sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Vaalipaskaa 1

Tiedätkö sen tunteen, kun vanha suosikkibändi tai -kirjailija on edellisissä julkaisuissaan lipsunut kummallisesti pintapuolisiin ja korruptoituneisiin latteuksiin? Aina jaksaa uskoa, että seuraava julkaisu on muutos parempaan – eihän se voi enää jatkaa tätä tietä pidemmälle! Mutta kun vanhalta suosikilta ilmestyy uutta kamaa, se on vielä muovisempaa, typerryttävämpää ja tyhmemmälle yleisölle suunnattua. Ihan samalta tuntuu nyt Suomen eduskuntavaalien 2015 jälkeen. Vuosi 2007 oli jo täyttä paskaa – kokoomuksen muovinen kiiltokuvakampanja vetosi kansaan, vasemmisto heikkeni entisestään ja vihreät marssivat hymyillen porvarihallitukseen – ja vuosi 2011 tolkutonta horroria persujytkyineen, kokoomuksen kärkisijoineen, marginaalin syrjäytymisineen. Kaiken järjen mukaan kevään 2015 vaalien olisi kuulunut olla näyttävä käänne parempaan. Sitä oli alustanut äänestäjien näkyvä tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan. Mutta vaaleissa äänestettiinkin keskustaa! Persuja! Kokoomusta lähes entiseen tapaan! Sinivihreitä! Turpiin saikin oikeiston sijaan vasemmisto, ja marginaali pysyi marginaalina. Tiivistettynä: vaalisunnuntai 19.4.2015 heitti suomalaisten niskaan muhkean lisäläjän paskaa.

Keskustan yli 21 prosentin ääniosuus on onnistuneen imagopolitiikan tulos. Puolueella ei ole suomalaiselle politiikalle mitään uutta annettavaa – ellei lasketa kokoomusta maltillisempaa ulkopolitiikkaa, joka kieltämättä saattoi vaikuttaa. Yhtä todennäköistä silti on, ettei se vaikuttanut, vaan tyhmä kansa osasi ainoastaan äänestää neljästä suurimmasta puolueesta tällä hetkellä vähiten ryvettynyttä. Harva muistaa enää, miksi keskusta romahti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa alle 16 prosenttiin. Kuvitellaan, että siellä on nyt uusi jengi, koska Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi on hävitetty eturivistä. Toisaalta yhtä lailla esiin marssitettiin vanha jengi. Uudessa eduskunnassa nähdään Paavo Väyrynen ja jopa Kauko Juhantalo. Ehkä vanhan jengin äänestäjät kaipasivat vanhoja "hyviä" aikoja, jolloin ulkopolitiikka tosiaan oli maltillista. Uuden jengin äänestäjiin sen sijaan puri sama kikka kuin kokoomuksella vuonna 2007: luotiin hyvä, positiivinen meininki ja esitettiin muut puolueet harmaina. Karoliina Kotalan suviteräsniskamaisella äänellä laulama vaalibiisi Suomi kuntoon kulkee voitokkaasti duurissa ja rock-tempolla. Tulos on yhtä muovinen ja juustoinen kuin koko imagokampanja, mutta ymmärrän täysin, miksi sellainen vetoaa paremmin kuin kommareiden tylsä Työtä, rauhaa, perusturvaa -vaaliräppi.

Sosiaalinen media täyttyi vaali-iltana järkyttyneistä ja epätoivoisista vaalikommenteista. Minussa kuitenkin aiheutti järkytystä ja epätoivoa myös se, kuinka vasemmalle identifioituvat ihmiset pitivät perussuomalaisten "jatkojytkyä" (ts. on käynyt paskalla ja huomaa, että sitähän tulee lisää?) jotenkin kamalampana asiana kuin kokoomuksen vielä suurempaa ääniosuutta. Kokoomusta ja ennen kaikkea Alexander Stubbia on vihattu niin laajalti, että puolueen olisi luullut jäävän enintään 15 prosentin seutuville, mutta katin kontit: ääniosuudeksi saatiinkin 18,2 %. Mitä vittua? Suomen virallinen paskiaispuolue saa turpiinsa ja kuitenkin enemmän ääniä kuin mikään muu ryhmä paitsi keskusta. Lamaannuttavaa paskaa. Persuilla on uudessa eduskunnassa yksi kansanedustaja enemmän, mutta jos syntyy "perskustahallitus" niin kuin ennustetaan, en epäile yhtään, etteikö puolueen kannatus saa pian kylmää kyytiä. Persuilla ei ole laittaa ministereiksi muita kuin idiootteja, ja juonikas valtamedia osaa kyllä kääntää kaiken uudessa ahdingossa heidän syykseen – tai vaihtoehtoisesti koko hallituksen syyksi. Jos kokoomus jätetään oppositioon, Suomi saa vähän armonaikaa, mutta koska uusi hallitus on ihan paska, valtamedia saa sumeilematta rakentaa uutta glooriaa kokkarinpaskiaisten ympärille.

SDP:n alhainen kannatus ei ole sinänsä yllätys, mutta neljänneksi jääminen on. Minun silmääni demareiden kannatus on aina näyttänyt kuplalta, koska lähipiirissäni vasemmistoliitto on ollut aivan hirvittävän paljon suositumpi ja vihreät vähän suositumpi puolue. Nyt kuitenkin vassarit saivat vastoin kaikkia ennakko-odotuksia aivan tolkuttoman kipeästi turpiinsa. Reilut seitsemän prossaa äänistä tuntuu minustakin, joka en edes äänestänyt vasemmistoliittoa, suunnilleen sentin syvyiseltä sahausviillolta perseessä poikittain. Kyllähän vassareiden ohjelmassa ja ennen kaikkea strategiassa oli koko ajan ongelmia, mutta itselleni niin läheisen vaihtoehtoisen kulttuuriväen jatkuva vasemmistolaistuminen on tuonut luottavaista oloa. Vihreät sen sijaan ovat lipsuneet yhä selkeämmin keskustaoikeistoon. Se tosiseikka, että laajat punavihreät ihmislaumat antoivat silti heille äänensä, saa minut haluamaan kääntää näille selkäni. Sinivihreät kyllä osaavat esiintyä maailmanparantajina, mutta oikeasti he vain leikkivät maailmanparannusleikkiä. Heidän politiikkansa perustuu lähtökohtaan "jos maailma ois niin kiva, että vihreet arvot vetäis puoleensa isoo rahaa, niin tää juttu toimis". Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi puolue on maailmanparannuksen suhteen täysin aseeton. On siksi psykologisesti ymmärrettävää, että se keskittyy olemaan isompiensa (ulkopolitiikassa kokoomuksen, sisäpolitiikassa SDP:n) kaveri. Yhtä lailla psykologisesti ymmärrettävää on, että tyhmät ihmiset äänestävät heitä, mutta samalla se on ihan tyrmistyttävää.

RKP:stä ja kristillisdemokraateista voin vain kysyä "kuka vittu niitä äänestää?". RKP:tä tietysti äänestävät lukemattomat suomenruotsalaiset, mutta eivät he kaikki voi olla niin saatanan tyhmiä, että kieli- ja aluepoliittiset näkemykset ylittävät länsifanatismin ja Nato-militantismin. On pöyristyttävää, että vihatun Calle Haglundin puolue oikeasti lisäsi äänisaalistaan. Jos puolue jää oppositioon ensimmäistä kertaa 40 vuoteen, kun ei mahdu persujen kanssa samaan porukkaan, ovela valtamedia voi juonia uuden huonon hallituksen perseilyn edelleen lisäkannatukseksi heidän laariinsa. Kristillisdemokraatit sentään taantuivat, mutta ääniosuus on edelleen 3,5 %. Siis jumalauta, 3,5 %. Siihen mahtuu neljä piraattien kannatusosuutta ja seitsemän itsenäisyyspuolueen kannatusosuutta. Ihan oikeasti: mitä vittua?

Niin, se marginaali. Kaksi edellä mainittua ryhmää lisäsivät kannatustaan, niin kuin olin etukäteen arvannut. Kannatuslisäys on silti yhä käsittämättömän pieni. Piraattien 0,85 % on selvästi enemmän kuin vuoden 2011 eduskuntavaalien 0,51 %, mutta aikaa tuloksen kohentumiseen on ollut neljä vuotta. Sitä paitsi eurovaalien 0,72 prosentista on edetty vain marginaalisesti. Toki tätä tietä piraatit saattavat nousta eduskuntaan 2019, mutta kehitys on silti täysin luonnottoman hidasta. Sitä ennen puolue joutuu keräämään kannattajakorttinsa uudelleen. Todellakin: nuorten kaupunkilaisten parissa täysin päivänselvältä aatteelliselta instituutiolta vaikuttava piraattipuolue poistetaan puoluerekisteristä näiden vaalien myötä. Vittu, mitä paskaa! Itsenäisyyspuolueella on ollut hyvä meininki päällä, ja sen perusteella olisin odottanut heille vähintään yhden prosentin kannatusta ja mahdollisesti paikkaa eduskunnassa. Siihen nähden näiden vaalien 0,47 %:n kannatus on kipeä täystyrmäys – huolimatta siitä, että äänimäärä yli nelinkertaistui viime eduskuntavaaleista ja suosio on eurovaalitkin (0,33 %) huomioon ottaen yhtä tasaisessa kasvussa kuin piraateilla. Tosin on myönnettävä, että valtamedian pimityksestä johtuen valtaosa Ipun potentiaalisista äänestäjistä ei edes tiedä, mistä puolueen kohdalla on kysymys. Konservatiivioikeistoleimaa on tarjottu, jos ylipäänsä mitään leimaa, vaikka Ipu sijoittuu keskustavasemmistoon ja useissa kysymyksissä liberaaliin eikä konservatiiviseen leiriin.

Lopulta päästään naurettavuuksiin. SKP sai jo neljä vuotta sitten niin vähän ääniä, että teki mieli itkeä raivosta sekä äänestäjiä, kusetusmediaa että itseään saamatonta besserwisser-puoluetta kohtaan. Nyt SKP sai vielä vähemmän ääniä. Ymmärretään tämä avoimesti seuraavassa muodossa: Suomen suurin kapitalisminvastainen puolue sai 0,26 %:n kannatusosuuden. Täyttä perseraiskausta. Kun kommareiden suunnalta kuului vaalien jälkeen ensimmäinen "tämä on välitilinpäätös" -kommentti, teki mieli paiskata kaikki ulottuvilla ollut pikkuporvarillinen irtaimisto betoniseinään. Ei näin, Juha-Pekka Väisänen ja muut vitun nynnyt. Käsitetaiteilun aika on ohi. SKP:n kampanjat ovat koko 2010-luvun olleet kuin suoraan huonon kampanjoinnin oppikirjasta. Keittiömetaforia! Tyhjien sanojen hokemista! Räppiä! Sekä rumia että tylsiä vaalijulisteita. Puoluekoneistoa ehdokkaiden sijaan vaalimökillä! Tällaisen touhun keskellä ei voi syyttää vain omaa sukupolvenvaihdosta ja median hiljaisuutta. Helsingissä kokonaiset 122 ääntä haalinut Väisänen on joko omahyväinen typerys, oikeiston asettama nukke tai molempia, ellei hän ymmärrä erota tehtävästään (pääsihteeri Heikki Ketoharju sai vielä paskemmin eli 70 ääntä). Myös kommunisteille elintärkeä Tiedonantaja on syytä profiloida täysin uusiksi. On hyvä mittari, että lehdellä on Twitter-seuraajia vain reilu kolmasosa minun seuraajistani. Ihan oikeasti, nykymuotoinen Tiekkari ei kiinnosta juuri ketään. Saman tien voitaisiin jo luopua omista vaalilistoista. KTP:n ja STP:n yhdistäminen uusille "punaisten" yhteislistoille ei nykykannatuksella merkitse edes Ipun tasoa, mutta koko laajan radikaalivasemmiston järjestökirjon iloisen vihainen yhteispyrkimys olisi jo eri meininkiä.

Eduskuntavaalit 2015 pähkinänkuoressa: sikarikkaat rahavaltapiirit ohjasivat uskollisen työrukkasensa valtamedian avulla tyytymättömän tyhmän kansan äänestämään mieleistään, hyvin paljon entisen kaltaista politiikkaa, joka jatkaa leikkauksia, kurjistamista, sortoa ja riistoa. Vitun kiva juttu! Jeeee!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.