keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Miksi äänestän niin kuin äänestän

Näin otsikoitu kirjoitelma on aloitettava perustelemalla, miksi yleensä äänestän. Nythän on kaikenlaisia anarkisteja mesoamassa ympäriinsä, että äänestäminen on ylipäänsä tuen antamista mädälle kapitalistiselle järjestykselle. Tätä väitettä en ole koskaan allekirjoittanut. Itse asiassa uskon enemmän huonojen järjestelmien kaatamiseen sisältä kuin ulkoa – ja toisaalta myös parlamentarismin ytimessä edelleen itävään demokratian siemeneen. Tärkeintä on kuitenkin, että kaikenlaiset ääliöt ja paskiaiset äänestävät joka tapauksessa. Jos minä ja kaltaiseni jättäisimme äänestämättä, kokoomus ja perussuomalaiset saisivat vielä isomman osuuden potista. Siinä sitten ihmeteltäisiin, miksi kunnan asiat menevät entistäkin pahemmin pyllylleen.

Miksi en äänestä SDP:tä tai vihreitä, joiden ryhmät ovat oman kaupunkikuntani valtuuston suuruusjärjestyksessä toinen ja kolmas? Minulle on oleellista, että äänestämäni ehdokas tai puolue on poliittisesti vasemmalla, mitä SDP ja vihreät eivät valitettavasti nykymuodossaan ole. Molemmat puolueet hyväksyvät päätöksenteossa "markkinat hoitavat" -periaatteen, jota itse vastustan. SDP ylläpitää toiminnallaan työväestön sosioekonomisia eroja ja hyväksyy työttömien kyykyttämisen. Puolueen arvot ovat pohjimmiltaan aika kovat. Samaa voi sanoa vihreistä, jotka ainakin Tampereella ja Helsingissä toimivat kaikkea muuta kuin vihreästi. Kaupungin tiivistämisen pakkomiellettä kyllä perustellaan ekologisesti, mutta perustelu on osoitettu vääräksi. Tampereen vihreät kannattavat lähes yksimielisesti Eteläpuiston rakentamista. Häkellyttävää kyllä, useissa suomalaiskaupungeissa vihreät ovat sännänneet jopa kannattamaan yksityisautoilua tukevia hankkeita. Tällä cityliberalismilla ei ole mitään tekemistä vihreyden kanssa.

Edellisissä kunnallisvaaleissa 2012 (ja eduskuntavaaleissa 2015) äänestin kommunistia. Miksi nyt en? Kommunistinuoret, mukaan lukien oma entinen ehdokkaani, ovat rynnänneet sumeilematta mukaan negatiivisiin, toivottomuutta levittäviin meemeihin. Uhkakuvia nähdään kaikkialla, uusia hyviä alkuja ei missään. Ratkaisuksi ei pian kelpaa muu kuin väkivaltainen raivonpurkaus yhdessä anarkistiveljien ja -siskojen kanssa. En kannata. Itse emäpuolue SKP taas on tuntunut suorastaan kaapatulta. Puolueen puheenjohtaja on käsitetaiteilija, jonka epäilen tekevän puheenjohtajan paikallaan käsitetaidetta eikä politiikkaa. Hänen nousunsa nykyiseen asemaankin on aina ihmetyttänyt: 2010-luvun alkupuolen vaaleissa hän sai Helsingissä nelisenkymmentä ääntä. Sellaisella kannatuspohjalla ei pitäisi yletä johtavaan asemaan ilman selittämättömiä lisäsyitä. Samaan aikaan SKP:n muitakin johtotehtäviä on täytelty omaan makuuni epäilyttävillä henkilöillä. Muistiini on pysyvästi jäänyt erään puoluekellokkaan aidosti järkyttynyt ilme hänen tajuttuaan, että olin tekemässä jotain oikeasti radikaalia. Kirjoitin myös jo viime vaalien jälkeen, kuinka SKP:n kampanjat ovat olleet kuin huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Lisäksi kommunistipuolueesta on kävellyt ulos joukko entisiä aktiiveja, jotka kokevat itsensä syrjäytetyiksi. Kannatusääntä tällaiselle kokonaisuudelle ei voi antaa.

Feministisellä puolueella, eläinoikeuspuolueella ja piraattipuolueella on omat hyvät puolensa. Itse toivon, että ne saavat liikkeelle äänestäjiä, jotka muutoin jäisivät kotiin. Feministien, piraattien ja EOP:n äänestäminen tuo uutta hajontaa, pienentää kokoomuksen kaltaisten inhokkien ääniosuuksia sekä lähentää isompia ja pienempiä puolueita toisiinsa. Ennen kaikkea feministien ainoa tamperelaisehdokas ja EOP:n ehdokkaat sijoittuvat omassa vaalikonelistauksessani aika kärkipäähän. Yhden asian puolueita en silti osaa äänestää, vaikka asia olisikin hyvä ja ehdokas kaikkea muuta kuin yhden asian ihminen.

Tähän kuuluisi nyt kirjoittaa, että vasemmistoliitto on hyvä puolue ja plaa plaa. En kuitenkaan osaa tehdä sitä. Äänestän vasemmistoliittolaista, koska muut ovat vielä huonompia (tai vähemmän hyviä) vaihtoehtoja. Puolueella on Tampereella sata ehdokasta, ja listassa on kosolti hyviä tyyppejä. Oma ehdokas on suorastaan mukava valita. Ikävä kyllä laaja lista tietää myös laajaa hajontaa. Kuka ihme on sekin miesvassari, jonka kanssa yhteensopivuuteni on Ylen vaalikoneen perusteella heikompi kuin kummankaan Suomi ensin -listan ehdokkaan? Onneksi en usko hänen saavan isoissa mitoissa ääniä. Vasemmistoliiton yhteydessä häiritsee yleisluonteinen keskustavasemmistolaisuus – viime vuosisadalla useimmat näistä tyypeistä olisivat hakeutuneet SDP:hen – ja väkinäinen me-hengen nostattaminen, joka ei vedä kriittisiä, epävarmoja äänestäjiä puoleensa (toisin kuin vassarit itse ehkä kuvittelevat) vaan työntää vahvasti luotaan. En minä riemusta kiljuen vasemmistoliittoa äänestä, mutta puolue on kaikesta huolimatta ihan oolrait. Ja sen listoilla on hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaisin hengailla ja vaikka ystävystyä. On sitä huonommistakin syistä valittu ehdokkaita.