Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.