torstai 13. lokakuuta 2016

Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

torstai 6. lokakuuta 2016

Myytti syvistä riveistä

Syyskuussa 2016 Suomi vavahteli, kun uusnatsi oli tappanut 28-vuotiaan antifasistin Jimi Karttusen. Nopealla aikataululla järjestetty natsien ja rasismin vastainen mielenosoitus keräsi Helsingissä eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa. Itse osoitin mieltäni Tampereella noin tuhannen samanmielisen seurassa, vaikka moni tamperelainen oli matkustanut Helsinkiin. Koska mielenilmauksia oli useissa muissakin suomalaiskaupungeissa, voimme arvioida 20 000 tai jopa 25 000 ihmisen osoittaneen mieltä rasismia ja natseja vastaan lauantaina 24. syyskuuta. Tämä on Suomen mittakaavassa todella paljon – mahdollisesti enemmän kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä.

Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.

Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.

Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.

Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.

Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.