tiistai 31. maaliskuuta 2015

Milloin liberaaleista lipsahti konservatiiveja?

Palaan jälleen kerran yhteen lempiaiheeseeni. Liberaaleina, suvaitsevina ja yhteiskunnallisesti edistyksellisinä näyttäytyvien ihmisten keskuudessa on 2000-luvulla levinnyt paha syöpä. Se on ehkä saanut alkunsa hyvästä tarkoituksesta – ellemme usko oikeistolaisten "soluttautujien" salaliittoon – mutta kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämän prosessin myötä ajatteleva ihminen ei voi pitää nykyisten "liberaalien" valtavirtaa oikeasti liberaalina, eikä edistyksellisenä vaan lähinnä yhteiskunnallista edistystä jarruttavana.

Olipa siis kerran joukko liberaaleja, suvaitsevia ja yhteiskunnallisesti edistyksellisiä nuoria ihmisiä. He ymmärsivät, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alistettuja, etnisten vähemmistöjen asema on huono, kaikensorttisilla vammaisilla on vaikeaa ja mielenterveyspotilaiden asemalle myös niin sanotusti tarttis tehrä jotain. Hyviä tarkoituksia, joka ikinen. Alkoi kausi, jonka kulttuuria ovat sävyttäneet Pride-kulkueet, homokulttuurin arvonnousu, Tahdon 2013 -kampanjaan huipentunut tasa-arvoisen avioliittolain vaatimus, "suvaitsevien" ja "maahanmuuttokriittisten" välinen vihamielinen kädenvääntö maahanmuuttoasioissa ja mamujen oikeuksissa, pyrkimys integroida vammaiset yhä tehokkaammin "normaalien" joukkoon, Toisenlaiset frendit -tv-sarja ja Pertti Kurikan Nimipäivien valitseminen Suomen euroviisuedustajaksi. Huhtikuun 11. päivänä 2015 järjestetään Tampereella Mad Pride, mielenterveyspotilaiden asiaa ajava kulkue ja tapahtuma. Olen menossa mukaan itsekin.

Mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla? Kokonaisuuksista kuten "seksuaalivähemmistöt", "maahanmuuttajat", "kehitysvammaiset" ynnä muut lipsahti möhkälemäisen absoluuttisia blokkeja. Niiden takana olevaa ihmisyyden moninaisuutta ei nähdä nimeksikään eikä siitä olla juuri kiinnostuneita. Homo- tai biseksuaali, joka ei sovellu "kivaan" kuvaan seksuaalivähemmistöistä, ei kiinnosta näennäisliberaaleja. Epäilemättä Pride-kulkueiden osanottajien enemmistö on jo nykyään sukupuolinormatiivisia heteroita, jotka vain haluavat samastua "kivaan" kulttuuriin. Samalla esimerkiksi juuri seksuaalisuus on säännelty tavalla, jota pelkän konservatiivioikeiston toteuttamana kutsuttaisiin fasistiseksi. Homoseksuaalisuuden hyväksytyksi tulemisen vastapainona muun muassa kaikkia pedofiliaksi edes teoriassa leimautuvia ilmiöitä vainotaan. Nykypäivän näennäisliberaalin on mahdotonta käsittää, että 1960–70-luvun vapauden ilmapiirissä saatettiin ihan oikeasti vaatia vapautta kaikenikäisille rakastaa kaikenikäisiä. Rakkautta on vaikeampi säännellä kuin seksiä, joten rakkaudesta on tehty seksiä. Polyamorian käsitteen käyttöönotto ja leviäminen korostaa modernin rakkaus- ja seksielämän liberaaliutta, mutta samalla se on jälleen uusi leima ja sen leiman alle mahtumaton epätavanomainen rakkaus- ja seksielämä on tehty sosiokulttuurisesti lainsuojattomaksi. Vain leimaamisen (!) ja sen auttaman valtakulttuuristamisen kautta voi tulla hyväksytyksi. Tämän ilmiön syihin palaan jäljempänä.*

Möhkälemäisiin blokkeihin ja leimaamiseen liittyy sekin seikka, että ilmiöiden syyt selitetään syntyperäisinä – jonakin, mihin ihmiset eivät voi vaikuttaa. Jos on syntyisin Somaliasta, on somali; jos on syntynyt Downin syndrooman aiheuttavan kromosomin kanssa, on Down-ihminen; jos on syntyperäisesti miespuoliset genitaalit mutta naispuoliset aivot, saa hyväksynnän olla transsukupuolinen nainen. Sen sijaan, jos on miespuoliset genitaalit, muttei ole kiinnostunut aivojen sukupuolesta vaan ilmoittaa psykososiaalisista syistä haluvansa olla nainen, tulee saman tien kaivaneeksi kuoppaa omalle sukupuoliselle projektilleen. Kaikkien tulisi pyrkiä normaaliuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Nyt päädymme hankalaan osastoon: samojen näennäisliberaalien, jotka hyväksyvät homot ja mamut, mielestä ylipainoisuus, tupakointi, hyvän tavan ylittävä alkoholinkäyttö tai huumeiden käyttö ei ole lainkaan suvaittavaa. He pitävät normina ihmistä, joka on tai ainakin haluaa olla "ihannepainoinen" (mielestäni muuten ihan rasistinen käsite), tupakoimaton sekä päihteetön miinus silloin tällöin bileet. On kyllä sekin koulukunta, joka on valmis laillistamaan kannabiksen, mutta sitä perustellaan konservatiivisilla syillä ja sen uhrina alkoholinormeja halutaan tiukentaa. Hupsista, nyt lipsahti jo sana "konservatiivinen". Minun silmääni yllä kuvattu asenneilmapiiri ei näet ole millään lailla liberaali vaan konservatiivinen, eikä siitä poikkea nyky-yhteiskunnassa kuin joukko aidosti liberaaleja piraatteja, joka tarjoilemalla rommia Turun vaalikadulla herätti nipottajien ja tietysti alkoholitarkastajan kielteisen huomion.

*Kaiken takana vaanii tietysti iso paha eli raha. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, kuinka "kansanterveydestä" puhuminen viittaa poliittisessa keskustelussa aina "kansantalouteen", joka viime kädessä tarkoittaa vain kapitalistien taloutta. Myös leimaamisen taustalla on raha: leimaamatonta tuotetta ei voi myydä eikä sen avulla tehdä voittoa. Pride-tapahtumat ovat esimerkiksi varsin pitkälle kaupallistuneet (Tampereen Prideä on välillä järjestänyt jopa yksityinen yrittäjä!), ja homokulttuurilla myydään niin ravintoloiden sisäänpääsylippuja, musiikkiäänitteitä kuin vaatteita ja "accessory"-sälää. Ja millä voidaan tehdä bisnestä, se on valtakulttuuria. Kehitysvammaisten asiaa ollaan myös kaupallistamassa. Pertti Kurikan Nimipäivät – itsessään yhteiskuntakriittinen yhtye – on saanut helposti kapitalisoitavan leiman "kehitysvammaisten punkbändi", sen avulla lähetetty Euroviisuihin ja valtakulttuuristettu. Kyseessä on mahtava tuplajättipotti: samalla iskulla valtakulttuuristetaan sekä punk että kehitysvammaisuus. Lopulta leimattavissa olevat ilmiöt valuvat samaan kaupallisen valtakulttuurin sulatuspataan, paitsi joissakin tapauksissa sinne valuu leimautuneen ilmiön vastustus, ja ei-leimattavat ilmiöt jäävät sosiokulttuurisesti lainsuojattomiksi. Kaupallisuus on aina konservatiivinen ilmiö, valtakulttuuri on aina konservatiivinen ilmiö, ja yksipuolisen kaupallisen valtakulttuurin hyväksyminen on fasistinen ilmiö. Rahaan ja valtakulttuuriin liittyy tietysti sitä tukeva politiikka: homot, punk ynnä muut alun pitäen liberaalia suvaitsemista vaatineet ilmiöt kaapataan pohjimmiltaan varsin konservatiivisen poliittisen agendan pelinappuloiksi. Mainitsiko joku Venäjän?

Näin eduskuntavaalien aikaan on syytä puntaroida tarkkaan, kenessä tai missä poliittisessa ryhmässä on ainesta myönteiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksikään poliittinen ryhmä ei ole vapaa yllä kuvailemastani syövästä. Toiset ovat kuitenkin vapaampia kuin toiset, ja perusteellisessa laskennassa saattavat puolueet asettua tässä ominaisuudessa yllättävään järjestykseen. Liberaalius ei tietenkään välttämättä ole absoluuttinen hyvä. Varsinkin, jos ei puhuta arvoliberalismista vaan poliittisesta liberalismi-ideologiasta, se saattaa johtaa pelkkään antisosialistiseen porvarifanatismiin. Vapauden, jonka käsitteestä (liberty) sana 'liberaali' on johdettu, arvoa ei silti ole syytä kiistää. Meidän on opittava erottamaan toisistaan vapauden nimissä toimivat vapauden riistäjät ja vapaudesta usein paljon vähemmän kohkaavat ihmiset, jotka antavat kaikenlaisille ihmisille täyden ihmisarvon – leimaamatta, kapitalisoimatta ja pelinappulana hyväksikäyttämättä.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vastarinta – vapautus – vallankumous

Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.

Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.

1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.

Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.

Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.

* * * * * * * * * *

Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.