keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Valtamediakritiikistä

Viime aikoina on yleistynyt epämiellyttävä ilmiö. Sana valtamedia ja nimenomaan valtamediaan kohdistuva kriittisyys on alettu leimata radikaali- ja äärioikeistolaiseen diskurssiin. Esimerkiksi Kaarina Hazard ennusteli Twitterissä, että Ruben Stillerin entisen mediakriittisen Pressiklubin tilalle tulee Sanna Ukkolan "valtamediakriittinen" ohjelma. Toimittaja Ukkola on äänenpainoiltaan konservatiivioikeistolainen, perussuomalaisen Matias Turkkilan puoliso – ja työskentelee itse valtamediassa.

Itse olen kirjoittanut kriittiseen sävyyn valtamediasta lukuisia kertoja. Olenko siis konservatiivinen ja radikaali äärioikeistolainen? No en tietenkään. Valtamedia-aiheisten artikkelieni lomassa olen sen sijaan ehtinyt julistautua avoimesti äärivasemmistolaiseksi ja laatia useita muutos- ja ehdotusohjelmia vasemmistolle (esimerkiksi "Mitä vasemmiston on tehtävä", eduskuntavaalien jälkeen 2015, sekä tuoreimpana "Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja" tammikuussa 2017). Toisin kuin esimerkiksi mainitulla Ukkolalla, on itselläni valtamediakritiikkiin oikeuttava asema, sillä minulla ei ole mitään omakohtaisia kytköksiä valtamediaan. Pressiklubia isännöineellä Ylellä ei luonnollisesti olisi moraalista oikeutusta isännöidä "valtamediakriittistä" ohjelmaa, sillä Yle on valtamedia.

On tutkittu ja moneen kertaan toistettu fakta, että puolet Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta. Näin ollen on täysin yksiselitteistä – milteipä itsestään selvää – että suomalainen valtamedia on kallellaan oikeistoon. Alkaa olla yhtä lailla yleisesti tunnettua, että oikeisto (niin ikään tunnetussa "alternative facts" -hengessä) inttää median sen sijaan toimivan "punavihreässä kuplassa". Tähän asti asiassa ei edes väistämättä ole ongelmaa. Me (vasemmalla, "punavihreissä") voisimme luoda omat vaihtoehtomediamme ja työskennellä johdonmukaisesti sekä kokoomussävyistä valtamediaa että persulaisia disinformoijia vastaan. Sen sijaan moni tarrautuu persuperseilyyn ikään kuin se edustaisi oikeaa totuutta – ja alkaa puolustella valtamediaa. Osana puolustelua koko valtamedian käsite hylätään ja leimataan kielteisesti, koska sitä on käyttänyt joukko "vääriä" poliittisia keskustelijoita.

Tätä olen hokenut hokemasta päästyäni: valtamedia on vallanpitäjä. Meidän on tunnettava se järjestelmä, jonka avulla kapitalismia, porvariston luokkavaltaa ja oikeiston hegemoniaa ylläpidetään, ja osana sitä tuntemusta meidän on ymmärrettävä oikeistolle ja porvariluokalle sopivan median rooli. Meillä on myös rahkeita kritisoida vallanpitäjämediaa – toisin kuin perussuomalaisilla piireillä, sillä perussuomalaiset ovat tätä kirjoittaessani hallituspuolue, heidän ajamaansa politiikkaa toteutetaan laajamittaisesti valtionjohdossa ja ilmiselvästi myös Yleisradiossa. Puolueesta riippumatta oikeisto on viimeistään 1990-luvulta alkaen toteuttanut järjestelmällistä huijausoperaatiota, jonka sisältö on aina sama "vaihtoehtoinen fakta": valtapiirit täytyy puhdistaa sinne pesiytyneistä vasemmistolaisista aineksista. Kun muistetaan, että maassa on jo lähtökohtaisesti ollut kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä, porvarillinen luokkavalta ja oikeistohegemonia, ei operaation toteutus voi johtaa muuhun kuin äärioikeistolaiseen yhteiskuntaan. Mitään vasemmistolaista ei Suomen valtapolitiikassa ole näkynyt sitten Kalevi Sorsan neljännen hallituksen 1983–87, ja viimeiset merkittävät vasemmistomediat katosivat 1990-luvun alussa (osana sekä punapääoman romahdusta että hegemonian oikeistolaistumista).

Samastumalla (uusliberaali)oikeistolaiseen valtamediaan toimiaksemme (konservatiivi)oikeistolaista näennäisvastamedia-ajattelua vastaan kävelemme vapaaehtoisesti meille viritettyyn ansaan. Kieltämällä valtamedian olemassaolon heittäydymme juuri sellaisiksi relativistisiksi liberaaleiksi, jollaisia pilkkaamme esimerkiksi "kahdesta ääripäästä" ja "tolkun ihmisistä" puhumisen tähden. Mikään, ei mikään heikennä vasemmiston asemaa niin pahoin kuin valtamediakritiikin leimaaminen äärioikeiston jutuksi ja itse siitä kritiikistä kieltäytyminen.

Vasemmistolainen valtamediakritiikki on ainoa valtamediakritiikki, jolla on minkäänlaista oikeutusta ja kanttia.

Vasemmiston on luotava oma media, opetus- ja sivistyskäytäntö, kulttuuri ja mieluiten kokonainen rinnakkaisyhteiskunta.