maanantai 11. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 1: perussuomalaiset & siniset

Postmodernismi tuli ja meni – vai menikö? 1980-luvulla tutkijat ja filosofit hurahtivat puhumaan uudesta postmodernista ajasta ja kulttuurista, jossa edistys on mahdotonta ja kaikki on pastissia tai parodiaa. Taiteen postmodernismiin liittyi vanhojen ja uusien elementtien vapaa yhdistely yli tyylisuuntarajojen. Tieteellinen kirjoittaminen meni uusiksi, koska postmodernistit sanoivat kaiken käyvän (anything goes); niinpä lähdeviitteenä saattoi olla tieteellisen tutkimuksen sijaan Goethe, Tolstoi tai kuka hyvänsä, jolla oli ikinä ollut asiasta sanottavaa. Postmodernismi huipentui vuonna 1992, kun ilmestyi Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Siinä kirjoittaja väitti aatteiden taistelun olevan ohi ja liberaalin demokratian ottaneen muista yhteiskuntamuodoista pysyvän selkävoiton.

2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.

Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.

Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.

Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ketä se hyödyttää?

Otsikossa ilmaistu kysymys on paikallaan esittää aina, kun politiikassa tapahtuu jotain. Ihmisiltä unohtuu helposti, että päättäjien takana on heidän omat viiteryhmänsä ja intressinsä, ja nämä yleensä vaikuttavat tuhdisti tehtyihin päätöksiin. Tämä yhteys on sitä ehdottomampi, mitä korkeampi on päättäjien valta-asema. Kokoomuslainen ei siis tee päätöksiä, jotka suosivat työläisiä tai punavihreitä aatteellisia ryhmiä, koska kokoomus on työnantajien ja oikeistolaisten intressejä edustava puolue. Vasemmistoliittokaan ei periaatteessa tee päätöksiä, jotka suosivat työnantajia tai oikeistolaisia aatteellisia ryhmiä; mutta koska vasemmistoliitolla ei ole valtaa niin kuin kokoomuksella, se saattaa silloin tällöin mukautua isompiensa tahtoon saadakseen nämä vastapalveluksena jonkin oman hankkeensa tueksi. Tällaista käytäntöä haukutaan lehmänkaupoiksi. Yllä olevasta voi tietysti päätellä, että kokoomus tekee vähemmän lehmänkauppoja kuin vasemmistoliitto ja näyttää sikäli rehellisemmältä puolueelta. Siinä mielessä tämä on paha illuusio, että kokoomus peittelee kaikin keinoin omaa luokkapuoluetaustaansa ja kaunistelee vallanpitäjän ylimmän ystävän, valtamedian, avulla muutoinkin omaa imagoaan.

Edelleen, kun tehdään poliittisia päätöksiä ja etsitään varsinaista sylttytehdasta, kysymys "ketä se hyödyttää?" auttaa löytämään perille. Kun Tampereen kaupunginvaltuustossa lipsahti yksityisautomyönteisten hankkeiden (Hämpin parkki, Rantatunneli jne.) ohella läpi myös valtava joukkoliikennehanke eli raitiotie, moni ajatteli punavihreän jengin saaneen oman voittonsa ja tasoittaneen eri intressiryhmien vaikutustilanteen. Kun raitiotietä sitten alettiin rakentaa, liikenne on ollut täysin sekaisin ja ikivanhoja puitakin kaadettu mielin määrin. Punavihreää politiikkaa? Oikeasti vasta nämä mittasuhteet ovat osoittaneet, miksi ratikkahanke meni läpi: se hyödyttää rakennustöihin osallistuvia firmoja. Ja firmojen etuja edustaa politiikassa oikeisto. Ilman oikeiston intressiryhmän hyötymistä ratikkaa ei olisi saatu läpi, ei millään ilveellä. Toki vasemmistolaisille sopii, kun ratikka valmiina liikennöidessään työllistää ratikkakuskeja – jos työllistäjänä toimii kaupunki tai sen omistama yhtiö ilman, että yksityinen puoli vetää välistä, mistä emme voi olla yhtään varmoja.

Juha Sipilän porvarihallitusta on haukuttu paljon, ja syystäkin. Sen kurjistava ja epäinhimillinen linja on herättänyt närää, mutta harvemmin on oikeasti jaksettu pintaa syvemmältä miettiä, miksi hallitus vetää tällaista linjaa. Latteimmasta päästä on Sipilän henkilötasoinen arvioiva syyttely, eikä tylsämielinen "EU käskee" ole paljon sen valaistuneempaa. Twitterissä Tatu Salminen muokkasi Juho Saaren työryhmän laatiman ja pääministeri Sipilän esittelemän kaavakuvan eriarvoisuuden vähentämisestä muotoon, joka minusta kertoo kaiken oleellisen:


Hallituksen poliittinen linja on hajottanut vanhan perussuomalaisen puolueen ja jättänyt "siniset" lähes vaille kannatusta, heikentänyt keskustan suosiota ja vahvistanut kokoomuksen suosiota. Näin ollen vanha kunnon "ketä se hyödyttää?" -kysymys antaa vastauksen: hallituksen linja hyödyttää kokoomusta. Keskustankin äänestäjät ovat olleet pettyneitä tiukan oikeistolaiseen politiikkaan, mutta kokoomus porskuttaa menemään: tämä on sen politiikkaa. Edelleen, kokoomuksen hyötyminen tarkoittaa luonnollisesti työnantajien ja firmojen hyötymistä – työläisten ja julkisen (sekä kolmannen) sektorin kustannuksella.

Sama yksinkertainen kysymys kannattaa esittää melkein missä hyvänsä asiayhteydessä – ja ajatella pintaa syvemmälle. Jos valtamedia julkaisee paljastuksen, joka ensi tilassa näyttää hyödyttävän yhteiskuntakriittisiä toimijoita, on syytä pohtia, ketä muuta paljastus hyödyttää. Kohujuttu hyödyttää tietysti mediaa itseään, mikäli se saa ihmiset ostamaan tai klikkaamaan (mainostajat tarkkailevat klikkausten lukumäärää). Kaupallisen valtamedian takana on kuitenkin iso raha ja Ylen takana jossain määrin Suomen hallitus. Jos paljastus on täysin yksiselitteisesti kielteinen näille taustavaikuttajille, media tuskin julkaisee sitä – ainakaan ennen vaihetta, jolloin sen julkaisemattomuus joutuu sinänsä huonoon valoon ja alkaa haitata mediaa itseään. Paljastusten avulla voi myös peitellä muita, median taustavaikuttajille haitallisempia aiheita, jotka tuppaavat sopivilla hetkillä katoamaan julkisesta keskustelusta (esim. sosiaalisessa mediassa). Aina on joku vaikuttaja tai vallanpitäjä, joka hyötyy.

Jos ihmiset osaisivat useammin kysyä, ketä tämä hyödyttää, käsityksemme poliittisista ja yhteiskunnallisista tapahtumista sekä niiden syistä muuttuisi kertaheitolla. Mikä taas muuttuisi sen myötä? Politiikka ja yhteiskunta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Venäjän vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.

1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.

Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?

2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.

Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestäAiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.

Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Miksi en osallistu vihamarssiin

Lauantaina 21. lokakuuta 2017 Tampereella järjestetään mielenosoitus teemalla Koko Tampere vihaa natseja. Se vastustaa mielenosoitusta, jonka uusnatsistinen Pohjoismainen vastarintaliike on ilmoittanut järjestävänsä samana päivänä. "Älä anna natsien ottaa haltuun Tampereen katuja", slogan vaatii. Minuakin on houkuteltu mukaan vihaamaan natseja. Miksi en mene?

Täytyy myöntää, että olen pyöritellyt tavattoman pitkään peukaloitani tämän tekstin kirjoittamisen suhteen. Asia on niin ikävä. Totta kai vastustan natseja ja PVL:ää (natsismista puhumattakaan); totta kai ajatus natseista kotikaupunkini kaduilla ahdistaa. Ja totta kai vihata-verbi kalskahtaa kamalalta sellaiselle ihmiselle, jolle rakkaus on pyhä asia ja ylin arvo. Viime aikoina on ollut muotia sanoa, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan rakkaudettomuus. Mutta vihan tunne pysyy vastakkaisena rakkauden tunteelle. Edelleen, totta kai avautuminen edellä mainitusta näkökulmasta sosiaalisessa mediassa provosoi joitakin pölvästejä väittämään, että näin ollen minulla täytyy olla natsisympatioita. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan", kuuluu sanoma yhtäällä ja toisaalla.

Mutta onko kaikki kiinni yhdestä sanasta? Itse pidän natsien pahimpana syntinä nimenomaan vihan levittämistä. Jos mekin vihaamme, olemmeko lopulta sen parempia? Ja silti on aika perusteltua väittää yhteen sanaan takertumista hieman perusteettomaksi. Jos asia on hyvä, se ei saa olla huonosta sananmuotoilusta kiinni. Nyt päädytään vielä ikävämpään seikkaan: niin veemäistä kuin uusnatsien mielenilmaisu Tampereella onkin, en pidä myöskään vastamielenosoituksen kadunvaltausta muistuttavasta luonteesta. Se tuo mieleen katutappelut ja ihan klassiset jengirähinät: nämä kadut kuuluvat meidän jengille, eivät tuolle toiselle jengille, joka kaiken lisäksi haluaa hävittää meidän suojeluksessamme olevan jengin koko kaupungista. Näillä jengeillä on ideologinen luonne, mutta kun asetelmaa vertaa 1970–80-luvun vaihteen rähinöihin punkkareiden ja diinareiden/teddyjen välillä, tulee mieleen ilmaus "veteen piirretty viiva". Ja samalla koko mielenosoitus – vastamielenilmaus -asetelma katujen haltuunottoineen alkaa tuntua keskenkasvuiselta touhulta.

Tampereella on onneksi tiedossa myös eteenpäinvievää mielenilmaustoimintaa. YK:n päivänä 24.10. järjestetään tapahtuma otsikolla Rauhaa, ei rähinää. Sen järjestävät yhteistyössä Pirkanmaan Rauhanpuolustajat ja Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat. Mielenilmaus kommentoi aiheellisesti sekä sotilaallista kilpavarustelua, Suomen kieltäytymistä YK:n ydinasekieltosopimuksen allekirjoituksesta että äärioikeistolaisuutta. Tällaiseen tapahtumaan osallistun mielelläni. Seurakuntien mukanaolo kuulostaa varmasti tiukimmille jengiläisille joltakin epäilyttävältä tolkunihmisyydeltä, mutta Rauhanpuolustajien mukanaolo tuo tuulahduksen radikalismia – takavuosikymmeninä tämä kombo olisi ollut epätodennäköisimmästä päästä. Tarkemmin ajatellen on ilmiselvää, että ideologisten jengien synty saa muissa olosuhteissa yllättävät ihmisryhmät löytämään toisensa muodostamaan jälleen uutta "ääripäätä", jonka vihaton ja ehdottoman väkivallaton sanoma on loppujen lopuksi kaikkein radikaalein. Se on myös kaikkein vasemmistolaisin: väkivalta on vahvimman oikeutta ja vahvimman oikeus on aina oikeistolainen lähtökohta. En väitä, että vihamarssiin osallistuminen on väkivallan hyväksymistä; mutta vaikkei kaikki viha johda väkivaltaan, kaiken väkivallan taustalla on vihaa.

Silti edelleen: natsismin vastustaminen on hyvä ja tarpeellinen asia. En tuomitse heitä, jotka vihamarssiin osallistuvat – kunhan perustelen, miksi tapahtuma ei ole itselleni läheinen. Kirjoitin aiemmin, että jos vastustetaan rasismia, olen mukana, jos taas rasisteja, en ole. Suoranaiset natsit eivät ansaitse minultakaan armoa, mutta huom.: 1) natsit eivät uskaltaisi marssia edes Lapualla, ellei Suomessa istuisi oikeistolainen hallitus, jonka myötä poliisitkin uskaltavat käyttäytyä entistä avoimemmin vasemmistovastaisesti. Oikeistohallitusta vastustan joka käänteessä. 2) Niin ikään natsit eivät uskaltaisi marssia edes Naantalissa, ellei heillä olisi ideologisen selustan varmistajina laajempia "Rajat kiinni" -porukoita. Niillä voi nimenomaan sanoa olevan natsisympatioita. Ja vaikka anarkomarkot mitä tykkäisivät väittää, on rajatkiinniporukoissa mukana myös aika tavallista työväenluokkaa sieltä vanhoillisimmasta päästä. Minunlaiseni, keskiluokasta pudonneet prekaarit, työttömät ja opiskelijat ovat heidän silmissään ylempää yhteiskuntaluokkaa, eliittiä ja vasemmistolaisina tietysti osoitus siitä, että vasemmisto on hylännyt työväenluokan ja takertunut eliittiin. Uutta vuoden 1918 [irvikuvan] kaltaista asetelmaa on hölmöä ajatella tällaisten ryhmien välille: köyhä kääntyisi köyhää vastaan, rikkaat nauraisivat linnoissaan.

Näin ollen uskon vastustavani natsismia paljon vihamarssiin osallistumista paremmin, kun vastustan oikeistohallitusta, oikeistohegemoniaa sekä köyhien ja sorrettujen (ehkä itsetarkoituksellista) käännyttämistä toisiaan vastaan. Sen sijaan kannatan ihmisten kohtaamista ihmisinä, rauhaa ja rakkautta. Vihamarssilla on tietysti pointtinsa – ilmaiseminen PVL:n aktiiveille juuri 21. lokakuuta, ettei natsismi ole tervetullut Tampereen kaduille. Oma käytökseni tähtää enemmänkin siihen, että mikäli uusnatsijengi tosiaan marssii Tampereella 21.10., niin ei koskaan enää.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Jälkiviisautta mielenosoituksesta

Tämän kirjoitushetkellä on kulunut puolitoista viikkoa Helsingissä järjestetystä Joukkovoiman neljännestä suurmielenosoituksesta. Kuten kaikki edeltäjänsäkin, tapahtuma oli tunnelmaltaan erittäin hyvä ja keräsi suomalaiseksi mielenosoitukseksi suhteellisen paljon väkeä. Itseänihän ei kiinnosta minkäänlainen rähinöinti eikä yhteenotto poliisin tai oikeistoradikaalien kanssa, vaan sellainen mielenilmaus, josta jää toiveikkaan positiivinen jälkitunnelma. Siinä ominaisuudessa Joukkovoima on onnistunut aina.

"Paljon väkeä" on suhteellinen käsite. Kirjoitan tässä jonkinlaisen janan Joukkovoiman tapahtumille. Elokuussa 2015, kun nykyinen tappohallitus oli vasta aloittanut, kokoontui Helsinkiin tämän organisaation ensimmäiseen mielenosoitukseen vähintään 10 000 ihmistä. Sää suosi loistavasti ja järjestelyt olivat erinomaiset. Toista niin upeaa tapahtumaa en ole luultavasti kokenut. Mutta kyllä meininki oli mahtava myös toisessa mielenilmauksessa maaliskuussa 2016. Kevättalvella noin 8 000 ihmisen saaminen mukaan tarkoittaa jo sinänsä huimaa onnistumista. Toki silloin oli meneillään oikea mielenosoitusviikko, ja kokonaisuutena nämä tapahtumat saivat paljon (valta)mediajulkisuutta. Syyskuun alussa 2016 jouduimme marssimaan rankkasateessa. On ilmiselvää, että sää verotti osanottajamäärää (muitakin miinustekijöitä saattoi jo olla). Silti mielenosoittajia oli useita tuhansia, ja veden lotistessa helsinkiläiseen katuun koimme aika mukavaa yhteenkuuluvuutta. Nyt vuotta myöhemmin meitä oli noin 2 000. Säätä ei voi syyttää, sillä vaikkei Helsingissä paistanut, niin ei satanutkaan. Suurmielenosoituksesta voitiin yhä puhua, mutta käyrä on väistämättä laskussa.

Tämänvuotisen mielenilmauksen puheenvuoroissa kuultiin muistutus, ettei yksi mielenosoitus muuta yhtään mitään. Sen tähden meidän on lähdettävä kaduille aina uudestaan. Tästä olen samaa mieltä. Muistutus on myös tärkeä, koska vaikutusten vähyys on takuulla yksi keskeinen osallistujia verottava tekijä. Elokuun 2015 huikean mielenilmauksen päättyessä meillä oli hieman ihmettelevä tunnelma: eikö vallankumous tullutkaan? Maaliskuun 2016 mielenosoitusten jäljiltäkin otaksuttiin, ettei suomalainen yhteiskunta tai politiikka voi enää olla entisensä. Kolmas mielenosoitus antoi kylmää kyytiä: media ei huomioinut sitä nimeksikään. Mitä vittua me sitten teimme siellä kaatosateessa? Toki (kakkosmiekkaria lukuun ottamatta) poliisi ja valtamedia ovat aina vähätelleet osanottajamääriä. Syyskesään 2017 mennessä illuusiot olivat särkyneet; nyt jokainen on tietoinen siitä, ettei Suomi muuttunut mielenilmauksilla. "On lähdettävä aina uudestaan" ontuu kuitenkin periaatteena, jos suurmielenosoitusten väliin päästetään kokonainen vuosi. Ymmärrän, etteivät samat Joukkovoima-aktiivit jaksa tai ehdi puurtaa koko ajan uusien massatilaisuuksien kimpussa; mutta toisaalta miekkareiden harveneminen vain alleviivaa sitä asiaa, etteivät ne muuta yhtään mitään.

Oma lukunsa on mielenosoituksen asiasisältö. Kolmessa ensimmäisessä suurmielenilmauksessa otettiin väkevästi kantaa leikkauksia ja hyvinvointivaltion alasajoa vastaan. Samat teemat olivat hyvin esillä myös neljännessä, mutta usein kaikkein aktiivisimmalta kuulosti hallituksen jyrkkää pakolaispolitiikkaa vastustanut porukka. "Oikeus elää!" pätee aina huutona, mutta "rasismille ei" oli asian tärkeydestä huolimatta väärässä paikassa. Joukkovoiman aiemmat mielenilmaukset onnistuivat nimenomaan siinä, etteivät ne lukinneet itseään liberaalisti ajattelevien kantoihin. Tänään on tunnustettava, että olemme onnistuneet taannuttamaan itsemme osaksi antirasistista liikettä. Antirasismissa ei edelleen ole mitään vikaa, mutta iso osa potentiaalisista osallistujista elää täysin päinvastaisten signaalien ympäröiminä eikä siksi osaa vastaanottaa antirasistista viestiä osana porvarihallituksen kurjistamispolitiikan kritiikkiä. Minkäänlaista rasismia ei ole Joukkovoimassa suvaittu ennenkään, mutta alimpien yhteiskuntaluokkien ideologinen kahtiajako on tullut näkyvämmäksi ongelmaksi. Siihenkin otettiin onneksi kantaa tapahtuman puheenvuoroissa. Silti kaikki tämä saa minut muistelemaan kaihoisasti elokuuta -15, jolloin lauloimme Pitkälläsillalla ventovieraiden kanssa "Kenen joukoissa seisot". Tai maaliskuuta -16, jolloin sana sosialismi esiintyi mahtavan monessa kyltissä tai banderollissa.

Mielenosoituksen otsikosta "Sipilöinti seis" on jo ollut pientä vääntöä. Itse en tykännyt sitä, koska kuulin etukäteen ihmisten pitävän tapahtumaa "Sipilän vastaisena mielenosoituksena". Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että Juha Sipilä on minusta pelkkä sätkynukke ja sijaiskärsijä. Hänen vikansa on, ettei hän ymmärrä omaavansa pääministerin valtaoikeudet. Niinpä kokoomus ja elinkeinoelämä käyttävät häntä sumeilematta työrukkasenaan. Kulkueissa on myös huudettu "Soini, Orpo, Sipilä – emme alistu ikinä!". Rakastan tämän vakiohuudon asennetta. Täytyy silti aina muistaa, etteivät ongelmana ole nämä kolme kasvoa vaan se kasvoton valtakoneisto, joka heidän takanaan puuhailee mielin määrin Ison Rahan laskuun.

Kaikki tämä kritiikki ei kuitenkaan saa hälventää tosiasiaa, että Joukkovoima-organisaation voi edelleen sanoa järjestävän Suomen parhaat mielenosoitukset. Kulkueissa on elämää, menoa ja meininkiä, ja vaikka marssijoita olikin nyt vain parituhatta, näkijöitä oli valtavasti – se joukko muistaa kyllä näkemänsä ja kuulemansa pitkään. Se elämä, meno ja meininki ei tarkoita minkäänlaista rähinöintiä tai edes negatiivisuutta. Kun valtamedia kaksi päivää myöhemmin väänsi mielenosoittajia syyllistävät kohuotsikot Jyväskylän turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten vastaisesta mielenilmauksesta, ei voinut olla tulematta mieleen: oikeistomedia oli valmistautunut hyökkäämään meitä vastaan, mutta olimme jälleen kerran kuin pienet enkelit eikä meissä ollut mitään negatiivista, mihin tarttua. Niinpä tilalle piti saada jokin toinen aktivistijuttu. Näin meidän on jatkettava myös tulevaisuudessa – pienin lisäyksin: 1) pidetään massamielenosoitusvirettä yllä tiheämmällä aikataululla, 2) ei henkilöidä yhteiskuntakritiikkiä, 3) ehdottomasti varotaan vastakkainasettelua "meidän" ja disinformoitujen köyhien & sorrettujen välillä.

torstai 31. elokuuta 2017

70-luku vs 80-luku

"Suomi 100 vuotta" on ollut alusta asti varsin ideologinen projekti. Nationalistinen toki, mutta sen kylkiäisenä on kulkenut koko ajan muitakin piirteitä, jotka eivät kriittistä silmää valitettavasti yllätä. Esimerkiksi Nuku rauhassa -kampanjan makaaberit sävyt (asekalustoesittelyt ym.) on huomioitu laajalti sosiaalisessa mediassa. Kortensa kekoon on kanniskellut myös iänikuinen Ilta-Sanomat. Sen maamme historiasta julkaisemat eri vuosikymmenien erikoisliitteet paljastavat varsin erilaisen suhtautumisen, paitsi eri ilmiöihin kulttuurissa, yhteiskunnassa ja politiikassa, myös eri vuosikymmeniin sinänsä.

Keskikesällä julkaistu Ilta-Sanomien 1970-lukuliite herättää tragikoomista huomiota jo kannellaan, jossa Hurriganes ja Ben Zyskowicz nostetaan vuosikymmenensä sankarihahmoiksi. Tarkennettuna Hurriganesin "tiukka rock'n'roll haastoi iskelmän, progen ja poliittisen laulun", kun taas Zyskowicz "nuiji taistolaisia". Asennoituminen vähemmistökommunismiin (nimitys "taistolaiset" oli Aarno "Loka" Laitisen keksimä pilkkanimi) on selittämättä selvä, mutta musiikkitaistosta voi vielä mainita, että sen enempää proge kuin poliittinen laulukaan ei ollut 1970-luvulla varsinaista valtavirtaa. Ne vain edustivat maailmankatsomusta, jota IS puolipiiloisesti vastustaa. Kun sisäsivuille päästään, toimittajat päästävät oikeistopirunsa oikein kunnolla irti ja niinpä sivulle 19 asti saadaan suoranaista propagandaa (minkä jälkeen sävy toki avartuu). Vaikuttaa selvältä, että 1970-lukuliite on kannanotto sekä vasemmistoa, Kekkosen linjaa, Neuvostoliittoa että lopulta itseään 1970-lukua vastaan.

Loppukesällä Ilta-Sanomat puolestaan julkaisi vastaavan liitteen 1980-luvusta. Koska en ole kasariharrastaja eikä Iltiksen kaltaista roskamediaa ole sinänsä tarvetta tukea, jätin tämän ostamatta. Kannen ja nopean selailun perusteella sävyero on kuitenkin ilmiselvä. Otsikko Kultaiset vuodet viittaa sinänsä urheiluun ja Matti Nykäseen, mutta se kavaltaa jotain muutakin. "Suomi liiti voitosta voittoon, kun talous kukoisti ja helppo lainaraha virtasi." Ja edelleen: "Koivisto palautti vallan kansalle." Vaikken usko IS:n tosissaan epäilevän, ettei kansa äänestänyt Kekkosta presidentiksi, jonkinlainen diktatuurin vaikutelma mokomasta silti välittyy. Nykyäänhän demokratia on kunnossa, vai mitä, Ilta-Sanomat? "Tunkkaisen 1970-luvun jälkeen elämä maistui rikkaalta ja menestyksekkäältä", roskalehti runoilee. Vaikka pinnallistuminen ja ysärilaman siemenet myönnetäänkin, ei voi välttyä vaikutelmalta, että 70-luvun vihaajat ovat 80-luvun faneja.

Mikä saa joukon valtamediatoimittajia kääntymään kokonaisen aikakauden puolelle ja toista aikakautta vastaan? Mediaeliitin tutkittuun oikeistolaisuuteen olen viitannut omassa blogissani jo niin usein, etten viitsi laittaa edes linkkiä. Tarkemmin voisin päätellä, että 1970-lukuun liittyy sellaisia kollektiivisen tajunnan aspekteja, joita IS-toimittajat eivät ymmärrä eivätkä hyväksy ja suoranaisesti pelkäävät. Aika paljon tästä olen käsitellyt jo keväällä 2016 blogitekstissäni Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi. Se, että hyvin laajojen kansankerroksen mielialat olivat oikeasti sosialistisen järjestelmän puolella ja kapitalistista järjestelmää vastaan, ei mahdu valtamediatoimittajien tajuntaan – eivätkä he sitä haluakaan. He ovat oikeiston propagandisteja. Tämän asian täytyisi olla kriittiselle kansalaiselle jo ilmiselvä.

Se, että sangen toisenlainen 1980-luvun kollektiivinen tajunta kehittyi aika pitkälti aiempia mielialoja vastaan suunnatun propagandan seurauksena, ei kiinnosta oikeistotoimittajia – tai he tietävät sen ja tietävästi hymyillen salaavat. He tahtovat antaa vaikutelman, että 1970-lukulainen tajunta syntyi vasemmistolaisen ja neuvostoliittolaisen propagandan tuloksena, painostuksen ja alistamisen ilmapiirissä. Niin kuin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemani Vapaan koulutuksen tukisäätiö -esimerkki ilmaisee, toisensuuntaisesta propagandasta ei 1970–80-luvulla ole epäilystäkään. Sen sijaan vasemmistolaisen ja varsinkin NL:stä ohjatun propagandan vaikutus 1970-lukuun on varsin kyseenalainen kvasifakta, mikä tekee asian korostamisesta sinänsä propagandaa.

Muotoilisin asian tiivistettynä näin: nykyiset mediavallan ja yhteiskunnallisen vallan haltijat eivät oikeasti pelkää mitään niin paljon kuin yleisen ilmapiirin, hegemonian ja mielialojen kääntymistä vasemmalle. Se on oikeistolle ainoa todellinen uhka. Uusfasismia voidaan käyttää sopivasti hyväksi; suomalaisten kahtiajakoa käytetään hyväksi mielin määrin; vain aitoa, tiedostavaa, kumouksellista vasemmistolaisuutta kokoomuslaiset, EK-piirit ynnä muut vallanpitäjät eivät pysty hyödyntämään, vaan se kääntyy väistämättä heitä vastaan.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Unelma uudesta vanhasta vasemmistosta, jolla groovaa ihan sikana

Vuonna 1995, nuorena ja innokkaana opiskelijana, luin City-lehdestä nuorsuomalaisille suunnatun suosituksen unohtaa koko juttunsa, koska "vasemmisto on se jolla svengaa". Tämä tuntui tietysti oikein hyvältä. Toki teksti tarkensi, että uusvasemmiston nousu oli toistaiseksi tapahtunut maissa, joissa vasemmisto ei tuonut mieleen Esko-Juhani Tennilää ja Metalliliittoa. Uusvasemmiston? 1990-luvulla en ajatellut sen välttämättä merkitsevän laimennettua, luokkakantaisuudestaan luopunutta vasemmistoa. Niinpä minulla groovasi, ja vasemmistolla ylipäänsä groovasi.

Uusvasemmistolla (moraalinen vasemmisto, joka näkee rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä vasemmistona) ehkä groovasi Suomessakin jonkin aikaa. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan se alkoi taantua, eikä ikävä kyllä tajunnut ajoissa omaa taantumistaan. Jos suomalaisen vasemmiston historiasta etsii kunnon svengiä, täytyy mennä 1970-luvulle saakka – ja huom.: sehän oli vanha vasemmisto. Nuorkommunistit ja varsinkin vasemmistodemarit varmasti saivat vaikutteita 1960-luvulla meilläkin esiin nousseelta uusvasemmistolta, mutta vuodesta 1969 alkaen vasemmisto vasemmistolaistui ilmiselvästi. Se ei olisi vasemmistolaistunut, ellei sillä olisi groovannut niin hyvin – ja kääntäen: sillä ei olisi groovannut niin hyvin, ellei se olisi vasemmistolaistunut. 2010-luvulla vasemmisto on ehkä hieman radikalisoitunut, muttei vasemmalle vaan paljolti liberaalipohjalta. Eikä suosiokaan ole juuri kasvussa.

Vuonna 2010 kirjoitin blogitekstin otsikolla "Missä vanha vasemmisto luuraa?". Siinä muistutin, että vanhoihin, 1970–80-lukulaisittain vasemmistolaisiin törmää edelleen kaikkialla, mutta he vain ovat poliittisesti hieman kodittomia. Lopulta ehdotin vasemmistolaisten kulttuuri-iltamien järjestämistä jengin kokoamiseksi. Ajatus voisi toimia tänäkin päivänä, mutta sillä alkaisi olla kiire: suuret ikäluokat ovat jo eläkeiässä. Niinpä "vanhan-vanhan" vasemmiston sijaan katse alkaa kääntyä "uuteen vanhaan" vasemmistoon. Heitähän on: ihmisiä, jotka ihmisoikeusmielensäpahoittamisen sijaan pyrkivät inhimilliseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ymmärtäen, mitkä tekijät estävät meitä toteuttamasta sitä. Niihin tekijöihin kuuluvat valtamedia ja sen ylläpitämä hegemonia, kokoomus, EK, vasemmiston oma vieraantuneisuus, EU ja USA sekä kaiken taustalla luuraava iso raha.

Näkisin uuden vanhan vasemmiston sellaisena, jossa ihan marxilaisella tavalla yhdistyisivät työväenluokka ja sivistyneistö. Niitä yhdistäisi pyrkimys sosialismiin ja vapautumiseen ison rahan vallasta. Tämä on radikaalia mutta yksinkertaista, riittävän yksinkertaista toimiakseen. Tällainen jättää tilaa yhteenkuuluville aineksille groovata omilla tavoillaan. Ehkä työväenluokkainen groove olisi irwinpunkahtavaa protestireteyttä, jossa ei enää olisi tilaa oikeistopopulistisille sävyille persukuplan lässähdettyä pelkäksi perinneoikeistolaisuudeksi. Ehkä sivistyneistöläinen groove olisi vaihtoehtoisia ja omaehtoisia kulttuuritilaisuuksia, yhteiskuntakriittistä undergroundia. Ehkä mukana olisi annos sellaista peruskansalaisgroovea, että tanssitaan ja lauletaan, nauretaan ja iloitaan yhdessä enemmän kuin ennen.

On joitakin vasemmistossa tyypillisiä ilmiöitä, jotka pidättelevät svengaamasta. Yksi sellainen on poliittinen korrektius. Jos uusi vanha vasemmisto haluaa groovata, sen on oltava hiukan tuhma. Tuhmuuden ei tänä päivänä tarvitse tarkoittaa sitä, että ahdistellaan naista ja lausutaan hassu ruma sana vähemmistöistä. Kyllä nykyihminen osaa tuhmailla omalla tavallaan. Myöskään "sääntö-Suomen" hyväksyminen tai suoranainen puolustaminen ei svengaa ollenkaan. Ei siinä ole groovea, että lähikaupan löytyessä puolen kilsan päästä on alkoholijuomia mentävä ostamaan seitsemän kilsan päähän (suljettu sunnuntaisin). Tai siinä, että pyöräilyyn on aina varauduttava kypärällä. Eikä siinä, ettei kalastaja saa myydä torilla omaa saalistaan hygieniapuuteriskin takia. Lisäksi se aiemmin jo vihjattu mielensäpahoittaminen on sellaista epäsvengaavuutta, että huh-huh. Mitä väliä sillä on, että ollaan periaatteessa moraalisesti oikeassa, jos tuloksena on hemmetin huonoja fiiliksiä sekä itsessä että toisille? Positiivisuudessa, yhteisyydessä ja rakkaudessa on enemmän groovea.

Uusi vanha vasemmisto ei voi olla poliittisesti korrekti, ei sääntö-Suomen etuvartio, ei pahantuulinen mielensäpahoittaja eikä yksilön syyllistäjä. Se ei saa olla yhtään ylenkatsova eikä poissulkeva – tämä näkökulma usein nykyään unohtuu. Sen on oltava reteä, protestoiva, vaihtoehtoinen, rakastava, groovaava, iloinen ja tuhma. Sen on oltava myös luokkakantainen, sosialistinen, mediakriittinen, lännen imperialismia vastaan ja täysin yksiselitteisesti isoa rahaa vastaan. Toistaiseksi tämä on pelkkää unelmaa, koska valtamedia ja myös uusvasemmistolainen keskustelu tykkäävät tukahduttaa sen idut. Mutta asioiden on muututtava. Jos vaikka ajatellaan lähestyvää ilmastokatastrofia, kumpi meininki vetää ihmisiä enemmän puoleensa – ahdistus siitä, kuinka on "pakko, pakko" tehdä asioille jotain vai riemu siitä, että vaadittavien toimien myötä saamme lopultakin sosialismin? Laula pieni laulu, tanssi pieni tanssi, naura pieni nauru ja lakkoile pieni svengaava lakko!

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Polii-ii-ii-ii-si!

Viime aikoina on keskusteltu paljon suomalaisen poliisin toiminnasta. On kerrottu mielenilmauksista, joissa poliisi on mielivaltaisesti – tai johonkin täysin älyttömään pykälään vedoten – poistanut väkeä kulkueista tai aukioilta. On kerrottu muistakin suhteettoman kovista otteista anarkistisia, vasemmistolaisia tai muutoin yhteiskuntakriittisiä mielenosoittajia kohtaan. Toisaalta on huomioitu poliisin jatkuva myötämielisyys radikaalioikeistolaisille mielenosoittajille. Helsingin maahanmuuttovastainen ja rasistinen Suomi ensin -mielenosoitus häädettiin kyllä pois paikoiltaan, mutta tämä ilmeni tilapäiseksi – siitä huolimatta, että kyseisen ryhmän jäsenet ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ynnä muuhun rötöstelyyn mielenilmauksen aikana. Kaiken ällistyttäväksi kukkuraksi jo ajat sitten sovittu Joukkovoiman Ei köyhiä vastakkain -mielenosoitus siirrätettiin uuteen paikkaan Suomi ensin -porukan tieltä. Tuntuu siltä kuin poliisi aivan tietoisesti tukisi köyhien vastakkainasettelua.

a) Kuinka tällaiseen poliisiin täytyy suhtautua? Ensimmäinen asia kuuluu tietysti: poliisiin ei pidä turvata. Ei ole uskottavaa, että samat ihmiset, jotka kritisoivat poliisia seitsemänä päivänä viikossa internetissä ja omissa piireissään, ovat ensimmäisten joukossa huutelemassa poliisia paikalle, kun järjestyshäiriöitä sattuu. Meidän ihmisten on yksinkertaisesti opittava 1) hoitamaan epäselvyydet keskenämme, 2) yhdistyttävä meihin kohdistuvia uhkia vastaan. Jos naapurissa riehutaan, ellemme uskalla yksin mennä soittamaan ovikelloa, meidän on osattava tehdä se yhdessä muun naapuruston kanssa. Tämä voi vaatia suomalaiselle nykykulttuurille vierasta tutustumista keskenämme, mutta ehkä jonain päivänä huomaamme, että muutoksen myötä olemme harvemmin yksin ja meillä on lämpimämpi olo. Edelleen, jos vaikkapa näemme jonkun miesidiootin ahdistelevan naista kadulla, meidän on ymmärrettävä ja uskallettava mennä väliin ennen kuin tulee tilanne, jossa poliisia tarvitaan. Ikävä kyllä niitäkin tarinoita on kuultu, missä poliisi tuntuu suojelevan enemmän raiskaajaa kuin raiskattua. Ja jos satumme kuulemaan (Suomessa onneksi vielä harvinaisen) huudon "ottakaa varas kiinni", meidän tosiaan täytyy ottaa varas kiinni. Lyhyesti sanoen: missä voimme välttää turvautumista poliisiin, vältetään sitä.

b) Kuinka tällaista poliisia vastaan täytyy taistella? Passiivisesti, passiivisesti. Ellei osaa taistella passiivisesti, kannattaa olla kokonaan taistelematta ja pyrkiä elämään siten, ettei poliisia tarvitse edes ajatella. Poliisi on lain poikkeuksellisesti suojaama, tarvittaessa kaikin tämän valtakunnan asein varustettu yksikkö, jota vastaan ei yksinkertaisesti kannata pullikoida. Siinä voi luulla telovansa poliisia, mutta oikeasti teloo vain itsensä. Vaikka saisikin poliisin n:nnen kerran sortumaan tyhmyyksiin tai osoittautumaan puolueelliseksi, sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kun viimeistään valtamedia vääntää asian poliisille myönteiseksi ja mielenosoittajille kielteiseksi. Mielenilmauksiin, joissa on rähinävaara, ei aina kannata osallistua. Suomestakin oli väkeä Hampurin G20 -mielenosoituksissa, joita vastustamaan oli kutsuttu 15 000 poliisia. Kun vastassa on tuon kokoluokan aseistettu armeija, sitä vastaan pärjätäkseen täytyisi itsekin olla aseistautunut – äläkä nyt jumaliste tule minulle väittämään, että sellainen on hyvä idea. Väkivallan päälle ei rakennu mitään hyvää, eikä väkivallan hyväksyvä "vasemmistolainen" ole oikeasti mikään vasemmistolainen, sillä väkivalta on vahvimman oikeuteen perustuva keino ja vahvimman oikeus on oikeistolainen idea. Jos se tappelee, se ei ole minun vallankumoukseni. Jos se ei laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni. Laulu ja tanssi – kuten teatteri, kuvataide ja runot – ovat sellaista "taistelua", jolle poliisi ei voi yhtään mitään. Kapinalliselle yhteiskuntakriitikolle on rajua oivaltaa, ettei maailma parane taistelemalla vaan enemmänkin taistelemattomuudella. Kun opimme ja kasvamme jälkimmäiseen, niin kuinkas sitten suu pannaan, herrat konstaapelit?

c) Mitä voimme ymmärtää tällaisen poliisin olemassaolosta? Poliisi ei ole eikä voi olla neutraali (saati vasemmistolainen) toimija. Punkkarit lauloivat kyttien olevan natsisikoja, mutta mikä on saanut poliisin uudella tuhatluvulla uudelleen avoimesti oikeistolaistumaan? Mikäs sen kummempi kuin koko yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Kun valtaa pitää ihan selvästi oikeisto eikä jokin demokraattinen koalitio, poliisin missio ei jää epäselväksi. Poliisin oleellinen tehtävä on turvata porvariston luokkavalta ja oikeiston ideologinen valta, ja tätä luonnollisesti uhkaa vasemmisto eivätkä oikeistoradikaalit. Edelleen voimme epäillä, että poliisin yhdenmukainen kansainvälinen varustautuminen samalla lailla samoja uhkia vastaan kielii myös vallanpitämisen taustojen yhdenmukaisuudesta. Salaliittoteoriaa tai ei, tässä valossa tuntuu todennäköiseltä, että jonkinasteinen ylikansallinen kabinettihallitus sanelee politiikkaa yhtä lailla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Mikäli sellainen on olemassa, sen on väistämättä koostuttava ensisijaisesti bisnespäättäjistä ja vasta toissijaisesti "poliittisista" päättäjistä (päätöksenteko on toki politiikkaa itsessään), sillä porvariluokan elinkeino on bisnes – ja ideologia oikeistolainen. Niinpä rähinä ja pullikointi poliisia vastaan ilmenee järjettömäksi; pyrkimys hävittää oireet taudin alkusyyn sijaan on juuri bisneksen meille syöttämää logiikkaa. Passiivinen, kieltäytymiseen perustuva vastarinta toimii aina parhaiten, eikä yleislakkoa parempaa bisneksen ja järjestelmän vastustamisen keinoa liene keksitty. Yleislakon järjestäminen vaatii taas yhdistymistä ja yhteisymmärrystä toisten ihmisten kanssa, mitä varten meidän jälleen täytyy tutustua keskenämme. Jätetään kytät omaan heille varta vasten rakennettuun fiktiomaailmaansa. Kyllä tämä vielä tästä.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Huijauksen ytimessä

Kesäkuun 2017 kuluessa suomalaiset ovat hieroneet silmiään muutenkin kuin siitepölyoireiden takia. Ensin perussuomalainen puolue valitsi puheenjohtajakseen avoimen rasistisen Jussi Halla-ahon. Myös muut puolueen merkkipaikat kansoitettiin äärilinjan edustajilla. Sen jälkeen muiden hallituspuolueiden johtajat ilmoittivat, ettei tämän poppoon kanssa voida jatkaa hallituksessa. Tätä seurasi perussuomalaisten ryhmän hajoaminen. Valtaosa entisistä persuista lähti Halla-ahon ryhmästä kävelemään muodostaen "Uusi vaihtoehto" -nimisen eduskuntaryhmän. Entiset hallituskumppanit tahtoivat jatkaa tämän ryhmän kanssa hallituksessa ja antoivat sille yhtä monta ministerinpaikkaa kuin ennen tätä oli koko persuryhmällä. Kriitikoiden mielestä homma haiskahti pahoin alusta lähtien. Tapahtumaketju oli olevinaan spontaani, mutta jo pari päivää myöhemmin tunnustettiin, että kaikki oli suunniteltua. Olemme siis keskellä avointa poliittista huijausta.

Alkukesän 2017 hallituskriisillä voi olla se positiivinen vaikutus, että ihmiset ymmärtävät meidän elävän valedemokratiassa. Missä vuonna 2003 – aikana ennen nykymuotoista sosiaalista mediaa – Anneli Jäätteenmäen syrjäyttäminen saattoi vielä mennä täydestä, tämä huijaus ei enää mene. Nyt meillä on välineet ymmärtää, ettei kysymys ole poikkeustapauksesta, vaan huijaus paljastaa sosio-poliittisesta järjestelmästämme jotain hyvin olennaista. Radikaalivanhoillisten (kieltämättä aika fasististen) ainesten syrjäyttäminen on vain pikkujuttu laajemman kokonaishuijauksen keskellä. Nämä ovat huijauksen oleellisia kohtia:

1) Vasemmiston käännyttäminen suuntaan, jossa se ei enää vetoa huomattavaan osaan työväenluokkaa. Uusi vasemmisto on leimallisesti urbaani, teknologiamyönteinen, globalistinen ja liberaali. Tämä operaatio on luultavasti vaatinut median ja hegemonian lisäksi myös soluttautujia ynnä muuta myyräntyötä.

2) Vasemmiston samastaminen liberaaleihin (Suomessa vihreisiin). Valtamedia on jo kauan puhunut (Suomessa) vihreistä ja vasemmistosta sekä (yleisemmin) liberaaleista ja vasemmistosta järjestelmällisesti samoissa lauseissa. Syntyneet käsitteet "vihervasemmisto"* ja "Liberal Left" sopivat oikeistopopulistien propagandaan kuin (?) tilauksesta. Näin liberaalien ja vihreiden synneistä on tehty myös vasemmiston syntejä. (*Alun perin mitään "vihervasemmistoa" ei ole ollut poliittisena liikkeenä olemassakaan. Kuitenkin valtamedian ja oikeistopopulistien vuosikautisen hokemisen jälkeen meillä on aktiivisia ihmisiä, jotka itse samastuvat "vihervasemmistoon".)

3) "Liberaalin vasemmiston" tai "vihervasemmiston" aktiivinen ja toistuva syyttäminen muutoksista, joista konservatiivinen osa työväenluokkaa ei pidä tai ole niihin valmis. Palvelut keskitetään suuriin kaupunkeihin, palveluista tehdään itsepalveluja ja ne siirretään nettiin, laaditaan uusia ympäristösäädöksiä ja kypäräpakkoja, eikä lääkäri tai hoitaja osaa kieltä. Muutosten pääideologi on uusliberalistinen oikeisto (kokoomus), mutta syyttävä sormi kääntyy vihervasemmistoon, koska se ei tee asialle mitään. Joitakin taustatekijöitä vasemmisto on jopa todistettavasti itse kannattanut. Kohtana 3b voisi mainita, että ihmisiä ryhmittämällä ja heimoittamalla heidät on saatu vastustamaan asioita, joita he ovat alun perin kannattaneet. Moni viime vuosituhannella vähemmistöjen oikeuksia puolustanut ihminen on kääntynyt niitä vastaan, koska ne niputetaan samaan kokonaisuuteen poliittisen korrektiuden ja esim. maahanmuuton kanssa.

4) Uuden vaihtoehdon tarjoaminen konservatiivisesta oikeistosta. Moni uuskonservatiivien aluksi esiin nostama asia on ihan perinteinen vasemmistolainen teema: on haluttu lisää työllisyyttä, vanhusten asiat kuntoon ja toisaalta oma maa irti USA-johtoisesta maailmanpolitiikasta. Näiden oheen on postmodernisti ajettu nostalgian sävyttämiä, ennen 1970-lukua syntyneiden omasta lapsuudesta muistuttavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia malleja. Edelleen mukaan on solutettu autoritaarisia ja vahvimman oikeutta korostavia ideoita. Lopulta vasemmistosävytteiset ideat on pullautettu pois ja jäljelle jäänyt putipuhdas oikeistoliike, jolle uskollisuutta perustellaan sillä, ettei möröksi muuttunut vihervasemmisto saa päästä valtaan.

5) Liian radikaalien oikeistokonservatiivien pelaaminen ulos ja kannatuksen kääntäminen uusliberalistiselle oikeistolle. Fasististen ideoiden kannattaminen on aina typeryyttä, varsinkin työväenluokalta. Fasismia kohti kuljettaessa alkaa kuitenkin monelle uusliberalistiselle ihanteelle käydä kalpaten. Vaatimukset oman maan rajojen sulkemisesta ovat esimerkiksi täysin myrkkyä ylikansalliselle bisnekselle, jota uusliberalismi on aina tukenut ja palvellut. Niinpä sopivan tilanteen tullen on liian epäilyttävät radikaalivanhoilliset ainekset keploteltava aidan väärälle puolelle. Kokoomus, keskusta ja soinilaiset jatkavat uusliberalistista kurjistamispolitiikkaansa työväenluokan tuella. Vai jatkavatko? Ehkä nyt olemmekin kypsiä näkemään ja ymmärtämään koko huijauksen kaikkine tausta-ajatuksineen. Konservatiivinen, populistinen ja oikeistolainen projekti on hylättävä. Vastarinnan on löydettävä omat vasemmistolaiset juurensa; vasemmiston on löydettävä omat juurensa; oikeiston, uusliberalismin, bisneksen ja huijareiden valta on kumottava.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Ylegate, Sipilägate, hallitusgate

Moni kiljahti ilosta tai huokaisi helpotuksesta, kun Ylen uutispäätoimittaja Atte Jääskeläisen erosta uutisoitiin. Lähes yhtä moni esitti heti perään vaatimuksen Suomen pääministerin Juha Sipilän erosta. Olihan Sipilä ns. Sipilägaten aikana todistetusti vaatinut Yleltä myönteisempää uutisointia liittyen itseensä, mihin Jääskeläinen reagoi estämällä Sipilä-kriittisten juttujen julkaisemisen. Tämä on tietysti vastenmielistä politiikkaa sekä pääministeriltä että valtakunnalliselta Yleisradiolta.

Minusta nyt täytyisi ymmärtää, mitä tällaisten pintatason toimien taustalle kätkeytyy. Aina yhtä tärkeä kysymys kuuluu: kuka tästä hyötyy? Ylen mollaamisesta hyötyy kaupallinen valtamedia – Sanoma-konserni, Alma-konserni ynnä muut. Sipilän ja keskustan mollaamisesta voi hyvässä lykyssä hyötyä oppositiokin, mutta sen kannatusluvut jumivat paikallaan; sen sijaan kokoomus pääsee luikahtamaan sen ainaisen veräjäkoiran tavoin entistä korkeampaan suosioon. Mikä yhdistää kaupallista valtamediaa ja kokoomusta? Molemmat ovat ison rahan ja bisneksen sanansaattajia. Iso raha ihan konkreettisesti omistaa kaupallisen valtamedian ja kokoomus edustaa sitä politiikassa. Tutkimuksen mukaan myös puolet Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta. Atte Jääskeläisen menneisyys keskustanuorena muistetaan, mutta Lauri Kivisen, Ylen toimitusjohtajan, taustaa kokoomusnuorena ei.

Tapahtuipa myös kerran keväällä 2017, että lähetin sähköpostia Suomen epäoikeudenmukaiseen pakolaispolitiikkaan liittyen sekä pääministeri Sipilälle että sisäministeri Paula Risikolle. Kumpikin vastasi minulle, Sipilä lyhyesti ja asiallisesti. Risikko sen sijaan kirjoitti juurta jaksaen viestiinsä kaikki tekosyyt, latteudet ja tahalliset ajatusvirheet. Tämä muistutti minua jälleen kerran, mistä hallituksen ideologinen tuuli puhaltaa. Keskusta on nimellisesti hallitusvastuussa, mutta keskustalainen pääministeri voi vain valitella ja toivoa asioiden korjaantuvan, kun kokoomuslainen sisäministeri käy jyräävään puolustushyökkäykseen.

En kannata Juha Sipilää enkä keskustaa. Mielestäni Sipilä on yksi huonoimmista pääministereistä, mitä ainakaan omana elinaikanani on Suomessa nähty. Olen kuitenkin vakuuttunut, että Sipilän kehnous on lähinnä epäpätevyyttä sekä työn ja roolin perustumista väärään lähtökohtaan. Sipilä on taustaltaan yritysjohtaja; Suomeen haluttiin yritysjohtaja-pääministeri; Sipilä johtaa maata ja sen hallitusta kuin yritystä – mitä Suomi tarkkaan ottaen myös on. Sipilä kannattaa menoleikkauksia, koska yritysten on yleensäkin minimoitava menonsa. Sipilä yrittää puuttua uutisointiin, mitä yritysjohtajatkin harrastavat yleensä kaupallisen valtamedian kautta – pääministerille vain Yle on läheisempi, enemmän omaan piiriin lukeutuva kanava. Keskustalainen yritysjohtaja-pääministeri tuo ideologisesti kokoomuslaisen hallituksen tueksi vähintään kuudennen osan maan väestöstä. Persujen kannatus on surkastunut, mutta jäljelle jääneet seisovat epäinhimillisen pakolaispolitiikan ansiosta saman kokonaisuuden tukijoukkona.

Kokoomusko tätä maata sitten johtaa? Risikolla riittää ideologiaa, kuten puolueen muillakin poliitikoilla. Kuitenkin mainitsin jo edellä, että kaupallisen valtamedian tavoin kokoomus on ison rahan ja bisneksen sanansaattaja ja kokoomus edustaa isoa rahaa politiikassa. Tämä kavaltaa varsinaisen totuuden: iso raha ja bisnes johtavat Suomea, niin kuin muitakin Länsi-Euroopan maita – "kummisedästä", Yhdysvalloista puhumattakaan. Tässä valossa tulee moni asia ymmärrettäväksi: miksi nykyisistä hallituspuolueista vihjataan, että samaa politiikkaa se oppositiokin harjoittaisi hallituksessa; miksi Suomen pääministeri valittelee ja on huolissaan asioista, joille hänen itsensä kuuluisi asemansa kautta voida jotain. Eivät hallitukset ole muuta kuin kumileimasimia. Tämä olisi pitänyt lopullisesti ymmärtää vuonna 2010, kun amerikkalainen konsulttitoimisto tilattiin ideoimaan Suomen hallitusohjelmaa. Valitettavasti sekin on yleisessä keskustelussa unohdettu.

Hallitus kumileimasimena -politiikalle on olemassa yksi uhka, ja se on vasemmisto sanan varsinaisessa merkityksessään. Vanhat isot sosialisti- ja sosiaalidemokraattipuolueet on useimmiten korruptoitu, mutta viime vuosina olemme saaneet todistaa uuden vasemmiston nousua mm. Kreikassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Tämän uhan torjumiseen iso bisnes tarvitsee mediaa. Huomio käännetään vasemmiston sijaan usein oikeistolaisiin populistiryhmiin, jotka kuitenkin ovat sosiaalidemokraattejakin helpommin korruptoitavissa – niinhän Suomessa on nyt nähty. Ja kun hallituksessa sählätään, media pitää huolen, että syypääksi joutuu joku muu kuin ne varsinaiset "omat" (kokoomus, jälleen). Sillä varmistetaan, ettei demokraattinen oppositio hevillä pääse muodostamaan hallitusta ilman varsinaisen oman jengin mukanaoloa – jälleen kerran. Ja niin kauan kuin 1) isoa rahaa ja bisnestä tukeva pääideologipuolue on hallituksessa, 2) varsinainen vasemmisto ei pääse sanelemaan hallituksen ideologiaa, harvainvaltainen ison rahan sanelu johtaa maata, sen hallitusta ja politiikkaa. Tämä on gatejen gate, se varsinainen ongelma kaikenlaisten (sinänsä kyllä merkittävien) Yle- ja Sipilä-gatejen taustalla.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Miksi vieraannun tämän ajan aktivismista

Vappu, tuo vanha kapinajuhla oli ja meni taas. Kylmänä vappuaaton alkuiltana kävin katsomassa tapahtumaa nimeltä Vallattomat vappubileet vapaiden tilojen puolesta. Tampereen vapaiden luovien tilojen vähyys ja hävittäminen on itselleni hyvin tärkeä kysymys, ja kiirastorstain 13.4. soivassa mielenosoituksessa päädyin asian tiimoilta jopa Aamulehden haastatteluun. Vappuaattona alun perin Tammelantorille suunniteltu tilaisuus oli kuitenkin siirretty sääolosuhteiden vuoksi Rongankadun alikulkutunneliin, mikä muutti sen luonnetta oleellisesti. Lopputulos: noin viisikymmentä mustiin pukeutuvaa aktivistia, noin viisi poliisiautoa, musta banderolli, hardcorepunkkia ja kaljaa. Ei kiitos. Tunnelin kaikukopan vahvistama aggressiivinen musiikki loi yhdessä mustis-lookin kanssa uhan tunnelman. Ketä sillä haluttiin uhata? Poliiseja? Läpikulkijoita? Päättäjiä, joista yksikään ei nähnyt tapahtumasta vilaustakaan? Ei mitään järkeä.

En ole tavannut osallistua Tampereen vappumarsseihin, koska niiden keskeinen voima on aina ollut SAK. Yhtä oudolta tuntuu "antikapitalistisen blokin" muodostaminen marssin sisään. Koko touhusta tulee ristiriitainen fiilis: 1) tyydytään löperöityneen demarivetoisen ammattiyhdistyksen rakentamaan puitteeseen, 2) ollaan sen sisällä sitä itseään vastaan, sillä politiikalla, jonka ympärille koko marssin pitäisi rakentua, 3) huudetaan omalla olemassaololla, että hei poliisit, me olemme täällä se uhka. Tänäkin vuonna jäin kotiin miettimään, pitäisikö "vappumarssin" tilalle tulla "vappuveenus". Iltapäivällä menin Pispalan Pyykkipuiston vapputapahtumaan, jossa sentään oli aivan mukavaa.

Mikä nyt mättää? Enkö vielä Joukkovoiman ensimmäisten mielenilmausten aikaan julistanut mielenosoitusten ihmeitätekevää voimaa? Jos sellaisia tapahtumia saataisiin aikaan, olisin yhä mukana. Ikävä kyllä vuonna 2017 vaikuttaa, ettei niin kattavasta ja yleispätevästä meiningistä olla edes kiinnostuneita. Useissa tilaisuuksissa tuntuu 'true'-asennoitumisen hapan maku. Toisaalta yhä useammin höpsähdetään osoittamaan mieltä ihmisiä eikä asioita vastaan. Jos esimerkiksi voin olla varma, että nyt vastustetaan rasismia, olen mukana. Jos homma taipuukin rasistien vastustamiseksi, lähden pois. Viime kädessä hyvin alkanut aktivismi voi taantua pelkäksi jengitappeluksi, jossa tapellaan meidän jengin ja suojeluksessamme olevien tyyppien puolesta noiden jengiä vastaan. Tukehtukoon sellainen omaan typeryyteensä.

Vapun somevirrassa tuli vastaan myös lyhyt ja hämmentävyydessään yllättävän pätevä juttu, joka – kuvaavaa kyllä – linkitettiin otsikon naurettavuuden ja absurdiuden tähden. Kristillisdemokraattien ja Muutos 2011:n suunnalla vaikuttanut Tuula Komsi kirjoitti otsikolla Missä vaiheessa vasemmisto vinksahti?. Lainaan tässä tekstin avainkohtia. "Missä vaiheessa [vasemmisto] hukkasi käsityksen vihollisestaan ja rupesi pelaamaan sen pussiin? Nimittäin se aiempi vihollinen, kovan talousoikeiston kultapossukerho, on edelleen entisellään ja vaikutusvaltaisempi kuin koskaan." ... "Nielikö työväenliike/vasemmisto propagandan 'äärioikeistosta' ja siirtyi sen myötä vastustamaan erilaisia 'fobioita', jotka joku taho kätevästi lanseerasi viholliskuvan korvikkeeksi, kun 'riistäjäporvareita' ei enää sovi vastustaa?" Ikävä kyllä, tämä analyysi osuu viiltävän lähelle totuutta. Itsehän miellän yhä kokoomuksen Suomen (ääri)oikeistolaisimmaksi puolueeksi, koska minulle oikeisto ja vasemmisto määrittyvät suhteessa kapitalismiin ja sosialismiin eivätkä liberalismiin ja konservatismiin. Se on joka tapauksessa päivänselvää, että työväenluokan aggressiivinen kahtiajako – vasemmistoliberaalit vs. oikeistokonservatiivit; globaali solidaarisuus ja suvaitseminen vastaan "rajat kiinni" ja "Suomi ensin" – auttaa ja palvelee nimenomaan kovan talousoikeiston kultapossukerhoa. Ja kokoomushan lipsahti kuntavaaleissa jälleen suurimmaksi puolueeksi.

Tahtoisin siis yhä olla mukana aktivismissa, mutta en tahdo joutua vedetyksi mukaan yhteenkään aktiviteettiin, jonka puitteissa ihmiset kääntyvät ihmisiä vastaan, köyhät ja sorretut toisin ajattelevia köyhiä ja sorrettuja vastaan, lietsomaan työväenluokan sisäistä kahtiajakoa vallanpitäjien naureskellessa partavaahtoihinsa. Kun vappumarssikin on joko edellä kuvattua tai sitten ponnetonta me-hengen tuottamista, menen kotoani suoraan Pispalaan. "Vappuveenus" sen sijaan olisi kehittämisen arvoinen idea. Aggressiivisen vastakkainasettelun sijaan nautittaisiin kaikkein hellimmästä vastakkainasettumisesta – toistemme kohtaamisesta lähekkäin, halaamisesta ja koskettamisesta, läsnäolosta ja ymmärtämisestä; kaikesta, mikä palautuu ihmiselämän kauneimpaan kukkaseen eli rakkauteen. Kuinka usein unohdamme, että lopullinen syy, miksi käymme yhteiskunnallista taistelua, on – oman oikeinajattelevan jengin voiton sijaan – sopuisan, hyväksyvän, ymmärtävän, välittävän ja rakastavan olotilan luominen ihmisyhteisön ja elonkehän keskelle? Tärkein ja kaivatuin aktivismi tapahtuu tänä päivänä ihmiseltä ihmiselle; ihmistä myöten, ei ihmistä vastaan.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Lyhyt puheenvuoro kuntavaaleista

Kunnallisvaalien tulos oli aika pitkälti sellainen kuin odotettiin – paitsi vähän huonompi. Vasemmistoliitto sai pienen vaalivoiton, joka puolueen sisällä on otettu vastaan iloiten. Itse en yhdy tähän iloon, sillä puolueen kannatus on edelleen kannatuspotentiaaliin nähden järjettömän pieni. Vihreiden huomattava vaalivoitto ei ilahduta, sillä en pidä vihreitä hyvänä kakkospuolueena niin kuin pintapuolisesti ajatellaan vasemmistoliiton äänestäjien pitävän. En olisi ilahtunut edes SDP:n vaalivoitosta, ja nythän demarit kärsivät pienen mutta kirvelevän tappion – oppositiopuolueena.

Perussuomalaisten rökäletappio ei tullut yllätyksenä. Tosin viime kuntavaaleissa 2012 persut saivat ääniä vain 3,5 prosenttiyksikköä nykyistä enemmän, mutta sen jälkeen puolue on rakentanut paikallistasoista verkostoaan edelleen. Persujen kannatus ei kerta kaikkiaan ole vasemmistoliittoa kummempi, mikä oikeiston nyt täytyy tunnustaa. Mutta ymmärtääkö vasemmisto tunnustaa sitä? Perussuomalaisistahan maalattiin valtava piru seinälle 2010-luvun alussa, ja luultavasti hallituspaikasta johtuen sitä pirua maalataan edelleen. Itse joka tapauksessa tiesin alusta lähtien, että persukupla tulee puhkeamaan viimeistään puolueen ollessa hallituksessa. Nyt olisi ymmärrettävä, etteivät persut ole vasemmiston varsinainen vastustaja poliittisessa kentässä, vaan vastustajan nimi kuuluu: Kokoomus.

Kokoomus.

Vasemmalla on tosiaan haaskattu ihan turhaa energiaa perussuomalaisten vastustamiseen. Ymmärrän psykologisella tasolla, miksi juuri he ärsyttävät. Politiikan ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkää psykologiaa, vaan ensisijaisesti yhteiskuntatiedettä. Persuja vastustettaessa kokoomus on saanut porskuttaa menemään ja keräsi nytkin viime kuntavaalien tavoin valtakunnallisesti suurimman ääniosuuden – hallituspuolueena. 2000-luvun vihatuimman hallituksen jäsenenä! Tämän ei pitäisi tulla kuuloonkaan. Vaalituloksesta riemuitseminen vasemmistossa hävettää jo tästäkin syystä. Suurimmaksi puolueeksi valittiin toimija, joka on ison rahan, ison bisneksen, isojen firmojen ja Elinkeinoelämän Keskusliiton oikea käsi politiikassa. Sekö on OK? Siksikö, ettei se (näennäisesti) lyttää ihmisoikeuksia niin kuin perussuomalaiset eikä henkilöi hallitusta niin kuin Juha Sipilä? Tiedättekö, arvoisat toverit, juuri näin on tarkoitus. Meitä huijataan ja hyväksikäytetään koko ajan, ja huijarina toimii sama tekijä, joka on viime kädessä hallituspolitiikan, edesmenneen persuilmiön ja vasemmistopolitiikan vesittymisen taustalla – tästä kokonaisuudesta kirjoitin radikaalein äänenpainoin jo tammikuussa 2015.

Pienpuolueista oleellisin sanottava kuuluu, että ne pysyivät pienpuolueina. On kuvaavaa, että valtuustopaikkojen valossa merkittävimmän läpimurron teki liberaalipuolue (ex-viskipuolue), jonka kannatusosuus oli vain 0,2 %. Piraatit saivat kaksi valtuutettua, mutta selvästi pienemmän kannatuksen kuin eduskuntavaaleissa 2015. Feministinen puolue sai yhden valtuustopaikan, ja koska tämä tapahtui Helsingissä, asia voi tuoda feministeille kosolti tarvittavaa näkyvyyttä. Hyvä niin. Kommunistit menettivät täydellisesti vanhan erityisasemansa pienpuolueiden joukossa. SKP yrittää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta todellisuudessa sen aika on ohi. Radikaalivasemmistolla on nyt kiire koota rivinsä ja luoda yhtenäinen, uskottava vaihtoehto uusvasemmistolaisuudelle, jota vasemmistoliiton valtalinja edustaa. Se ei tapahdu minkään nykyisen tai entisen puolueen nimissä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Miksi äänestän niin kuin äänestän

Näin otsikoitu kirjoitelma on aloitettava perustelemalla, miksi yleensä äänestän. Nythän on kaikenlaisia anarkisteja mesoamassa ympäriinsä, että äänestäminen on ylipäänsä tuen antamista mädälle kapitalistiselle järjestykselle. Tätä väitettä en ole koskaan allekirjoittanut. Itse asiassa uskon enemmän huonojen järjestelmien kaatamiseen sisältä kuin ulkoa – ja toisaalta myös parlamentarismin ytimessä edelleen itävään demokratian siemeneen. Tärkeintä on kuitenkin, että kaikenlaiset ääliöt ja paskiaiset äänestävät joka tapauksessa. Jos minä ja kaltaiseni jättäisimme äänestämättä, kokoomus ja perussuomalaiset saisivat vielä isomman osuuden potista. Siinä sitten ihmeteltäisiin, miksi kunnan asiat menevät entistäkin pahemmin pyllylleen.

Miksi en äänestä SDP:tä tai vihreitä, joiden ryhmät ovat oman kaupunkikuntani valtuuston suuruusjärjestyksessä toinen ja kolmas? Minulle on oleellista, että äänestämäni ehdokas tai puolue on poliittisesti vasemmalla, mitä SDP ja vihreät eivät valitettavasti nykymuodossaan ole. Molemmat puolueet hyväksyvät päätöksenteossa "markkinat hoitavat" -periaatteen, jota itse vastustan. SDP ylläpitää toiminnallaan työväestön sosioekonomisia eroja ja hyväksyy työttömien kyykyttämisen. Puolueen arvot ovat pohjimmiltaan aika kovat. Samaa voi sanoa vihreistä, jotka ainakin Tampereella ja Helsingissä toimivat kaikkea muuta kuin vihreästi. Kaupungin tiivistämisen pakkomiellettä kyllä perustellaan ekologisesti, mutta perustelu on osoitettu vääräksi. Tampereen vihreät kannattavat lähes yksimielisesti Eteläpuiston rakentamista. Häkellyttävää kyllä, useissa suomalaiskaupungeissa vihreät ovat sännänneet jopa kannattamaan yksityisautoilua tukevia hankkeita. Tällä cityliberalismilla ei ole mitään tekemistä vihreyden kanssa.

Edellisissä kunnallisvaaleissa 2012 (ja eduskuntavaaleissa 2015) äänestin kommunistia. Miksi nyt en? Kommunistinuoret, mukaan lukien oma entinen ehdokkaani, ovat rynnänneet sumeilematta mukaan negatiivisiin, toivottomuutta levittäviin meemeihin. Uhkakuvia nähdään kaikkialla, uusia hyviä alkuja ei missään. Ratkaisuksi ei pian kelpaa muu kuin väkivaltainen raivonpurkaus yhdessä anarkistiveljien ja -siskojen kanssa. En kannata. Itse emäpuolue SKP taas on tuntunut suorastaan kaapatulta. Puolueen puheenjohtaja on käsitetaiteilija, jonka epäilen tekevän puheenjohtajan paikallaan käsitetaidetta eikä politiikkaa. Hänen nousunsa nykyiseen asemaankin on aina ihmetyttänyt: 2010-luvun alkupuolen vaaleissa hän sai Helsingissä nelisenkymmentä ääntä. Sellaisella kannatuspohjalla ei pitäisi yletä johtavaan asemaan ilman selittämättömiä lisäsyitä. Samaan aikaan SKP:n muitakin johtotehtäviä on täytelty omaan makuuni epäilyttävillä henkilöillä. Muistiini on pysyvästi jäänyt erään puoluekellokkaan aidosti järkyttynyt ilme hänen tajuttuaan, että olin tekemässä jotain oikeasti radikaalia. Kirjoitin myös jo viime vaalien jälkeen, kuinka SKP:n kampanjat ovat olleet kuin huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Lisäksi kommunistipuolueesta on kävellyt ulos joukko entisiä aktiiveja, jotka kokevat itsensä syrjäytetyiksi. Kannatusääntä tällaiselle kokonaisuudelle ei voi antaa.

Feministisellä puolueella, eläinoikeuspuolueella ja piraattipuolueella on omat hyvät puolensa. Itse toivon, että ne saavat liikkeelle äänestäjiä, jotka muutoin jäisivät kotiin. Feministien, piraattien ja EOP:n äänestäminen tuo uutta hajontaa, pienentää kokoomuksen kaltaisten inhokkien ääniosuuksia sekä lähentää isompia ja pienempiä puolueita toisiinsa. Ennen kaikkea feministien ainoa tamperelaisehdokas ja EOP:n ehdokkaat sijoittuvat omassa vaalikonelistauksessani aika kärkipäähän. Yhden asian puolueita en silti osaa äänestää, vaikka asia olisikin hyvä ja ehdokas kaikkea muuta kuin yhden asian ihminen.

Tähän kuuluisi nyt kirjoittaa, että vasemmistoliitto on hyvä puolue ja plaa plaa. En kuitenkaan osaa tehdä sitä. Äänestän vasemmistoliittolaista, koska muut ovat vielä huonompia (tai vähemmän hyviä) vaihtoehtoja. Puolueella on Tampereella sata ehdokasta, ja listassa on kosolti hyviä tyyppejä. Oma ehdokas on suorastaan mukava valita. Ikävä kyllä laaja lista tietää myös laajaa hajontaa. Kuka ihme on sekin miesvassari, jonka kanssa yhteensopivuuteni on Ylen vaalikoneen perusteella heikompi kuin kummankaan Suomi ensin -listan ehdokkaan? Onneksi en usko hänen saavan isoissa mitoissa ääniä. Vasemmistoliiton yhteydessä häiritsee yleisluonteinen keskustavasemmistolaisuus – viime vuosisadalla useimmat näistä tyypeistä olisivat hakeutuneet SDP:hen – ja väkinäinen me-hengen nostattaminen, joka ei vedä kriittisiä, epävarmoja äänestäjiä puoleensa (toisin kuin vassarit itse ehkä kuvittelevat) vaan työntää vahvasti luotaan. En minä riemusta kiljuen vasemmistoliittoa äänestä, mutta puolue on kaikesta huolimatta ihan oolrait. Ja sen listoilla on hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaisin hengailla ja vaikka ystävystyä. On sitä huonommistakin syistä valittu ehdokkaita.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Valtamediakritiikistä

Viime aikoina on yleistynyt epämiellyttävä ilmiö. Sana valtamedia ja nimenomaan valtamediaan kohdistuva kriittisyys on alettu leimata radikaali- ja äärioikeistolaiseen diskurssiin. Esimerkiksi Kaarina Hazard ennusteli Twitterissä, että Ruben Stillerin entisen mediakriittisen Pressiklubin tilalle tulee Sanna Ukkolan "valtamediakriittinen" ohjelma. Toimittaja Ukkola on äänenpainoiltaan konservatiivioikeistolainen, perussuomalaisen Matias Turkkilan puoliso – ja työskentelee itse valtamediassa.

Itse olen kirjoittanut kriittiseen sävyyn valtamediasta lukuisia kertoja. Olenko siis konservatiivinen ja radikaali äärioikeistolainen? No en tietenkään. Valtamedia-aiheisten artikkelieni lomassa olen sen sijaan ehtinyt julistautua avoimesti äärivasemmistolaiseksi ja laatia useita muutos- ja ehdotusohjelmia vasemmistolle (esimerkiksi "Mitä vasemmiston on tehtävä", eduskuntavaalien jälkeen 2015, sekä tuoreimpana "Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja" tammikuussa 2017). Toisin kuin esimerkiksi mainitulla Ukkolalla, on itselläni valtamediakritiikkiin oikeuttava asema, sillä minulla ei ole mitään omakohtaisia kytköksiä valtamediaan. Pressiklubia isännöineellä Ylellä ei luonnollisesti olisi moraalista oikeutusta isännöidä "valtamediakriittistä" ohjelmaa, sillä Yle on valtamedia.

On tutkittu ja moneen kertaan toistettu fakta, että puolet Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta. Näin ollen on täysin yksiselitteistä – milteipä itsestään selvää – että suomalainen valtamedia on kallellaan oikeistoon. Alkaa olla yhtä lailla yleisesti tunnettua, että oikeisto (niin ikään tunnetussa "alternative facts" -hengessä) inttää median sen sijaan toimivan "punavihreässä kuplassa". Tähän asti asiassa ei edes väistämättä ole ongelmaa. Me (vasemmalla, "punavihreissä") voisimme luoda omat vaihtoehtomediamme ja työskennellä johdonmukaisesti sekä kokoomussävyistä valtamediaa että persulaisia disinformoijia vastaan. Sen sijaan moni tarrautuu persuperseilyyn ikään kuin se edustaisi oikeaa totuutta – ja alkaa puolustella valtamediaa. Osana puolustelua koko valtamedian käsite hylätään ja leimataan kielteisesti, koska sitä on käyttänyt joukko "vääriä" poliittisia keskustelijoita.

Tätä olen hokenut hokemasta päästyäni: valtamedia on vallanpitäjä. Meidän on tunnettava se järjestelmä, jonka avulla kapitalismia, porvariston luokkavaltaa ja oikeiston hegemoniaa ylläpidetään, ja osana sitä tuntemusta meidän on ymmärrettävä oikeistolle ja porvariluokalle sopivan median rooli. Meillä on myös rahkeita kritisoida vallanpitäjämediaa – toisin kuin perussuomalaisilla piireillä, sillä perussuomalaiset ovat tätä kirjoittaessani hallituspuolue, heidän ajamaansa politiikkaa toteutetaan laajamittaisesti valtionjohdossa ja ilmiselvästi myös Yleisradiossa. Puolueesta riippumatta oikeisto on viimeistään 1990-luvulta alkaen toteuttanut järjestelmällistä huijausoperaatiota, jonka sisältö on aina sama "vaihtoehtoinen fakta": valtapiirit täytyy puhdistaa sinne pesiytyneistä vasemmistolaisista aineksista. Kun muistetaan, että maassa on jo lähtökohtaisesti ollut kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä, porvarillinen luokkavalta ja oikeistohegemonia, ei operaation toteutus voi johtaa muuhun kuin äärioikeistolaiseen yhteiskuntaan. Mitään vasemmistolaista ei Suomen valtapolitiikassa ole näkynyt sitten Kalevi Sorsan neljännen hallituksen 1983–87, ja viimeiset merkittävät vasemmistomediat katosivat 1990-luvun alussa (osana sekä punapääoman romahdusta että hegemonian oikeistolaistumista).

Samastumalla (uusliberaali)oikeistolaiseen valtamediaan toimiaksemme (konservatiivi)oikeistolaista näennäisvastamedia-ajattelua vastaan kävelemme vapaaehtoisesti meille viritettyyn ansaan. Kieltämällä valtamedian olemassaolon heittäydymme juuri sellaisiksi relativistisiksi liberaaleiksi, jollaisia pilkkaamme esimerkiksi "kahdesta ääripäästä" ja "tolkun ihmisistä" puhumisen tähden. Mikään, ei mikään heikennä vasemmiston asemaa niin pahoin kuin valtamediakritiikin leimaaminen äärioikeiston jutuksi ja itse siitä kritiikistä kieltäytyminen.

Vasemmistolainen valtamediakritiikki on ainoa valtamediakritiikki, jolla on minkäänlaista oikeutusta ja kanttia.

Vasemmiston on luotava oma media, opetus- ja sivistyskäytäntö, kulttuuri ja mieluiten kokonainen rinnakkaisyhteiskunta.

torstai 26. tammikuuta 2017

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.