perjantai 27. marraskuuta 2015

Jos olisi kaikki valta päättää

Tamperelainen kommunistinuori Minna Mentula, jota olen tainnut äänestää jokusen kerran, kirjoitti 13. marraskuuta: "Mitä tekisit, jos olisit diktaattori? Jos sinulla olisi kaikki valta päättää? Jos emme osaa vastata tähän kysymykseen, on toimintamme tavoitteetonta, päämäärätöntä, jopa hyödytöntä. Yksi vastaus siihen, mikä vasemmistoa vaivaa, on ettei se pysty tähän vastaamaan. Kun osalla vasemmistoa ei ole enää taustalla edes sitä suhteellisen epämääräistä sosialismin tavoitetta, ei ihme, jos se ei pysty aikaansaamaan vahvaa, tavoitteellista toimintaa. Tavoite ensin, sitten vasta toiminta." Vastineeksi Minna jatkoi: "Oikeisto tietää, mitä se tahtoo, ja pystyy siksi toimimaan: lisää rahaa rikkaille. Tavoite ei ehkä ole looginen, mutta se on silti selkeä tavoite, jonka eteen toimia."

Minulla oli joskus suunnitelma kirjoittaa oma utopia, mutta harmikseni se ei ole edennyt. Olen myös aika ajoin mietiskellyt uuden itsenäisen valtion syntymistä ja synnyttämistä, koska tämän Suomen muuttaminen planeettamme tarvitsemaksi vaihtoehtoiseksi esikuvaksi on näyttänyt vuosi vuodelta mahdottomammalta – muun muassa johtuen edellä mainitusta vasemmiston aikaansaamattomuudesta. Vasemmistolaisuus taas on ainoa perusta, jolta mitään vaihtoehtoista esikuvaa voi edes yrittää lähteä kehittelemään. Yleensä fiksuja kirjoittava Kansan Uutisten bloggari Pontus Purokuru oli valitettavan pahoin pihalla ihmetellessään, miksi kukaan haluaisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen. Itse vastasin tähän haluavani olla nimenomaan vasemmistolainen, koska "vasen on aina 'toinen' jo ihan käsitteellisesti. Historiallisista tekijöistä nyt puhumattakaan." -- "Englannin sana 'left' merkitsee myös 'jätetty'. Aina hylättyjen ja sorrettujen puolella!" Toivon vakaasti, ettei oikeasti ole vasemmistolaisia, jotka ovat vain taloudellisen elvytyksen ja työllisyyden lisäämisen puolella.

Suomi-aiheisessa utopiassani toimeenpantaisiin ensin näyttäviä uudistuksia, joiden tarkoitus olisi yhteiskunnallisten parannusten ohella herättää luottamusta tietyissä äänekkäissä kansalaisryhmissä. Näihin kuuluisivat esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttaminen, irtautuminen EU:n maataloussääntelystä, Nato-yhteyksien katkaiseminen ja perusteettoman englannin kielen käytön kieltäminen mainonnassa. Yhtenä ensimmäisistä toimenpiteistä tehtäisiin suurilinjainen yleisradiouudistus, jossa radio ja televisio irrotettaisiin täysin nykyisestä kokoomuslaisesta mediapolitiikasta: kaupallisen amerikkalaisen viihdehömpän suosimisesta ja korruptoitunutta länsimediaa myötäilevistä uutissisällöistä siirryttäisiin yhteiskunnallisen median sivistysfunktion kokonaisvaltaiseen toteuttamiseen. Seuraavassa vaiheessa täytyisi käynnistää valtavia sosialistisia uudistusprojekteja, joihin kuuluisivat mm. nykyistä isompi ja vakaampi taloudellinen perusturva, kaikenkattava vuokrasääntely, pääomien ja varallisuuden verotuksen kiristäminen, absoluuttinen maksimipalkka, sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen parantaminen ja siirtäminen sinne missä ihmiset ovat (nykyisen päinvastaisen trendin sijaan), yhteiskunnan ylläpitämän kauppaverkon luominen, joukkoliikenteen ja varsinkin raideliikenteen tehostaminen ja edullistaminen, tehomaatalouden lakkauttaminen ja korvaaminen eettisellä luomutaloudella, yhteiskunnallisesti omistetun teollisuuden kehittäminen, koulutuksen oppisisältöjen tarkistaminen ja uudistaminen, mielikuva- ja brändimainonnan kieltäminen, yhteiskunnallisesti ylläpidetyn mediaverkon luominen, vihapuheen ja -median järjestelmällinen marginalisoiminen, yhteiskunnan ylläpitämän deittipalvelun luominen yksinäisyysongelman ratkaisemiseksi, asepalvelusjärjestelmän asteittainen alasajo sekä tietysti poliittisen järjestelmän perusteellinen uudistaminen ja uuden perustuslain kirjoittaminen. Näihin uudistuksiin kuluisi luonnollisesti vuosikausia.

Uuteen itsenäiseen valtioon sijoittuvassa utopiassani kaikki olisi sen sijaan mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos oletetaan valtion esimerkiksi sijoittuvan pienille lähimeren saarille, on myös syytä olettaa, että asukkaita on alun perin varsin vähän, ehkä vain satoja tai jopa kymmeniä. Sillä ei olisi rasitteena pitkää tarpeettoman hankalien rakenteiden ja instituutioiden luonnehtimaa yhteiskuntahistoriaa. Kaikki voitaisiin säilyttää tavattoman yksinkertaisena. Tehomaataloutta, saastuttavaa teollisuutta, autoja ja autotieverkkoa, kaupallista mediaa, yksityisiä pääomia ynnä muuta kökköä ei olisi tarpeen luoda tai päästää uuteen valtioon lainkaan. Yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi perustua aika yksiselitteisesti avoimuuteen ja luottamukseen. Rajoituksia ja sääntelyä tarvittaisiin paljon nyky-Suomea tai jopa sen utopistista versiota vähemmän. Ylipäänsä koko yhteiskuntaa pitäisi kuvailla "lunki" meininki ja inhimillinen välittäminen – mitä luonnollisesti tarvittaisiin kaikkiin utopioihin. Ulkopolitiikkaa luonnehtisi asenne "me emme ole sotilaallinen tai taloudellinen uhka kenellekään, joten meidän on syytä antaa vain olla". Kuinkahan tämän kanssa saisi uskottavasti yhteensovitetuksi sen, että utopiani toimisi joka tapauksessa melkoisena anti-imperialistisena, antifasistisena ja antikapitalistisena ajatushautomona?

Edellä sanotun täydentämiseksi on muistutettava, ettei itselläni ole minkäänlaisia diktaattorifantasioita. Mitään valtiollista tai yhteiskunnallista projektia ei ole syytä toteuttaa kenenkään egotrippinä. Jos minulla olisi kaikki valta päättää, luopuisin ensi tilassa siitä vallasta ja sen sijaan asteittain vetäytyisin ohjailemaan sellaisen tiimin kokoontumista, johon minunlaiseni vasemmistoradikaalin maailmanparantajan on aihetta luottaa. Ehkä sitten tapahtuisi jotain.

torstai 12. marraskuuta 2015

Lässytyksen ja nynnyilyn anatomiaa

Nyt omakohtaisen poliittisen historiani kärjistyneimpänä syyskautena, jolloin sekä oikeistolaisen perskekohallituksen että oikeistolaisten kansalaisryhmien toiminta on aiheuttanut kylmän sisällissodan tunnelman, olen kiusaantunut eräästä oheisilmiöstä yhä perusteellisemmin. Samaan aikaan, kun meitä (1. köyhiä, 2. yhteiskunnan vähimmäistuilla eläviä, 3. vasemmistolaisesti tai ekohumanistisesti ajattelevia) kohtaan hyökätään säälimättömillä informaatiotäyslaidallisilla joka päivä, useat meistä tyytyvät vastineeksi nynnyilemään ja lässyttämään. Se ei tietysti johda mihinkään, ellei suorastaan pahenna asiaa: kun yksi osapuoli antaa näkyvästi ilmi oman heikkoutensa informaatiotaistelussa, se houkuttelee vastapuolta hyökkäämään. Vai sääliäkö kuvittelemme sen herättävän?

Yksi hyvin tyypillinen lässytyksen ja nynnyilyn muoto kuuluu näin: "Toivon, että hallitus vielä peruu päätöksensä." Tai: "Toivon, että järki ja inhimillisyys voittavat ja turvapaikanhakijoita aletaan hyväksyä entistä paremmin." Joskus uskalletaan jopa "vedota" päättäjiin tai muihin uhoajiin. Ikävä tosiasia on, ettei hallitus peru yhtään päätöstään, ellei sille laiteta tosissaan kampoihin. Pari kertaa hallitus on vetäytynyt aikeistaan, sillä sitä on uhattu yleislakolla ja asiantuntijat ovat varoittaneet yhteiskuntarauhan menetyksestä. Jos olisimme nynnyilleet, hallitusta ei olisi hidastanut mikään. Ikävä tosiasia on myös, että pakolaisvastaisen liikkeen terrori Suomessa jatkuu, jos sitä vastaan ei toimita muuten kuin lässyttämällä. Kun "rajat kiinni" -mielenosoituksessa on noin 50 ihmistä ja vastamielenosoituksessa noin 300 (Tampereella 2.10.), näkee hölmökin, että me olemme vahvempia. Kun poliisi esti vastamielenosoittajia pääsemästä edes näköetäisyydelle "rajat kiinni" -tapahtumasta Tampereen Keskustorilla (24.10.), hölmö ei nähnyt mitään, sillä meidän noin 150 hengen joukkomme oli liian pieni varastaakseen show'n joka tapauksessa. Tosiasiassa rasisteja oli tuolloinkin vähemmän kuin meitä. Esimerkiksi 600 mielenosoittajaa 150:n sijaan olisi ollut konstaapeleille arveluttavan iso haaste blokattavaksi ydinkeskusta-alueelta. Eivät ne poliisitkaan ihan hölmöjä ole.

Oma lukunsa on sekin, ettei rasisteja kutsuta rasisteiksi eikä heidän terrori-iskujaan terrori-iskuiksi. Sen sijaan lässytetään "maahanmuuttokriitikoista" ja tyydytään kiltteinä ja kuuliaisina suojelupoliisin arvioon, etteivät turvapaikanhakijoihin kohdistuneet iskut ole terrorismia. Tasapuolisuuden nimissä muistetaan myös höpöttää "kahdesta ääripäästä" tai yleisesti ääriliikkeistä jonakin pelottavana tai vastustettavana. Samalla meiningillä myös nössöillään, että hallitus on demokraattisesti valittu ja saamme tilaisuuden muuttaa asioita jälleen keväällä 2019. Väliäkö sillä, että 1) eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallitusta vaan eduskunta, 2) nykyisen hallituspolitiikan on mahdollistanut hallituspuolueiden enemmistön kokonaisvaltainen takinkääntö, 3) hallituksen päätökset ovat lähes täydellisesti Elinkeinoelämän keskusliiton linjan mukaisia ja 4) näin ollen hallitus ilmenee suurkapitalistien luokkavallan välineeksi. Tällainen puhe, jota nyt tarvittaisiin valtamedian oikeistojyräyksen vastavoimaksi, blokataan liian usein meidän omissa piireissämme ja tilalle tarjotaan poliittisesti korrektia lässytystä.

Kun valtamediaan päästiin, on syytä muistuttaa, että oma nynnyilyn lajinsa on luottaminen siihen mitä Yle, Hesari ja kumppanit sanovat. "Ne ovat niin isoja ja monipuolisia medioita, että kyllä minä niihin enemmän luotan kuin muutamaan salaliittoteoreetikkoon tai hihhuliin." Kun Yle käynnisti 1.11.2015 kampanjan "vastamediaa" vastaan, lukuisat punavihertävät sosiaalisen median käyttäjät menivät lankaan ja alkoivat lässyttää, kuinka hyvällä ja tärkeällä asialla Yle on nyt. Olihan tärkeää, että rasistinen MV-"lehti" ja antisemitistinen Magneettimedia saavat ansionsa mukaan; samanlaisia ne mokomat vastamediat ovat yhtä kaikki. Kun samainen Yle jonakin toisena päivänä julkaisee sivuillaan täysin typerän, rasistisen tai oikeistolaisen, pateettisiin uhkakuviin tai katteettomiin lupailuihin perustuvan artikkelin, lässyttäjille kyse on vain yhdestä artikkelista ja ongelma mieluummin henkilöidään sen kirjoittajaan kuin nähdään kokonaisongelma. Tai sitten artikkeli otetaan peräti todesta, koska asialla on "luotettava" Yle eikä mikään epämääräinen vastamedia.

Uhkia meidän yhteiskunnassamme kyllä riittää. Esimerkiksi TTIP-sopimus, jolla pyritään siirtämään ylin päätäntävalta valtiollisten ja edes teoriassa demokraattisten yksiköiden sijaan firmoille ja isolle rahalle, jaksetaan sinnikkäästi nähdä pelkkänä "vapaakauppasopimuksena". Kun lässyttäjälle sanoo "TTIP", hän vastaa "vapaakauppasopimus", ikään kuin sen myönteisiä kaikuja herättävää valenimeä täytyisi kaiuttaa mahdollisimman kuuluvasti. Ydinvoimasta puhuttaessa tavataan nössöillä, että "hyvä joka tapauksessa, jos fossiilisista polttoaineista päästään eroon". Totta kai se on hyvä asia, mutta sen tilalle ei pidä hyväksyä ratkaisematonta ydinjäteongelmaa ja pientä, mutta olemassaolevaa valtavan inhimillis-ekologisen katastrofin riskiä. Ja tietysti sote-uudistus, jonka olisi syytä nostattaa jättimielenosoituksia ympäri Suomea, kuitataan parilla hallituskriisianekdootilla ja toivomalla asioiden menevän sittenkin ihan hyvin.

Yhdestä lässytyksen muodosta olen kirjoittanut ennenkin – vasemmiston yhteydessä. Se on kannanottojen ilmaiseminen kysymysmuodossa. Sen sijaan, että sanoisimme suoraan asian olevan näin, päädymme valitettavan usein kysymään, mitenkäs asia mahtaisi olla tai – suorastaan uskaliaasti – voisiko asia olla jopa näin. Eivät ihmiset ole niin fiksuja, että tietäisivät vastauksen; jos asia heitä kiinnostaa, he todennäköisesti tsekkaavat valtamedian näkemykset ensiksi ja päätyvät meistä katsoen vastakkaiselle kannalle. Usein nämä kysymysmuotoiset kannanotot on suunnattu "omalle" ryhmälle, millä ei sitten olekaan muuta merkitystä kuin me-hengen nostatus. Uusia kannattajia meille ei saada tällä menetelmällä. Radikaalioikeisto on sen sijaan saanut joukoittain uusia kannattajia vastakkaisella menetelmällä: ilmaisemalla kannanotot – itsestäänselvästi – vastausmuodossa. Ihmiset haluavat vastauksia ja ratkaisuja. Tämä yksinkertainen tosiasia olisi punavihreissä ryhmissä syytä lopullisesti ymmärtää.

Nynnyilyä ja lässytystä voidaan harrastaa lukemattomilla tavoilla. Yhdet jäävät jumiin ruikuttamaan yhteiskunnallisen dialogin perään, toiset verhoavat kaiken tavalliselle kansalle läpitunkemattomiin tieteellisiin käsitteisiin, kolmannet jaksavat muistuttaa kuinka "niin moni asia on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan", neljännet suhtautuvat epäillen asioiden "politisoimiseen" tai yhteiskunnalliseen ja tarjoavat tilalle joko (yksilötasoista) psykologiaa tai (yksilötasoista) henkistä kasvua. Viidensillä on kyllä mielipiteet asioihin, mutta he ovat vain hiljaa. Parempi on kääntää katseensa kohti kissanpentuja tai naapurin vauvaa.

Martin Luther Kingin kerrotaan sanoneen: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus." Voisin lisätä perään: turhauttavinta ei ole pahojen ihmisten vihapuhe, vaan hyvien ihmisten lässytys.