maanantai 29. elokuuta 2016

Vanhoillinen ylimysten maa?

Ammoisina aikoina, kun ViPu oli voimissaan ja järjesti kapakkapolitiikkailtoja Tampereella, piipahdin myös inttämässä luennoineelle filosofi Mikko Lahtiselle, ettei älymystö tarkoita samaa kuin sivistyneistö. Jälkimmäiseen katson kuuluvani itsekin, sillä minulla on akateeminen loppututkinto; jälkimmäistä pidän myös potentiaalisesti vallankumouksellisena yhteiskuntaluokkana. Älymystöstä taas on sanonut hyvin Erno Paasilinna: Suomessa älymystö on tavannut tarkoittaa samaa kuin ylimystö. Lahtinen ei pitänyt kommenttiani puupenninkään arvoisena, joten tein äkkiseltäni päätelmän: hän edustaa itse älymystöä ja minä en. Jos älymystö merkitsee käytännössä ylimystöä, jokaisella sen edustajalla on asema ja minunlaiseeni sivistyneistöproletaariin verrattuna ylenmääräinen sananvalta.

Mitä puhe ylimystöstä älymystönä tekee 2010-luvun Suomessa? Persulaisissa piireissä tykätään mieluummin ajatella kääntäen: älymystö toimii ylimystönä. Tämä avaa jo hiukan mysteeriä. Liberaaleissa piireissä (johon luen myös liberaalin keskustavasemmiston) on tykätty ajatella, että Suomesta oli ennen 2010-lukua tullut avoin, suvaitseva ja ymmärtävä yhteiskunta. Niinpä nyt tavataan hämmästellä, mistä nämä persulaiset ja patakokoomuslaiset ilmiöt äkkiseltään ilmestyivät. Eihän meillä enää pitänyt olla tällaisissa määrin rasismia, homofobiaa ja naisvihaa, ei luonnon riistämistä (mitä Talvivaara edellä, sitä Viiankiaapa perässä?) eikä hämäriä salaoperaatioita, joihin julkinen valta on sotkeutunut (ajankohtaisena esimerkkinä Särkänniemen delfiinien siirtäminen Kreikkaan).

Ikävä kyllä, vanhoillisuus ei ole tehnyt paluuta Suomeen, vaan Suomi on pohjimmiltaan ollut koko ajan vanhoillinen maa. Liberaaleilta puuttuu kyky yhdistellä asioita tai heillä on ylenmääräinen taipumus luokitella asioita. Pikaisesti voisi näyttää siltä, että noin 1980-luvun puolivälistä jonnekin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle Suomi vapautui ja avautui tuntuvasti. Tavallaan näin onkin. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia ja tapahtunut niin syvällä kuin liberaalit luulevat. Samoin 2010-luvulla kehitys ei ole kulkenut päinvastaiseen suuntaan, vaan lähinnä polkenut paikallaan – sen sijaan koko ajan olemassa ollut vanhoillisuus on (kiintoisan paradoksaalisesti osana vapautumista ja avautumista tai sen väistämättömänä vaiheena) löytänyt uuden äänen itselleen.

Esitän kaksi esimerkkiä, jotka saattavat luokittelevasta mielestä näyttää epärelevanteilta. Suomalainen päihdepolitiikka kulki 1980-luvun jälkipuolella ja 1990-luvun alkupuolella selkeästi liberaalimpaan suuntaan. Alkot muuttuivat itsepalvelumyymälöiksi, tuontioluet putkahtivat myyntihyllyille, kaljakarsinat ilmestyivät lukemattomiin kesätapahtumiin ja ravintolassa saattoi käydä juomassa ilman näennäisen syömisen pakkoa. Bilekulttuurin täydellistä muuttumista on kuvannut hyvin sosiologi Antti Maunu väitöskirjassaan Yöllä yhdessä. Jopa keskustelu kannabiksen laillistamisesta pääsi käyntiin. Uutta avointa alkoholikulttuuria alettiin kuitenkin suitsia jo 1990-luvun aikana, mitä käännettä vauhditti huolestunut kansalaiskeskustelu ns. limuviinoista. Monissa kaupungeissa kiellettiin alkoholinkäyttö julkisella paikalla. Puistovahtejakin palkattiin valvomaan säännön noudattamista kesäiltoina. Tämä tapahtui siis samoina vuosina, kun samansukupuolisille laadittiin oikeus rekisteröidä parisuhteensa – ja Vappu Taipale tunnusti LSD-kokeilunsa, mistä nousikin laaja paheksunta ehkä hänelle yllätyksenä. Kannabista ei ole vieläkään laillistettu, ja harva edes muistaa, kuinka esimerkiksi yliopiston kahvilassa saattoi 1990-luvulla nauttia olutta tai siideriä.

Toisaalta keskustelu Ranskan burkinikiellosta ja Helsingin Pihlajasaaren nakurantaepisodista on muistuttanut kiintoisasta vaiheesta suomalaisessa rantaelämässä. 1980-luvun loppuvuosina sekä 1990-luvun alussa ja puolivälissä oli nimittäin verraten yleistä nähdä yläosaton nainen tavallisella uimarannalla. Parikymppisenä Oulussa tuli käydyksi joskus kuumina kesäpäivinä Tuiran rannalla, joka oli enemmän auringonotto- kuin uimapaikka. Siellä saattoi nähdä tuttuja, fiilistellä ihmismassoja ja tehdä havaintoja vapaamielisistä naisista. Itselläni ei olisi tullut mieleenkään osallistua myönteistä havaintoa kummempaan häirintään, mutta seuranneina vuosina käytiin kansalaiskeskustelua vähäpukeisia naisia häiritsevistä miehistä. Naisten oma kulttuuri ja koko yhteiskunta kääntyivät alastomuudelle kielteisemmiksi. Tämä käänteinen kehitys oli aivan ehdottomasti käynnissä jo ennen kuin jumalanpilkkapykälä poistui Suomen laista vuonna 1999.

Luokitteleva mieli ajattelee, että jos yhteiskunta kerran on matkalla edistyneempään suuntaan, esiin putkahtavien vanhastaan taantumuksellisilta näyttäneiden näkemysten on oltava edistystä. Ehkä myös epärelevantilta tuntuvat pikkuasiat on asiallista uhrata ajankohtaisempien isojen asioiden edistämiseksi. Tai sitten välinpitämätön mieli vain unohtaa, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet – "metroseksuaali" olisikin muotitermi ennen kuin Suomeen päätettiin rakentaa lisää ydinvoimaa (2002) eikä päinvastoin. Näin ylläpidetään kertomusta uudesta, suvaitsevasta ja ymmärtävästä liberaali-Suomesta, jonka persulaisuus ja kokoomusöykkärit tärvelivät. Valitettavasti sellaista Suomea ei ole oikeasti ollut olemassakaan. Jonkinlainen liberaali trendi on kyllä havaittavissa noin 1987–96, mutta trendit eivät muuta yhteiskunnan syvärakennetta. Täsmälleen sama pätee myös uuskonservatiiviseen trendiin noin 2007–16.

Vanhoillisessa maassa on tietysti ylimyksiä. Antiikin Spartasta nykyajan Venäjään ja Ukrainaan on ylimysvalta paiskannut kättä konservatiivisuuden kanssa. Wikipedian mukaan ylimystö on "pysyvästi etuoikeutettu yhteiskuntaluokka, jonka asema perustuu syntyperään, varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai muuhun vastaavaan syyhyn". Tästä juolahtaa mieleen 2010-luvun kulttuuri, jonka valtavirta käyttäytyy pysyvästi etuoikeutetun tavoin. Mitään muuta kuin valtavirtaa ei ole virallisesti olemassakaan, valtavirta pyörittää itse itseään ja ammentaa itsestään, ja mukaan pääsee vain olemalla jollakin lailla valtavirrassa jo valmiiksi. Sanan 'valtavirta' paikalle voi vaihtaa myös sanan 'valtamedia'. Sosiaaliseen mediaan taas liittyy illuusio kaikkien samanarvoisuudesta; tosiasiassa ennestään tutut ja suositut tulevat siellä entistä tutummiksi ja suositummiksi – valmiiksi syrjäytettyjä taas syrjäytetään lisää. Toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen sanoin blogit ja Facebook ovat antaneet äänen "noin kymmenelle tyypille, joita luetaan – muut olivat jo muutenkin luettuja". Tämä saattaa tuntua liberaalin silmään hörhöilyltä, mutta Suomen 2010-luvun kulttuurissa pääsee esiin ja kerää todellista sananvaltaa vain nöyristelemällä sopivasti entisiä valtapiirejä. Tämä koskee myös niitä persulaisia älämölöitsijöitä, joista kukaan edelleen oikeasti välittää. Jos olen valtavirrasta ulkona ja valtapiireistä riippumaton, kukaan ei tule tietämään minusta yhtään mitään.

Tätä yhdistelykyvytön, luokitteluun taipuvainen mieli ei ymmärrä: kaikilla vanhoillisilla ja taantumuksellisilla näkemyksillä ja ilmiöillä on yhteinen piirre. Se liittyy valtaan ja ylimystöön. Keillä sitä valtaa on ja kuuluvat ylimystöön tai käyttäytyvät ylimystön tavoin, näkevät alempien yhteiskunnallisten asemien edustajat uhkana itselleen ja yhteiskuntajärjestykselle. Päihdekiellot eivät ole vain älykästä talous- ja terveyspolitiikkaa, vaan hyväosaisten suojautumista huono-osaisilta. Liian niukan tai runsaan vaatetuksen kiellot eivät ole estetiikkaa tai tasa-arvon puolustamista, vaan järjestyksen suojaamista kuvitellulta barbarialta. Kulttuurin ja taiteen valtavirran etuoikeutettu asema ei ole kulttuurisen kehityksen luontainen seuraus, vaan hallitsevalle yhteiskuntaluokalle sopivan kulttuurin ja taiteen suojaus alempien yhteiskuntaluokkien epäilyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vastaan. Median sananvalta ei määräydy ihmisten vapaan ja avoimen kiinnostuksen pohjalta, vaan kiinnostavuutta ohjaillaan hyväosaisten luokkaitsesuojelun pohjalta. Särkänniemi ei yrittänyt salata delfiinien siirtoa voidakseen tehdä operaation sujuvasti, vaan suojautuakseen alempiluokkaisen aktivismin kuvitellulta barbarialta. Kaivos-, ydinvoima- ja tekoallashankkeet eivät ole vain taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan myös luonnon hallitsemista; oikeistolaisen valtaideologian mukaan luonnon kaaoksen saaminen hallintaan ja järjestykseen on ihmiskunnan eli ylimystön tärkein saavutus ja turva. Ja niin edelleen.

Uuskonservatiivinen trendi alkaa kuitenkin olla mennyttä. Suomi ei ole ikinä ollut niin liberaali maa kuin liberaalit ovat luulotelleet, muttei nytkään ole niin vanhoillinen maa kuin vanhoilliset luulottelevat. Uuden liberaalin trendin sijaan tarvitaan yhteiskunnan syvärakenteen sosialistinen muutos. Sen myötä sekä vanhoillisuuden, ylimystön olemassaolon että uhkien täytyy hävitä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Mustat turkkilaiset, vasemmisto ja MV

Turkin viimeaikaisten tapahtumien pohjalta Johanna Vuorelma kirjoitti Politiikasta-verkkolehdessä erinomaisen artikkelin. Se avaa Turkissa vallitsevaa puolikuvitteellista jakoa "valkoisiin" ja "mustiin" turkkilaisiin. "Valkoisia" ovat kaupunkien uudistusmieliset menestyjät, klassinen 1900-luvun eliitti. "Mustilla" tarkoitetaan maaseudun ja syrjäseutujen uskonnollis-konservatiivisia asukkaita, joita eliitti on pyrkinyt sivistämään. Turkin yhtyminen globaaliin markkinajärjestelmään tarjosi väylän uudelle talouseliitille, joka onkin taustaltaan "mustaa" ilman minkäänlaista eurooppalais-länsimaista sivistyspyrkimystä. Uuden eliitin olemassaolo on Recep Tayyip Erdoğanin vallalle välttämättömyys: uskonnollis-konservatiivisena hahmona hän voi vedota "mustien" turkkilaisten perinteiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen ja olla silti uskottavasti vallanpitäjä.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen Vuorelman tavoin, että vastaavanlainen jako löytyy myös kotimaastamme. Itse kirjoitin vuonna 2014 Suomen kesän poliittisesta realismista. Se muistutti, kuinka musertavan kaukana kaupunkien bitcoineja ja muita teknokraattisia ideoita tarjoava kulttuurielitismi on keskustaa ja perussuomalaisia äänestävästä kansasta, jota Suomessa on enemmän kuin urbaaneissa piireissä maltetaan muistaa. Suomen "mustien turkkilaisten" maailmankuvassa koti, uskonto ja isänmaa ovat yhä paikoillaan. On helppo ymmärtää, että perussuomalaisten nousu vetosi juuri tähän kansanosaan. Valtaapitävä Juha Sipilän perskekohallitus on kuitenkin tehnyt enimmäkseen kokoomuslaista politiikkaa, jossa persulaisuudesta muistuttaa vain pieni muukalaisvihamielinen vivahde – luonnollisesti ala-arvoisin ja lattein osa suomalaisen uuskonservatismin ideologiaa.

Punavihreällä poliittisella suunnalla on usein erehdytty latteaan kuvitelmaan, että perussuomalaisten nousu johtui satojentuhansien suomalaisten halusta olla muukalaisvihamielisiä, rasisteja tai natseja. Nyt viimeistään täytyisi käsittää, mitä merkitsee, että kun juuri tämä osa persulaisuutta on tallella, yli puolet puolueen kannattajista on lähtenyt lätkimään. Perussuomalaisten nousu ei pohjautunut pelkkään maahanmuuttokielteisyyteen, vaan "mustien" suomalaisten kokonaisvaltaiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Mukana on sekä maaseudun ja syrjäseutujen perinteisiä keskustan äänestäjiä että työväenluokan perinteisiä SDP:n äänestäjiä sieltä vanhoillisesta päästä. Nämä puolueet eivät enää vedonneet konservatiiviseen kansanosaan, joka oli kyllästynyt hiihtämään perässä yhteiskunnan kulttuurisissa muutoksissa ja jonka piirissä kristinusko on kovempaa valuuttaa kuin Euroopan unioni. On karkea virhe samastaa kaikki tällaiset kansanryhmät muukalaisvihaan tai fasismiin.

2010-luvulla on suomalaisilla markkinoilla hillunut monenlaista itsensä – ainakin näennäisesti – unohdettuun kansaan samastavaa toimijaa. Yksi niistä on MV-"lehti", jota on koko olemassaolonsa aikana haukuttu muun muassa toisilta ilman lupaa kopioiduista jutuista, valheiden ja huuhaan levittämisestä sekä rasismista. Kyseessä on minusta ihan ala-arvoinen media, joten ei sen sisällöstä sen enempää. Punavihreällä poliittisella suunnalla on toivottu MV:n lakkauttamista koko sen olemassaolon ajan, joten nyt, kun asia voi olla toteutumassa, vasemmalla on myhäilty tyytyväisinä. MV-"lehteen" kohdistunut poliisitutkinta on kuitenkin varsin kyseenalainen juhlimisen aihe vasemmistolle. Jos viranomaiset lakkauttavat MV:n, vasemmisto tulee samastaneeksi itsensä valtaa pitävään systeemiin ja vahvistaneeksi – ironisesti – MV:n osaltaan ylläpitämää puppuväittämää, jonka mukaan "vihervasemmisto" on vallassa. Nythän MV:tä olisi sulkemassa sama instanssi, joka sulkee anarkistimielenosoittajat puoleksitoista tunniksi kadunpätkälle ja roudaa ydinvoimaa vastustavia mielenosoittajia tekaistuin syin putkaan. Samalla rasistinen äärikonservatiivioikeisto saa uuden, täysin katteettoman sulan hattuunsa "sananvapauden" puolustajina ja mediakapinallisina.

Vasemmistossa täytyisi nyt nähdä asioiden yhteydet entistä tarkemmin. Itse en esimerkiksi usko, että poliisia tai edes valtamediaeliittiä kiinnostaa tippaakaan MV-"lehden" rasismi. Sen sijaan väärät mielipiteet esimerkiksi lääketeollisuudesta tai maailmanpolitiikasta Suomen "valkoinen" eliitti kokee varmasti uhkana. Poliisin ja valtamedian kelkkaan ei yksinkertaisesti pidä hypätä vahingossakaan, niin kuin ei katupartioiden ja MV:n kelkkaan tai kokoomuksen ja EK:n kelkkaan. Vaikka jokin yksittäinen näkökulma tuntuisikin järkeenkäyvältä, asian taustalla on aina jotakin mätää. Tunsin esimerkiksi kiusaantunutta myötähäpeää lukuisien vasemmistolaisten yhtymisestä Helsingin Sanomien (ja muun valtamedian) yksisilmäiseen rokotuskriittisyyden "kritiikkiin". Ei Hesaria kiinnosta (vain) rokottamatta jättämisen mahdollinen vaikutus, vaan (myös) lääketeollisuuden nenille hyppiminen ja käytänteellisestä ruodusta poikkeaminen. Lisäksi tietynasteinen rokotuskritiikki on varsin perusteltua. Musta siellä, valkoinen täällä -ajattelu on johtanut monella punavihertävästi ajattelevalla myös yksipuoliseen EU-myönteisyyteen ja Venäjä-vastaisuuteen. Rasistiääliö Donald Trumpia haukutaan yhtä usein (kuvitellun) Venäjä-myönteisyyden kuin rasismin ja ääliömäisyyden tähden; se sivuutetaan, että Hillary Clinton on todennäköisempi lännen Venäjä-vastaisen sodan sytyttäjä. Erdoğania vastaan on puolestaan huudeltu EU:ta; se unohdetaan, että europolitiikka on sekä osaltaan aiheuttanut Erdoğanin AKP-puolueen valtaannousun että periaatteessa tukenut sitä.

Vasemmistolla ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä sellaista virhettä, että se samastuisi mihinkään eliittinäkemykseen, eliittiin tai vallanpitäjiin. Sen toivo on "mustien" suomalaisten, puolikuvitteellisen unohdetun kansan saamisessa mukaan. Tämä ei vaadi konservatiivistumista eikä uskonnollisuutta, vaan fokuksen laventamista ulos kaupunkikuplasta sekä toiseuden ymmärtämistä. Ironista kyllä, toiseuden ymmärtäminen on jo kauan kuulunut vasemmiston pyrkimyksiin. On opittu ymmärtämään esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien perspektiiviä, mutta toisenlainen syrjä-Suomi on ulkoistettu "meistä" ryhmään "muut". Siihen ryhmään ei pidä suhtautua yksisilmäisen vastustavasti, leimaavasti tai elitistisellä "valkoisella" sivistämismeiningillä. Kun vasemmisto edustaa – ja on – uskottavasti unohdettua kansaa, sillä on kaikki poliittiset avaimet käsissään. Persulaisuus on mennyttä. Tilaisuus on nyt.