. Kyllä nykyihminen osaa tuhmailla omalla tavallaan. Myöskään "sääntö-Suomen" hyväksyminen tai suoranainen puolustaminen ei svengaa ollenkaan. Ei siinä ole groovea, että lähikaupan löytyessä puolen kilsan päästä on alkoholijuomia mentävä ostamaan seitsemän kilsan päähän (suljettu sunnuntaisin). Tai siinä, että pyöräilyyn on aina varauduttava kypärällä. Eikä siinä, ettei kalastaja saa myydä torilla omaa saalistaan hygieniapuuteriskin takia. Lisäksi se aiemmin jo vihjattu mielensäpahoittaminen on sellaista epäsvengaavuutta, että huh-huh. Mitä väliä sillä on, että ollaan periaatteessa moraalisesti oikeassa, jos tuloksena on hemmetin huonoja fiiliksiä sekä itsessä että toisille? Positiivisuudessa, yhteisyydessä ja rakkaudessa on enemmän groovea.
Uusi vanha vasemmisto ei voi olla poliittisesti korrekti, ei sääntö-Suomen etuvartio, ei pahantuulinen mielensäpahoittaja eikä yksilön syyllistäjä. Se ei saa olla yhtään ylenkatsova eikä poissulkeva – tämä näkökulma usein nykyään unohtuu. Sen on oltava reteä, protestoiva, vaihtoehtoinen, rakastava, groovaava, iloinen ja tuhma. Sen on oltava myös luokkakantainen, sosialistinen, mediakriittinen, lännen imperialismia vastaan ja täysin yksiselitteisesti isoa rahaa vastaan. Toistaiseksi tämä on pelkkää unelmaa, koska valtamedia ja myös uusvasemmistolainen keskustelu tykkäävät tukahduttaa sen idut. Mutta asioiden on muututtava. Jos vaikka ajatellaan lähestyvää ilmastokatastrofia, kumpi meininki vetää ihmisiä enemmän puoleensa – ahdistus siitä, kuinka on "pakko, pakko" tehdä asioille jotain vai riemu siitä, että vaadittavien toimien myötä saamme lopultakin sosialismin? Laula pieni laulu, tanssi pieni tanssi, naura pieni nauru ja lakkoile pieni svengaava lakko!
lauantai 29. heinäkuuta 2017
perjantai 14. heinäkuuta 2017
Polii-ii-ii-ii-si!
Viime aikoina on keskusteltu paljon suomalaisen poliisin toiminnasta. On kerrottu mielenilmauksista, joissa poliisi on mielivaltaisesti – tai johonkin täysin älyttömään pykälään vedoten – poistanut väkeä kulkueista tai aukioilta. On kerrottu muistakin suhteettoman kovista otteista anarkistisia, vasemmistolaisia tai muutoin yhteiskuntakriittisiä mielenosoittajia kohtaan. Toisaalta on huomioitu poliisin jatkuva myötämielisyys radikaalioikeistolaisille mielenosoittajille. Helsingin maahanmuuttovastainen ja rasistinen Suomi ensin -mielenosoitus häädettiin kyllä pois paikoiltaan, mutta tämä ilmeni tilapäiseksi – siitä huolimatta, että kyseisen ryhmän jäsenet ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ynnä muuhun rötöstelyyn mielenilmauksen aikana. Kaiken ällistyttäväksi kukkuraksi jo ajat sitten sovittu Joukkovoiman Ei köyhiä vastakkain -mielenosoitus siirrätettiin uuteen paikkaan Suomi ensin -porukan tieltä. Tuntuu siltä kuin poliisi aivan tietoisesti tukisi köyhien vastakkainasettelua.
a) Kuinka tällaiseen poliisiin täytyy suhtautua? Ensimmäinen asia kuuluu tietysti: poliisiin ei pidä turvata. Ei ole uskottavaa, että samat ihmiset, jotka kritisoivat poliisia seitsemänä päivänä viikossa internetissä ja omissa piireissään, ovat ensimmäisten joukossa huutelemassa poliisia paikalle, kun järjestyshäiriöitä sattuu. Meidän ihmisten on yksinkertaisesti opittava 1) hoitamaan epäselvyydet keskenämme, 2) yhdistyttävä meihin kohdistuvia uhkia vastaan. Jos naapurissa riehutaan, ellemme uskalla yksin mennä soittamaan ovikelloa, meidän on osattava tehdä se yhdessä muun naapuruston kanssa. Tämä voi vaatia suomalaiselle nykykulttuurille vierasta tutustumista keskenämme, mutta ehkä jonain päivänä huomaamme, että muutoksen myötä olemme harvemmin yksin ja meillä on lämpimämpi olo. Edelleen, jos vaikkapa näemme jonkun miesidiootin ahdistelevan naista kadulla, meidän on ymmärrettävä ja uskallettava mennä väliin ennen kuin tulee tilanne, jossa poliisia tarvitaan. Ikävä kyllä niitäkin tarinoita on kuultu, missä poliisi tuntuu suojelevan enemmän raiskaajaa kuin raiskattua. Ja jos satumme kuulemaan (Suomessa onneksi vielä harvinaisen) huudon "ottakaa varas kiinni", meidän tosiaan täytyy ottaa varas kiinni. Lyhyesti sanoen: missä voimme välttää turvautumista poliisiin, vältetään sitä.
b) Kuinka tällaista poliisia vastaan täytyy taistella? Passiivisesti, passiivisesti. Ellei osaa taistella passiivisesti, kannattaa olla kokonaan taistelematta ja pyrkiä elämään siten, ettei poliisia tarvitse edes ajatella. Poliisi on lain poikkeuksellisesti suojaama, tarvittaessa kaikin tämän valtakunnan asein varustettu yksikkö, jota vastaan ei yksinkertaisesti kannata pullikoida. Siinä voi luulla telovansa poliisia, mutta oikeasti teloo vain itsensä. Vaikka saisikin poliisin n:nnen kerran sortumaan tyhmyyksiin tai osoittautumaan puolueelliseksi, sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kun viimeistään valtamedia vääntää asian poliisille myönteiseksi ja mielenosoittajille kielteiseksi. Mielenilmauksiin, joissa on rähinävaara, ei aina kannata osallistua. Suomestakin oli väkeä Hampurin G20 -mielenosoituksissa, joita vastustamaan oli kutsuttu 15 000 poliisia. Kun vastassa on tuon kokoluokan aseistettu armeija, sitä vastaan pärjätäkseen täytyisi itsekin olla aseistautunut – äläkä nyt jumaliste tule minulle väittämään, että sellainen on hyvä idea. Väkivallan päälle ei rakennu mitään hyvää, eikä väkivallan hyväksyvä "vasemmistolainen" ole oikeasti mikään vasemmistolainen, sillä väkivalta on vahvimman oikeuteen perustuva keino ja vahvimman oikeus on oikeistolainen idea. Jos se tappelee, se ei ole minun vallankumoukseni. Jos se ei laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni. Laulu ja tanssi – kuten teatteri, kuvataide ja runot – ovat sellaista "taistelua", jolle poliisi ei voi yhtään mitään. Kapinalliselle yhteiskuntakriitikolle on rajua oivaltaa, ettei maailma parane taistelemalla vaan enemmänkin taistelemattomuudella. Kun opimme ja kasvamme jälkimmäiseen, niin kuinkas sitten suu pannaan, herrat konstaapelit?
c) Mitä voimme ymmärtää tällaisen poliisin olemassaolosta? Poliisi ei ole eikä voi olla neutraali (saati vasemmistolainen) toimija. Punkkarit lauloivat kyttien olevan natsisikoja, mutta mikä on saanut poliisin uudella tuhatluvulla uudelleen avoimesti oikeistolaistumaan? Mikäs sen kummempi kuin koko yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Kun valtaa pitää ihan selvästi oikeisto eikä jokin demokraattinen koalitio, poliisin missio ei jää epäselväksi. Poliisin oleellinen tehtävä on turvata porvariston luokkavalta ja oikeiston ideologinen valta, ja tätä luonnollisesti uhkaa vasemmisto eivätkä oikeistoradikaalit. Edelleen voimme epäillä, että poliisin yhdenmukainen kansainvälinen varustautuminen samalla lailla samoja uhkia vastaan kielii myös vallanpitämisen taustojen yhdenmukaisuudesta. Salaliittoteoriaa tai ei, tässä valossa tuntuu todennäköiseltä, että jonkinasteinen ylikansallinen kabinettihallitus sanelee politiikkaa yhtä lailla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Mikäli sellainen on olemassa, sen on väistämättä koostuttava ensisijaisesti bisnespäättäjistä ja vasta toissijaisesti "poliittisista" päättäjistä (päätöksenteko on toki politiikkaa itsessään), sillä porvariluokan elinkeino on bisnes – ja ideologia oikeistolainen. Niinpä rähinä ja pullikointi poliisia vastaan ilmenee järjettömäksi; pyrkimys hävittää oireet taudin alkusyyn sijaan on juuri bisneksen meille syöttämää logiikkaa. Passiivinen, kieltäytymiseen perustuva vastarinta toimii aina parhaiten, eikä yleislakkoa parempaa bisneksen ja järjestelmän vastustamisen keinoa liene keksitty. Yleislakon järjestäminen vaatii taas yhdistymistä ja yhteisymmärrystä toisten ihmisten kanssa, mitä varten meidän jälleen täytyy tutustua keskenämme. Jätetään kytät omaan heille varta vasten rakennettuun fiktiomaailmaansa. Kyllä tämä vielä tästä.
a) Kuinka tällaiseen poliisiin täytyy suhtautua? Ensimmäinen asia kuuluu tietysti: poliisiin ei pidä turvata. Ei ole uskottavaa, että samat ihmiset, jotka kritisoivat poliisia seitsemänä päivänä viikossa internetissä ja omissa piireissään, ovat ensimmäisten joukossa huutelemassa poliisia paikalle, kun järjestyshäiriöitä sattuu. Meidän ihmisten on yksinkertaisesti opittava 1) hoitamaan epäselvyydet keskenämme, 2) yhdistyttävä meihin kohdistuvia uhkia vastaan. Jos naapurissa riehutaan, ellemme uskalla yksin mennä soittamaan ovikelloa, meidän on osattava tehdä se yhdessä muun naapuruston kanssa. Tämä voi vaatia suomalaiselle nykykulttuurille vierasta tutustumista keskenämme, mutta ehkä jonain päivänä huomaamme, että muutoksen myötä olemme harvemmin yksin ja meillä on lämpimämpi olo. Edelleen, jos vaikkapa näemme jonkun miesidiootin ahdistelevan naista kadulla, meidän on ymmärrettävä ja uskallettava mennä väliin ennen kuin tulee tilanne, jossa poliisia tarvitaan. Ikävä kyllä niitäkin tarinoita on kuultu, missä poliisi tuntuu suojelevan enemmän raiskaajaa kuin raiskattua. Ja jos satumme kuulemaan (Suomessa onneksi vielä harvinaisen) huudon "ottakaa varas kiinni", meidän tosiaan täytyy ottaa varas kiinni. Lyhyesti sanoen: missä voimme välttää turvautumista poliisiin, vältetään sitä.
b) Kuinka tällaista poliisia vastaan täytyy taistella? Passiivisesti, passiivisesti. Ellei osaa taistella passiivisesti, kannattaa olla kokonaan taistelematta ja pyrkiä elämään siten, ettei poliisia tarvitse edes ajatella. Poliisi on lain poikkeuksellisesti suojaama, tarvittaessa kaikin tämän valtakunnan asein varustettu yksikkö, jota vastaan ei yksinkertaisesti kannata pullikoida. Siinä voi luulla telovansa poliisia, mutta oikeasti teloo vain itsensä. Vaikka saisikin poliisin n:nnen kerran sortumaan tyhmyyksiin tai osoittautumaan puolueelliseksi, sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kun viimeistään valtamedia vääntää asian poliisille myönteiseksi ja mielenosoittajille kielteiseksi. Mielenilmauksiin, joissa on rähinävaara, ei aina kannata osallistua. Suomestakin oli väkeä Hampurin G20 -mielenosoituksissa, joita vastustamaan oli kutsuttu 15 000 poliisia. Kun vastassa on tuon kokoluokan aseistettu armeija, sitä vastaan pärjätäkseen täytyisi itsekin olla aseistautunut – äläkä nyt jumaliste tule minulle väittämään, että sellainen on hyvä idea. Väkivallan päälle ei rakennu mitään hyvää, eikä väkivallan hyväksyvä "vasemmistolainen" ole oikeasti mikään vasemmistolainen, sillä väkivalta on vahvimman oikeuteen perustuva keino ja vahvimman oikeus on oikeistolainen idea. Jos se tappelee, se ei ole minun vallankumoukseni. Jos se ei laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni. Laulu ja tanssi – kuten teatteri, kuvataide ja runot – ovat sellaista "taistelua", jolle poliisi ei voi yhtään mitään. Kapinalliselle yhteiskuntakriitikolle on rajua oivaltaa, ettei maailma parane taistelemalla vaan enemmänkin taistelemattomuudella. Kun opimme ja kasvamme jälkimmäiseen, niin kuinkas sitten suu pannaan, herrat konstaapelit?
c) Mitä voimme ymmärtää tällaisen poliisin olemassaolosta? Poliisi ei ole eikä voi olla neutraali (saati vasemmistolainen) toimija. Punkkarit lauloivat kyttien olevan natsisikoja, mutta mikä on saanut poliisin uudella tuhatluvulla uudelleen avoimesti oikeistolaistumaan? Mikäs sen kummempi kuin koko yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Kun valtaa pitää ihan selvästi oikeisto eikä jokin demokraattinen koalitio, poliisin missio ei jää epäselväksi. Poliisin oleellinen tehtävä on turvata porvariston luokkavalta ja oikeiston ideologinen valta, ja tätä luonnollisesti uhkaa vasemmisto eivätkä oikeistoradikaalit. Edelleen voimme epäillä, että poliisin yhdenmukainen kansainvälinen varustautuminen samalla lailla samoja uhkia vastaan kielii myös vallanpitämisen taustojen yhdenmukaisuudesta. Salaliittoteoriaa tai ei, tässä valossa tuntuu todennäköiseltä, että jonkinasteinen ylikansallinen kabinettihallitus sanelee politiikkaa yhtä lailla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Mikäli sellainen on olemassa, sen on väistämättä koostuttava ensisijaisesti bisnespäättäjistä ja vasta toissijaisesti "poliittisista" päättäjistä (päätöksenteko on toki politiikkaa itsessään), sillä porvariluokan elinkeino on bisnes – ja ideologia oikeistolainen. Niinpä rähinä ja pullikointi poliisia vastaan ilmenee järjettömäksi; pyrkimys hävittää oireet taudin alkusyyn sijaan on juuri bisneksen meille syöttämää logiikkaa. Passiivinen, kieltäytymiseen perustuva vastarinta toimii aina parhaiten, eikä yleislakkoa parempaa bisneksen ja järjestelmän vastustamisen keinoa liene keksitty. Yleislakon järjestäminen vaatii taas yhdistymistä ja yhteisymmärrystä toisten ihmisten kanssa, mitä varten meidän jälleen täytyy tutustua keskenämme. Jätetään kytät omaan heille varta vasten rakennettuun fiktiomaailmaansa. Kyllä tämä vielä tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)