perjantai 29. tammikuuta 2016

Sinänsä vasemmistolaista

Vuonna 2013 pidin ViPun Kapakkapolitiikka-tilaisuudessa luennon aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Kirjoitin sen pohjalta blogitekstinkin – otsikkona Kenen joukoissa luulet seisovasi. Yksi keskeisimpiä teesejä molemmissa oli, että termi "vasemmisto" tarkoittaa eri asioita vanhalle vasemmistolle ja 1960-luvulla syntyneelle uusvasemmistolle. Jälkimmäinen ei sisällytä siihen pelkkää sosialistista liikettä tai työväenliikettä, vaan myös esimerkiksi rauhanliike, ihmisoikeusliike ja ympäristöliike ovat sinänsä vasemmistoa. Tämä tietysti kertoo paljon yhteiskunnasta, jossa uudelleenmäärittely on tapahtunut. Jos koko poliittinen ja aatteellinen elämä on pahasti oikealle kallellaan, alkavat humanismia ja jopa klassista liberalismia edustavat näkemykset assosioitua johonkin epäilyttävään radikaalivähemmistöön, jollainen tietysti löytyy vasemmalta.

2010-luvun puolivälin Suomi on jo niin äärioikealla, että rauhanliikkeen, ihmisoikeusliikkeen ja ympäristöliikkeen yhdistyminen sinänsä vasemmistolaisuuteen on vasta alkua. Vielä kymmenen vuotta sitten oli ilmiselvää, että fasismin ja rasismin nousua ei tuettu millään julkisen ja virallisen politiikan saralla, mutta nykyisin fasismin ja rasismin vastustus leimautuu vasemmistolaiseksi jo kättelyssä. Tilanne alkaa muistuttaa – yllätys yllätys – USA:ta, jossa legendaarinen elokuvaohjaaja ja aktiivinen antifasisti Charlie Chaplin leimattiin kommunisteja symppaavaksi vasemmistolaiseksi, ja sellaiseltahan oli tietysti evättävä maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin vuonna 1952. Vainotun juutalaistytön Anne Frankin kirjoittama yhtä lailla legendaarinen Nuoren tytön päiväkirja on myös ollut kiellettyjen kirjojen listalla monissa USA:n osavaltioissa 1980-luvulla. Oikeistolaisen valtion kansalaisille ei saa antaa epäilyttäviä fasisminvastaisia vaikutteita, jotka ovat varmasti vasemmistolaisia.

Journalismi, ainakin tutkiva journalismi, on myös mahdollista nähdä vasemmistolaisena jo sinänsä. Jos talouden, politiikan tai edes kulttuurin toimittaja 1) oikeasti perehtyy asiaansa, 2) eikä määrittele agendaansa jo etukäteen, hän päätyy väistämättä näkökohtiin, jotka ovat elinkeinoelämää, hallitusta ja/tai rasistiliikettä kohtaan kriittisiä. Kaikkien näiden valta ja toiminta perustuu propagandaan, joka on täysin virheellistä tai valheellista. Koska valtamediat ovat elinkeinoelämän omistuksessa tai agendaltaan oikeistolaisia, journalismi kitketään ja hävitetään niistä vuosi vuodelta täydellisemmin. Toimittajan työstä on valtaosin tullut 1) kritiikitöntä kopioimista ja kääntämistä median johtoportaan valitessa juttujen (heidän kannaltaan "luotettavat") lähteet, 2) pakkomielteistä pysyttäytymistä täysin tyhjä(n)päi(väi)sissä hömppäaiheissa, joista ei saa mitenkään väännetyksi oikeistokritiikkiä. Lopputuloksesta tyhmä kansa tietysti päättelee, ettei Suomessa tai maailmassa taaskaan ole mitään kirjoittamisen tai uutisoimisen arvoista. Todellisuudessa sellaista on koko ajan, mutta valtamedia pitää asioista visusti turpansa tukossa – ja homman älyttömänä huipennuksena tyhmälistölle tarjoillaan vaihtoehdoksi MV-"lehden" nimellä silkkaa valhemediaa.

Oikeistohallitus on heiluttanut saksiaan erityisen näkyvästi koulutuksen suunnalla. Tästä voi tietysti tehdä johtopäätöksen, että koulutus on jo sinänsä vasemmistolaista. Osittain syy on sama kuin journalismin yhteydessä: mitä enemmän ihminen kasvaa tietämään ja ymmärtämään, sitä enemmän hänellä on välineitä kritisoida oikeistolaisuutta. Toiseksi oikeiston mielestä julkinen koulutus on tarpeetonta: firmat hoitakoon ja yksilöt harrastakoon – ensimmäinen sosiaalistaa koulutettavan osaksi bisnestä, jälkimmäinen pysyy toistaiseksi merkityksettömänä puuhasteluna. Erityisen kipeästi hallituksen koulutusleikkaukset kohtelevat yliopistoja, jotka sekä konservatiivinen persuoikeisto että uusliberaali Matti-Apus-oikeisto ovat julistaneet vasemmistolaisiksi ajatushautomoiksi jo aikoja sitten. Tästä voidaan jälleen tehdä uusi johtopäätös: tiede on jo sinänsä vasemmistolaista – etenkin, kun pitkään oikeistolaisten linnakkeena toiminut taloustiedekin alkaa yhä useammin olla oikeistopolitiikan kanssa ristiriidassa (missä yhteydessä talouskasvun maksimointiin ja kapitalismin aukkojen tilkitsemiseen pyrkivä keynesiläisyys on värittynyt hämmentävän vasemmistolaiseksi). Tästä on puolestaan jo tehty epämiellyttävä jatkopäätelmä: mikäli vasemmisto ja tiede ovat kimpassa, tiedekritiikin on oltava oikeistolaista. Esimerkiksi vaihtoehtoisten hoitomuotojen hyväksyntä on alettu samastaa äärioikeistoon, mitä pahempaa asialle tuskin olisi voinut tapahtua.

Taide ja kulttuurihan ne vasta sinänsä vasemmistolaisia ovatkin. Uusliberalistinen kokoomusoikeisto hyväksyy vain sellaisen taiteen, joka menee kaupaksi. Konservatiivinen persuoikeisto puolestaan hyväksyy lähinnä 1950-lukulaisittain "tervehenkisiä" isänmaallisia, kristillisiä tai kansanomaisia käsityksiä vaalivan taiteen. Näin ollen kaikki taide, joka tehdään taiteen nimissä – kulttuuri- ja yhteiskuntakriittisestä taiteesta puhumattakaan – värittyy jotensakin vasemmistolaiseksi. Kulttuuritapahtumat, jotka pyörivät ja pyörittävät ison yksityisen rahan voimalla, kelpaavat kyllä kokoomusoikeistolle, samoin kuin Suomi-, Jeesus- ja perinnehenkiset tapahtumat perseoikeistolle. Hengeltään kriittisten tapahtumien on turha kerjätä tukipennosia, ja oikeistomedia pitää huolen, ettei voittoa tekemättömistä tapahtumista tiedetä toreilla ja tuvissa yhtään mitään. Rahalle pyllistäminen on luonnollisesti vasemmistolaista jo sinänsä.

Tammikuuta 2016 ilahduttavasti värittänyt klovniryhmä Loldiers of Odin on julistanut tämän kirjoituspäivän (29.1.) yleiseksi "pelleperjantaiksi". Niinpä kirjoitelman lopuksi on syytä palata antirasistiseen teemaan ja tehdä häkellyttävä huomio: jopa klovnit ja pellet ovat nykynäkökulman mukaan sinänsä vasemmistolaisia! Ylen Aamu-TV:n haastattelijat penäsivät Loldierseilta vastausta kysymykseen, ovatko he "vasemmistoanarkisteja". Kun nämä kysyivät, mitä on vasemmistoanarkismi, typerä toimittaja sanoi ensimmäisenä näiden olevan vegaaneja. Tästä voimme johtaa vielä yhden johtopäätöksen: veganismi, kasvissyönti ja lihattomuus ovat nekin jo sinänsä vasemmistolaisia asioita. Mitä Loldiersiin vielä tulee, voimme miettiä, pystyisimmekö katsomaan tämänvuotista Sirkus Finlandia -kiertuetta ilman assosiaatiota rasisminvastaisiin klovneihin. Jäämme odottamaan sitä hetkeä, kun oikeisto julistaa tai osoittaa sirkukset, tivolit, pelihallit, pelikortit ja postikortit jo sinänsä vasemmistolaisiksi asioiksi.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Venäjä ja äärioikeisto?

Nykyään törmää usein väittämään, että Venäjä tukee ja rahoittaa Euroopan äärioikeistoa. Kuulemma Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama (Front National) Ranskassa ja epäilemättä myös Suomen perussuomalaiset saavat tukea Venäjältä. Hurjimmat huhut väittävät rasistisen MV-"lehden" olevan Venäjän masinoima projekti – mikä ettei, "lehden" perustaja Ilja Janitskin on venäläistä sukua (tosin syntyperäinen suomalainen) ja toiminut moottoripyöräkerhossa kuten oppi-isänsä (!?) Vladimir Putin.

Mutta mitä ihmeen järkeä tässä on? Miksi Venäjä rahoittaisi äärioikeistolaisia ryhmiä – tukeakseen äärioikeiston nousua Euroopassa? Äärinationalistisesti johdetuilla valtioilla on vahva taipumus kääntyä toisiaan vastaan – haluaisiko Venäjä jonkin Länsi-Euroopan maan hyökkäämään itseään vastaan? Ei mitään järkeä. Jotkut ehkä ajattelevat, että samalla tavoin kuin Suomen Vastarintaliikkeen toiminnan juuret ovat Ruotsissa, myös Venäjän valtaapitävät ryhmät pyrkivät liittämään Euroopan äärioikeiston itseensä ja ohjailemaan sitä. Kenties nämä jotkut löytävät asetelmasta hienonhienon järjensäikeen ja tukeutuvat siihen.

Asioita tarkemmin tutkittaessa vastaan tulee kysymyksiä. Miksi Putinin arkkivastustaja Venäjällä ja yksi ns. rekisteröimättömän opposition mahtihahmoista, Aleksei Navalnyi, on toistuvasti leimattu äärioikeistolaiseksi ja todistettavasti saanut vuonna 2007 kenkää Jabloko-puolueesta "nationalistina ja retoriikaltaan muukalaiskammoisena"? Miksi täysin yksiselitteisesti Venäjä-mielisiksi leimatut Donbassin alueen separatistit saivat Ukrainan äärioikeiston niin tiukasti vastaansa, että monin paikoin on luonnehdittu sen käytännössä kaapanneen Kiovan Ukrainan armeijan? Miksi Venäjän hallinto ja media ovat olleet ensimmäisinä nimittämässä Oikeaa sektoria ja muuta ukrainalaisoikeistoa fasistiseksi? Miksi Donetskin ja Luganskin separatistiset itsehallinnot käyttävät itsestään vasemmistolaista nimeä "kansantasavalta"?

Viimeistään, kun huomaamme, millaisin äänenpainoin Venäjän media on luonnehtinut Britannian työväenpuolueen uutta äärivasemmistolaiseksi leimattua puheenjohtajaa Jeremy Corbynia, äkkäämme koko äärioikeistoleiman olevan väärinkäsitys. Mikä sitten on oikeinkäsitys? Onko olemassa tekijä, joka yhdistää Marine Le Peniä, Jeremy Corbynia ja Itä-Ukrainan separatisteja – ja erottaa nämä tiukasti Aleksei Navalnyista ja Ukrainan oikeistosta? Oikea vastaus löytyy ulkopolitiikasta. Ensimmäinen ryhmä on kriittinen ja skeptinen Euroopan unionia ja USA-johtoista länsimaista koalitiota kohtaan, jälkimmäinen tukee niitä. Ensimmäinen ryhmä pitää Venäjää enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jälkimmäiselle ryhmälle Putinin Venäjän hallinto on yksiselitteinen vastapuoli. Venäjä siis tukee Euroopassa sellaisia poliittisia toimijoita, jotka kyseenalaistavat EU:n ja euron, vastustavat Natoa eivätkä vastusta Venäjää. Se, että näistä toimijoista useampi (näkyvä) on oikeistolainen kuin vasemmistolainen, johtuu ensisijaisesti politiikan oikeistosuhdanteesta ja valitettavasta tosiasiasta, että vasemmisto on pahoin ison rahan hegemonisen tossun alla.

Vielä nousee esiin yksi kysymys: mikä saa Venäjän tällä tavoin irtisanoutumaan länsivalloista ja vastustamaan niitä – eivätkö ne ole samaa paskaa eri paketissa? Vanhan kylmän sodan muistumat? Epätoivoinen yritys syöstä USA valtaistuimelta maailman johtavana valtiona? En kiellä, etteikö näillä voisi olla osuutta asiaan. Molemmin puolin nykyistä jakolinjaa iso raha sanelee politiikkaa, joten sikäli väite samasta paskasta eri paketissa saa tukea. Mutta olisiko isoilla rahoilla eroa keskenään? Länsimaiden johtavat ryhmät tukevat viime kädessä ylikansallista isoa rahaa. Tämän lujittamiseksi halutaan voimaan silkan bisnestyrannian mahdollistavia sopimuksia (TTIP, TPP jne). Venäjän johtoryhmä sen sijaan tukee kansallista isoa rahaa tai enintään sellaista bisnestä, joka hyödyttää sen omaa maata eli Venäjää. Muuta bisnestä tai isoa rahaa ei tueta – sen on saanut tuta muun muassa GMO-viljelyä levittävä maatalousfirma Monsanto. Venäjän hallinto näkee itsensä ylikansallisen talousimperialismin, ja siihen tiiviisti linkittyvän läntisen sotilasimperialismin, ylimpänä vastustajana maailmassa, ja se tukee täysin loogisesti sellaisia poliittisia ryhmiä, jotka sanoutuvat niistä irti, vastustavat niitä, eivätkä vastusta Venäjää.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Uusi iloinen vasemmisto

En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.

Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.

Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.

Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?

Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.

Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.