perjantai 11. syyskuuta 2015

Mitä minun olisi pitänyt sanoa

Tampereen Keskustorilla järjestettiin syyskuun 9. päivänä Joukkovoima-verkoston mielenilmaus terveisenä hallituksen budjettiriiheen. Paikalla oli mikrofoni, muutamia etukäteen sovittuja puhujia ja noin 200 ihmistä. Keskustorille saavuin minäkin, vimmaa ja radikalismia puhkuen. Koska mikrofoni oli suunnitellun osuuden jälkeen vapaa, olin hyvissä ajoin päättänyt käyttää sitä. Keskustorin ihmiskehä kuuli saarnan kieltäytymisestä ja tottelemattomuudesta, valtamedian valheista, siitä että "niiden" asema on "meidän" käsissämme. Lopuksi moitin yleistä lässytystä, yllytin käyttäytymään huonosti sekä heitin pois paitani ja laskin hetkeksi päällimmäisiä housujakin vallankumousta huutaen. Järjestyksenvalvojana toiminut maltillisemman pään kommunisti, joka ei sijoitu oman luottolistani kärkeen, varoitti minua menemästä pidemmälle, koska "jotkut täällä eivät varmasti tykkää siitä". Vastasin pyrkiväni juuri siihen, etteivät jotkut tykkää.

Joka tapauksessa minun performanssini jäi täysin ilmaan, kummajaiseksi puheiden joukossa (yhdessä hieman aiemmin kuullun "kyttiä" vastustaneen puheenvuoron kanssa, joka suorastaan mykisti muutoin ahkerasti suosionosoituksia jakaneen Keskustorin). Syynä tähän oli, että kun sain mikrofonin käteeni, unohdin vähintään puolet siitä mitä aioin sanoa. Äänentoisto oli mielenilmauksessa erittäin huono. Kun ei ole tottunut puhumaan mikkiin, sitä alkaa jännittää odotellessa ja vielä enemmän havaittaessa, että monien puhujien sanomasta tulee vain puolet perille. Homman silasi muuan oletettavasti hyvää tarkoittanut yleisön edustaja, joka huusi minulle muutaman lauseen jälkeen, ettei kuulu. Lisäsin volyymiä, mutta konseptit olivat vielä enemmän sekaisin. Esityksen vimma ja radikalismi jäävät ontoiksi, elleivät ne saa katetta esiintyjän sanoista.

Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Yhtenä keskeisistä asioista olin ajatellut yhteiskuntasopimuksen käsitettä uudessa valossa. Suomalaiseen yhteiskuntaan on näet viime vuosikymmeninä kuulunut puhaltaminen ainakin periaatteessa yhteen hiileen. Nykyiset vallanpitäjät (en tarkoita tässä vain perskekohallitusta, vaan kaikkia Elinkeinoelämän keskusliiton juoksupoikia ja -tyttöjä) ovat onnistuneet tuhoamaan pohjimmaisen konsensuksen, sen sanattoman yhteiskuntasopimuksen, ettei yksi yhteiskunnallinen toimijaryhmä kampita toista – yhteisen edun nimissä. Sen tilalle on palautettu uusioversio 1970-luvun (ja sitä edeltävän ajan) Suomesta, jossa yhteiskuntaluokkien, ideologisten blokkien ja eräiden muiden väestöryhmien edut ovat niin perusteellisesti ristiriidassa, että ne tappelevat vastakkain – yhteisestä edusta piittaamatta. Syyskesällä lukemassani Agatha Christien 1920-luvun dekkarissa Salainen vastustaja yleislakko samastetaan suoraan sisällissodan uhkaan. Nyt, kun puhumme avoimesti yleislakosta, toisen osapuolen äänenpainot ovat myös kärjistyneet. Elämmekö siis "vaaran vuosia"? Kiitti vitusti, EK, kokoomus ja muut sikarikkaiden hyysääjät.

Radikaali oikeisto on viime vuosina tykännyt haukkua "vihervassareita", "suvakkeja", "kulttuurimarxisteja" ja ehkä kaikkein sointuvimpana "mädättäjiä". On ikävää, etten saanut sanotuksi Keskustorilla, että minä nimenomaan tahdon olla mädättäjä – enkä ironisessa mielessä, kuten moni liberaali keskustavasemmistolainen, vaan oikeasti. Nyt, kun edellä kuvattu yhteiskuntasopimus on purkautunut, mielestäni yhteiskuntaa ja ihmisten selkärankaa on syytäkin mädättää. Olin ajatellut ilmaista toivovani, että ihmiset kieltäytyvät töistä, eroavat kouluista, laiskottelevat työpaikalla tai ovat siellä kännissä tai huumeissa, järjestävät Tyhmä elämä -messuja, levittävät tahallaan puppua sosiaalisessa mediassa ja käyttäytyvät muutenkin selkärangattomasti ja arvaamattomasti. Kannatan possuilua ja härskisti elämistä. Sellainen yhteiskunta ei toimi, jonka jäsenet eivät toimi, ja niinpä koko porvarillisen hajota ja hallitse -projektin on kaaduttava omaan älyttömyyteensä.

Lopuksi olin aikonut kuvailla suomalaista nyky-yhteiskuntaa mentaaliseksi tilaksi, jossa alkaa toivoa naurettavien väitteiden Venäjän ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta pitävän sittenkin paikkaansa ja Putinin asettavan tänne oman nukkehallituksensa. Tai, että yhtä naurettavat väitteet Islamilaisen valtion soluttautumisesta tänne pakolaisten muodossa pitävät sittenkin paikkaansa ja "ISIS" tulee ja vie – sekin ajatus herättää salavihkaista toivoa. Kunhan vain saisimme hallituksen puolellatoista kerrotut SS-joukot pois vallasta! Tällaisen saarnan päätteeksi on eri lailla paikallaan, että mädättäjä huutaa kaaosta, kapinaa, yleislakkoa, vapautta, rakkautta ja vallankumousta heittäen vaatteet pois yltään ja tempaisee vielä pullostaan isot siivut punertavaa viiniä. Sekin jäi tekemättä Keskustorin hämmennyksessä – joskaan ei enää kotona...

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka

Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.

Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.

Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.

Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.

Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.

On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.

Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.