sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminenIkäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi

En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.

Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)

Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!

Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.

Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Niin oli kirjoitettu, ja niin tapahtui

Vappuaattona 30.4.2016 olimme Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa livemusiikkia ja tapaamassa tuttuja. Musiikkiesitysten jälkeen oli alkamassa anarkistien mielenosoitus. Pientä mielenilmauksen henkeä oli ilmassa jo musiikkiesitysten aikana. Erityisesti "welcome to Panama" -performanssi, johon liittyen kliseisen viekoittelevaan asuun pukeutunut naishenkilö kierteli seurueissa mainostamalla veronkiertopalveluja kömpelöllä englannilla, herätti positiivista huomiota. Itse mielenosoitukseen en halunnut lähteä, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa. Ja niin tapahtui.

Kuten aiempia kirjoituksiani lukeneet tietävät, en ole anarkisti, mutta jaan kyllä anarkistien käsitykset kapitalismista, oikeistosta, Sipilän hallituksesta, yhteiskunnan kehityssuunnasta ja suurelta osin myös poliisista. Mielenosoituksessa oli mukana ainakin muutamia ihmisiä, jotka eivät identifioi itseään anarkisteiksi. Anarkisteja on lisäksi monta sorttia. Se, että kytät motittivat kaikki satakunta mielenosoittajaa vähintään puoleksitoista tunniksi lyhyelle kadunpätkälle ja vaativat poistuttaessa jokaiselta henkilötiedot, koska joku äärilinjan anarkisti oli heittänyt tahraavan väripommin, on joka tapauksessa sekä ylimitoitettua että tarkoitushakuista. Anarkistin kuvaama video myös osoittaa, kuinka kytiltä saa turpiinsa ja lopulta etälamauttimesta ainoastaan kerjäämällä sitä heiltä. Asiallisesta tilanteenhallinnasta tällainen on tietysti kaukana. Vielä räikeämpää kyttien gangsterismia oli omien tietolähteitteni mukaan tapahtunut edellisinä päivinä Pyhäjoen Hanhikivellä.

Mielestäni ei siis enää tarvita yhtään tilaisuutta sen osoittamiseen, että kytät ovat vanhan punkrallin mukaisesti natsisikoja. Se on osoitettu jo moneen kertaan. Oleellinen ongelma tässä(kin) on, että valtamedia puolustaa samaa kokonaisuutta, johon kyttäinstituutio kytkeytyy, eli 1) oikeistoa, 2) yhteiskuntajärjestelmää, 3) omaisuutta ja omistavaa luokkaa. Niinpä valtamedia toistaa, ja tulee toistamaan, kyttänäkökulmia – ellei yksiselitteisen kritiikittömästi, niin ainakin esittäen lähtökohtaisena oletuksena, jota muillakin näkökulmilla voidaan demokratiailluusion luomiseksi pehmentää.

Radikaalin vasemmistolaisen aktivismin ei kuulu kohdistaa teräänsä kyttiin, sillä niiltä saa todistetusti vain turpiinsa, vaan mediaan ja kulttuuriin (luonnollisesti valtaapitävän oikeistohallituksen lisäksi). On lyötävä valheet ja paljastettava totuus – ei annettava lisää tilaisuuksia valheisiin. Mielenosoituksia ei tietenkään kannata lopettaa, mutta niiden on hyvä pysyä samalla linjalla kuin Joukkovoiman elokuun 2015 ja maaliskuun 2016 suurmielenosoitukset. Ne ovat herättäneet valtavasti toivoa ja kapinallisten yhteenkuuluvuutta. Jatkoa näille mielenilmauksille on luvassa 3. syyskuuta 2016.

Itselleni tulee näitä asioita toistellessa vähän hassu olo. Kuinka monta kertaa tiettyjä asioita täytyy hokea, ennen kuin kapinaliike ottaa ne riittävän vakavasti? Välineet muutoksen tekemiseen ovat meidän hallussamme, mutta niiden sijaan sorrumme jatkuvasti käyttämään ikään kuin halvempia ja helpompia, käytännössä toimimattomia välineitä. Niin kuin arvasin, mitä alkuillasta 30. huhtikuuta piti tapahtuman Tampereella, sama tunne liittyy sekä aktivismin että yhteiskunnan kehityssuuntiin ylipäänsä. Olen myös täysin varma, etten näin kokiessani ole yksin. Hetkittäin tuntuu, kuin jossakin yläkabinetissa ryhmä Bilderberg-henkisiä valtaapitäviä liikuttelisi aktivismia tahallaan poispäin oikeasti eteenpäinvievistä ideoista, kohti taannuttavia ideoita varmistaakseen, että oikeiston valta pysyy turvattuna. Me asioita ymmärtävät jäämme eräänlaisiksi Kari Peitsamoiksi (joka Twitterissä päivittelee, miksei hänen kolmea teologia-elämänselittämis-pykäläänsä vieläkään kuunnella ja ymmärretä).

Omat pykäläni listaan varmuuden vuoksi vielä tähän yhteyteen:
1) Hylätään valtamedia (kokonaan). Perustetaan omia medioita ja tehdään niistä niin isoja kuin mahdollista, ja tehostetaan sosiaalisen median hyödyntämistä. Tämä voi edetä koko valtakulttuurin hylkäämiseen.
2) Ei keskustavasemmisto eikä periaatteen anarkismi. Ei ole syytä hylätä muutosvälineitä ennakolta eikä vesittää niitä.
3) Ei levitetä vihaa, ahdistusta eikä synkkyyttä, vaan rakkautta, hyvää mieltä ja iloa. Vihan perustalle ei voi rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Rakkaus, hyvä mieli ja ilo edistävät toivoa ja energiaa, joita tänä päivänä tarvitaan kipeästi – niin kapinaliikkeen sisällä kuin koko yhteiskunnassa.
4) Tarjotaan vastauksia, ei kysymyksiä. Vuosikausia tahallisen tyhmentämisen kohteena olleet ihmiset eivät aina ole ensitilassa valmiita "ajattelemaan itse", vaan ajautuvat heille aggressiivisimmin tuputettuihin selitysmalleihin.
5) Ei lietsota riitaa melkein samoin ajattelevien kesken. Ei ole mitään hölmömpää kuin kahden vasemmistoradikaalin välirikko siksi, että suhtaudutaan eri lailla johonkin sata vuotta sitten tapahtuneeseen selkkaukseen. Yhdistytään.
6) Ei haaskata energiaa typerään riidanlietsontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai kyttien kanssa mielenosoituksissa.
7) Sen sijaan, että "taistelemme" kaikkien stereotypioiden mukaisesti, meidän on viimeistään nyt ajateltava, millä muulla tavalla voimme luoda parempaa maailmaa. Kirjoitetaan, puhutaan, lauletaan – laulamista eivät kytät voi tulla estämään, vaan yhteiskuntajärjestelmä suuntaa sitä vastaan ihan erilaisen torjuntasektorin, jolta emme saa enää turpiimme. Pidetään performansseja, pelleillään, levitetään naurua. Ollaan ystävällisiä ja tehdään hyvää ihmisille, joita emme tunne. Se on pehmeä vallankumous.