tiistai 30. syyskuuta 2014

Valtavirtatotuus vs foliohattujen totuus

Vuosina 2002–03 USA järjesteli presidenttinsä George W. Bushin johdolla hyökkäystä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin. Valtavirtatotuus kuului, että Irakilla on joukkotuhoaseita, Husseinin hallinnolla on yhteys Al-Qaidaan ja USA haluaa sellaisen kamalan diktatuurin tilalle länsimaisen demokratian, josta pitäisi myös Irakin sorrettu kansa. Foliohattujen totuus sen sijaan kuului, että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita, Saddamilla ei ole mitään yhteyttä Al-Qaidaan, irakilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa omien vihollistensa demokratiaretoriikka ja sen taakse kätkeytyy jenkkien halu päästä hallinnoimaan öljykenttiä ja -putkia sekä tekemään muslimimaailmasta lännen markkina-aluetta. Kumpi oli oikeassa?

Vuosina 1999–2009 Nato laajeni Euroopassa voimakkaasti itään. Ensimmäisessä erässä jäseniksi otettiin Puola, Tsekki ja Unkari, toisessa (2004) muun muassa kaikki Baltian maat. Valtavirran mielestä kysymys oli ainoastaan entisen itäblokin uudesta myönteisestä yhteistyöstä länsivaltojen kanssa eikä laajentumista ollut suunnattu mitään maata vastaan. Sen sijaan USA:n ja muiden lännen johtavien maiden ykkösuhka oli noihin aikoihin islamistinen terrorismi. Foliohatut kuitenkin väittivät, että on syntymässä uusi kylmän sodan asetelma, jossa lännen vastapuolena olivat USA:n koko ajan uhkakuvinaan pitämät Iran ja Syyria sekä Valko-Venäjä, Kiina ja yhä enemmän myös Venäjä, jolla tuntui olevan kaikkien edellisten kanssa jonkinlaista liittolaispeliä. Foliohatut näkivät Naton uudesta ohjuspuolustusjärjestelmästä esitetyn valtavirtaretoriikan läpi pitäen sitä valmistautumisena sellaiseen suurkonfliktiin, jossa vastapuolena olisi Venäjä. Kukahan oli oikeassa?

Syksystä 2004 talveen 2005 Ukrainassa tapahtui "oranssi vallankumous". Valtavirtatotuuden mukaan ukrainalaisten enemmistö halusi torjua entisen presidentin Leonid Kutsman pääministerinä työskennelleen, Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytsin presidenttiyden. Vaalien toisella kierroksella tehtiin vilppiä, mihin kansa vastasi rajuin mielenosoituksin ja lopulta hallinto taipui uusimaan toisen kierroksen, jossa Janukovytsin vastapuoli, länsimielinen Viktor Justsenko nappasi arvokkaan voiton. Joku meistä voi myös muistaa, että Justsenkon tukiryhmä väitti Venäjän lähettäneen Kiovaan joukkoja kesken vallankumouksen ja Janukovytsin tukijat yrittivät viimeisenä epätoivoisena keinonaan myrkyttää Justsenkon ennen vaalien uusintakierrosta. Foliohatut ovat suhtautuneet koko kuvioon epäilevästi. He ovat kyseenalaistaneet väitteet vaalivilpistä ja koko vallankumouksen aitoudesta – kuten Serbiassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Kirgisiassa myöhemmin 2005, mullistus saattoi olla lännestä ohjattua ja perustua ovelasti luotuun vaikutelmaan enemmistön mielipiteestä eikä todelliseen mielipidejakaumaan. He olivat oikeassa: Ukrainan protesteja johtanut Pora!-liike oli osa kansainvälistä samanmielisten protestiliikkeiden verkostoa ja sen aktivisteja koulutti Serbian vallankumoukseen osallistunut Otpor!-liike, jota alun perinkin rahoitti ja koulutti USA. Ensin salaliittoteoriaksi leimattu väite Justsenkon myrkytyksestä false flag -iskuna Janukovytsia vastaan on myös saanut vahvistusta moneen kertaan. Varma fakta on joka tapauksessa, ettei Venäjä lähettänyt joukkoja Kiovaan syksyllä 2004.

Vuonna 2011 länsiliittoutuma hyökkäsi Muammar Gaddafin hallitsemaan Libyaan. Valtavirran mukaan Libyan kansa halusi laajan spontaanin "arabikevään" innoittamana kumota diktaattorinsa vallan, mutta tyrannin hallintokoneisto vastasi säälimättömällä, kansanmurhaa lähentelevällä vastaiskulla. YK tuomitsi tämän ja antoi lännen mahtimaille mandaatin rientää Libyan kansan avuksi. Putken päässä häämötti vapaa ja demokraattinen Libya. Foliohatut sen sijaan näkivät Libyan tilanteen sisällissotana, jossa länsi oli kaiken lisäksi masinoinut Gaddafin vastustajia ja koko arabikevättä jo ennestään. Odotettavissa ei ollut vapautta ja demokratiaa vaan enemmänkin sekasortoa ja väkivaltaa. Taustalla häämötti myös öljyputken pää; USA ja Länsi-Euroopan mahtimaat halusivat osansa Libyan öljystä. Jälleen on täysin päivänselvää, että valtavirran retoriikka oli lähinnä yritys perustella Libya-iskut tyhmälle kansalle ja foliohatut olivat oikeassa. Libya on ollut vuodesta 2011 lähtien enemmän tai vähemmän kaaostilassa.

Syyrian sisällissota alkoi myös arabikeväästä, ja asetelma muistuttaa sikälikin Libyaa, että Syyriaa on johtanut lännen vastustama hallitsija, Bashar al-Assad. Valtavirtatotuus kuului alusta lähtien, että Syyrian kapinalliset ovat vapauden ja demokratian asialla. Koska he näin ollen edustavat länsimaiden omia arvoja, heidän totuuttaan on uskottava ja länsimaiden tuettava heitä demokratiapyrkimyksissään. Foliohattujen näkemys oli jälleen toinen. He katsoivat kapinallisten valehtelevan omaksi edukseen kuten aina kaikkien osapuolten sodassa. Esimerkkitapauksena toimi väite kemiallisesta aseesta – sariinikaasusta – Assadin joukkojen käytössä. Vaihtoehtoväki sai sulan foliohattuunsa, kun YK:n tutkijat löysivät todistusaineistoa sariinista nimenomaan kapinallisten käyttämänä. Foliopäät höyrysivät myös koko ajan, kuinka Syyrian kapinallisten tukeminen on islamistiterroristien tukemista. Tämän tuen seurauksena syntyi lännen upouusi ykkösuhka ISIS, nykyään lyhyemmin IS ("Islamilainen valtio"), islamistinen terroristijuntta, joka pyrkii saamaan hallintaansa Irakin ja Syyrian sekä näiden lähialueet.

Ukrainan vuoden 2014 tilanne on jälleen jakanut mielipiteet, vaikkei sitä valtavirrasta juuri huomaa. Se tekee kaikkensa salatakseen totuudet, joita foliohatut ovat edustaneet alusta loppuun. Valtavirralle oli esimerkiksi kova paikka myöntää, että Maidanin mielenosoitusten sala-ampujat eivät olleetkaan Janukovytsin joukkoja vaan todennäköisemmin vastakkaisesta leiristä ja tämä tiedettiin laajalti lännessä. Ukrainassa alas ammutun malesialaisen Boeing-lentokoneen tapauksesta (MH17) on myös valtavirrassa oltu verraten hiljaa siitä lähtien, kun alkoi näyttää todennäköiseltä, etteivät konetta ampuneetkaan alas separatistit (tai jopa venäläiset) ohjuksineen vaan luultavasti Ukrainan ilmavoimat ilmasta käsin. (Jyrkin foliohattusuuntaus epäilee kiintoisasti, että Ukrainassa alas ammuttu kone olikin MH370 – maaliskuussa mystisesti kadonnut samanmerkkinen malesialaiskone – ja MH17 ei oikeasti edes noussut, mikä syystä tai toisesta pyritään salaamaan.) Niin ikään foliohattujen tyypillinen väittämä, että länsi osallistuu sotilaallisesti Kiovan joukkojen toimintaan (vastineeksi sille, että valtavirran mukaan Venäjä osallistuu sotilaallisesti separatistijoukkojen toimintaan) on ajan kuluessa saanut vahvistusta vahvistuksen perään. Läntisen valtavirran näkemys, että Venäjä on Itä-Ukrainassa ei-toivottu tunkeilija, on myös osoittautunut käsittämättömäksi siihen nähden, että YK:n mukaan yli 700 000 ukrainalaista on paennut taisteluja Venäjälle.

Suomessa valtavirta levittää näkemystä, että maassamme on "Venäjä-trolleja", tahallisia Venäjä-mielisiä sosiaalisen median disinformoijia, joille Venäjä siitä hyvästä maksaa ja joita on vieläpä koulutettu tehtävään erityisessä keskuksessa Pietarissa. Foliohattujen mukaan valtamedia itse trollaa tuollaista puppua levittäessään – ja he ovat oikeassa: edes suomalaiset putinistit eivät tiedä sellaisesta yhtään mitään ja levittävät valtavirrasta poikkeavia näkemyksiään aivan ilmaiseksi. Trolliksi on tietysti epäilty minuakin, vaikka olen vain foliohattu enkä mikään saakelin putinisti. Ja tietysti olen myös rutiköyhä työtön, joka joutuu olemaan mukana kaikenlaisissa työllistämistoimenpiteissä.

Mutta kyllä kotimaassa osataan myös ilman Venäjän suoraa tai käänteistä apua. Talvivaara esimerkiksi oli valtavirtatotuuden mukaan hyvä asia Kainuun työllisyydelle ja maineelle, sen harjoittama nikkelin louhinta hyvä asia Suomen taloudelle ja ympäristöasiat kunnossa, koska eletään 2010-lukua ekologisesti tiedostavassa sivistysvaltiossa. Kaikki foliohattujen väittämät ympäristöuhista, nikkelistä pelkkänä Troijan hevosena uraanille ja negatiivisesta vaikutuksesta Kainuun maineelle ovat ilmenneet myöhemmin tosiasioiksi. Samalla tavoin ydinvoima-asioista valtavirta on puhunut vain hyviä ja kauniita asioita, kun taas foliohatut ovat osoittaneet väittämät työllistämisvaikutuksesta (työntekijät rekrytoidaan halvalla ulkomailta!) ja hintatasosta (Olkiluoto 3:n budjetti on ylittänyt kaikki pahimmatkin skenaariot – eikä voimala edes ole vielä likimainkaan valmis!) valheelliseksi ydinvoimapropagandaksi. Täytyy myös muistuttaa, että kokoomuspuolueen uusi tylympi julkisuuskuva laurarätyineen, piakaumoineen, alexanderstubbeineen ja virkakähmintöineen vastaa täysin sitä käsitystä, mitä vasemmalle kallistuvat foliohatut ovat koko ajan valtavirran vastaisesti levittäneet.

Odotamme vielä sitä päivää, kun 2000-luvun salaliittoteorioiden salaliittoteoria eli väite, jonka mukaan USA:n johto järjesti 9/11-tragedian joko aktiivisesti ("tilasi" iskut auttamalla kouluttamaan terroristeja itsensä vastaiseen itsemurhaiskuun) tai passiivisesti (olisi kyennyt estämään iskut, muttei tehnyt sitä saadakseen syyn suureen terrorismin vastaiseen sotaan), osoittautuu todeksi. Sitä ennenkin on ilmiselvää, että päästäkseen jyvälle totuudesta ihmisen kannattaa kuunnella enemmän foliohattuja kuin valtavirtaa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Putinofobiaa

Viime aikojen poliittista valtavirtadiskurssia on määrittänyt kammo tai kauhu, jota laajat kansanryhmät tuntevat erästä suurvaltajohtajaa kohtaan. Ilmiö on niin yleinen ja näkyvä, ettei ole syytä puhua enää "Putin-fobiasta" – on parempi ottaa käyttöön kliininen termi putinofobia. Ihmiset siis tuntevat sairaalloista pelkoa Vladimir Putinia kohtaan, ja kuten yleensäkin fobiatapauksissa, pohjimmiltaan pelko on perusteetonta ja ihmiset kanavoivat sen kohteeseen tiedostamattaan aivan muita pelkoja. Esimerkiksi lännen tunkeutuminen Suomeen Nato-yhteistyön muodossa saattaa pelottaa, mutta putinofobisen median vääristämä kuva maailmanpolitiikasta voi kääntää pelon kohteen lännestä itään. Samoin suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen kovemmaksi, epäoikeudenmukaiseksi, epädemokraattiseksi ja arvoiltaan oikeistolaiseksi herättää täysin ymmärrettävää kauhua, mutta koska valtavirta pitää sellaista kauhua asiattomana, fobia etsiytyy uuteen kohteeseen ja sellaiseksi päätyy paremmin hyväksytty kohde eli Putin. Useissa tapauksissa jopa henkilökohtaiset pelot esimerkiksi joutumisesta hylätyksi ja kiusatuksi saattavat kanavoitua "helppoon" kohteeseen, jonka kammoaminen on sosiaalisista syistä vähemmän kuluttavaa. Tiedän, mistä kirjoitan, sillä viime vuosikymmenellä olin monet kerrat valmis syyttämään ihmissuhdeongelmistani George W. Bushia.

Vladimir Putinista on nyt tehty 2010-luvun Bush. Tosin putinofoobikkoa tämä varsin epäoikeudenmukainen määrittely ei tyydytä. Hänelle Putin näet vertautuu Adolf Hitleriin. "Putler" lähentelee jo salonkikelpoista pilkkanimeä. Itänaapurin johtajaa nimitellään avoimesti hulluksi, vaikka moni uskottava artikkeli perustelee hyvin, kuinka tämä on ansaitsematon leima. Häntä pidetään myös diktaattorina, koska hän ei ole luopunut vallasta niin kuin Venäjän laki länsimaisin silmin periaatteessa vaatii ja myös Venäjän vaalit näyttävät olevan vääristelyä pullollaan. Lisäksi Putinista esitetään väittämiä, jotka uskotaan, koska ne on sanottu meidän omassa valtamediassamme. Koska häntä pelätään ja vihataan, ei aina haluta tai osata huomioida, ettei väittämillä ole todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Suomessa paljon levitetyn brittiartikkelin, jossa Putinin väitettiin suunnittelevan Baltian ja Suomen valtaamista, haastattelema neuvonantaja oli saanut Putinilta yhdeksän vuotta sitten potkut. Millaista kuvaa voisi olettaa ihmisen hänen asemassaan levittävän? Neutraalia?

Putin-antimyytin kasautumisessa on oleellista, että valhe perustuu valheeseen, perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin ja niin edelleen. Esimerkiksi hänen väittämisessään "januksenkasvoiseksi" on totta toinen puoli: Putin on, toisin kuin Ukrainan Poroshenko tai USA:n Obama, jatkuvasti vaatinut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin. Se, että hän samaan aikaan aseistaa ja rahoittaa Itä-Ukrainan separatisteja ja lähettää omia joukkojaan Ukrainan puolelle sotimaan, on tietysti ristiriidassa rauhan vaatimuksen kanssa; se, että hän röyhkeästi väittää edellisen olevan puppua, on ristiriidassa totuuden vaatimuksen kanssa. Näiden ristiriitojen olemassaolo on kuitenkin lännen totuus ja pohjautuu täysin siihen putinofobiseen uskoon, että länsimedia on uskottavampi lähde kuin itämedia ja länsipäättäjät luotettavampia kuin itäpäättäjä(t*). Entä jos Putin kaikesta huolimatta puhuu totta? Onko meillä oikeutusta syyttää ja haukkua häntä, jos separatistien aseet eivät olekaan peräisin suoraan Venäjän hallinnolta ja jos Itä-Ukrainassa taistelevat venäläiset ovatkin ihan oikeasti vapaaehtoisjoukkoja? Separatistit ovat todistettavasti olleet pitkin vuotta vihaisia Putinille, koska tämä ei avusta heitä taistelutoimissaan niin kuin he toivoisivat. Lisäksi itämedian – ja myös läntisen vaihtoehtomedian – väittämät länsivaltojen sotilaallisesta osallistumisesta Ukrainan sotaan separatistien vastapuolta eli Kiovan joukkoja tukemalla ovat alkaneet saada vahvistusta.

(*)Koska Vladimir Putinia myös pidetään yksiselitteisesti diktaattorina, oletetaan, että kaikki oleellinen Venäjällä tapahtuu hänen käskystään tai sanktioimanaan. Virallisesti hän kuitenkin on Venäjän kansan valitsema presidentti. Vuoden 2012 vaaleissa saattoi olla paljonkin filunkia, mutta 63,6 prosentin ääniosuus on tuskin tuulesta temmattu. (Lisäksi länsimaisetkin asiantuntijat pitävät Putinia tänään suositumpana kuin koskaan ennen.) Syksyn 2011 duumanvaaleissa Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä -puolue jäi peräti alle 50 prosentin. Diktatuureissa hallitsijan tai hänen puolueensa kannatus on tavannut olla 80–100 %. On siis hyvin mahdollista, että vaalitulosta peukaloidaan, mutta tämä ei missään tapauksessa rakenna Putinin ja Yhtenäisen Venäjän koko kannatusta vaan lähinnä liioittelee sitä. Tässä länsimainen mieli kysyy: miksi sitten ollenkaan? Pidän todennäköisenä, että Putin ei sanktioi vaalikannatuksen muotoutumista mitenkään, vaan asialla ovat häntä mielistelevät tahot, joilla on riittävästi yhteiskunnallista valtaa. Tämä epämiellyttävä kulttuuri oli Venäjällä tosiasia jopa Josif Stalinin aikana ja selittää takuulla osan hänen niskoilleen sysätyistä hirmuteoista. Kun Krimin kansanäänestys maaliskuussa 2014 päättyi Venäjään liittymisen ylivoimaiseen voittoon, lännessä vaadittiin kilpaa Venäjää tilille väärennetystä vaalituloksesta. Keskellä syytösrumbaa Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestyksen tulosta. Jos Krimin äänestystulos siis oli Putinin järjestämä, miksi sitä kritisoitiin Venäjältä käsin? Ja mikäli Putin on Venäjällä diktaattori, kuinka hänen pyrkimyksilleen selvästi myötämielisen politiikan avoin kritiikki sallitaan? Mieleen muistuu Turkmenistanin edesmennyt hallitsija, Saparmurat Niyazov, joka erotti erään ministerinsä suorassa TV-lähetyksessä ilmoittaen pitävänsä huolen, ettei tämä saa mitään muutakaan työtä. Sellainen on diktaattorin puhetta.

Paitsi epämääräisillä mielistelijöillä, millä tahoilla voisi olla Venäjällä valtaa, jonka kuvitellaan olevan Vladimir Putinin käsissä? Yksi mahdollinen tekijä on ortodoksinen kirkko. Joskus kuulee vihjailuja, ettei nyky-Venäjällä pysyisi vallassa, ellei myötäilisi ortodoksikirkkoa. Näin ollen Putinin vanhoillisuus esimerkiksi homokysymyksessä voi yhtä hyvin olla nöyrä tai viileästi laskelmoitu valinta kuin tyrannimaista sortohalua, miksi se on lännen näennäissuvaitsevissa piireissä leimattu. Ortodoksikristityt ovat tiettävästi väittäneet lännessäkin, ettei heidän tavallaan uskovissa ole homoja. Itse en kannata Venäjän homopolitiikkaa missään tapauksessa, mutta se voi ilmentää enemmän ortodoksikirkon kuin Putinin pyrkimyksiä – ja toisaalta, kun lännen putinofoobikot yhdistävät asian suoraan jälkimmäiseen ("koska hän on diktaattori"), he voivat liioitella kovastikin politiikan homofobiaa oman putinofobiansa tähden. Hyvin todennäköisesti myös armeijalla on huomattavasti valtaa Venäjällä. Asevoimien ylipäällikkö on Putin, mutta niinhän Suomenkin puolustusvoimien ylipäällikkö on presidentti Sauli Niinistö – ja kuten tiedämme, hän ei käytännössä vastaa armeijan asioista. Jos venäläisiä joukkoja on komennettu "eksymään" Ukrainan puolelle, kuten yleisesti epäillään, Putinilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä asiaan. Oligarkkien vallan on Venäjällä useaan otteeseen raportoitu supistuneen, sillä Putin ei nojaa heihin sillä tavoin kuin edeltäjänsä Boris Jeltsin. Mutta Putin ei ole hävittänyt (joko halunnut hävittää tai pystynyt hävittämään) koko oligarkiaa, mikä väistämättä kielii porhojen yhä jatkuvasta vallasta.

On siis täysin mahdollista ja loogisesti ajatellen todennäköistä, että 1) Vladimir Putin ei ole Venäjän diktaattori, 2) hän ei valehtele omasta osuudestaan tai osuudettomuudestaan Ukrainan tapahtumiin, 3) sen sijaan valhetta ovat lännessä esitetyt väittämät hänen läntisistä invaasiopyrkimyksistään. Kaikki putinofobiaa näennäisen perustellusti aiheuttavat tekijät johtuvat vastakkaisista väittämistä kohtiin 1, 2 ja 3 tai niiden yhdistelmistä, joissa todellakin valhe pohjautuu valheeseen ja perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin. Kuten homofoobikko vihaa homoja kammonsa tähden, niin myös putinofoobikko vihaa Putinia kammonsa tähden. Niinpä putinofoobikot ovat itse paljon hullumpia, aggressiivisempia, vihaisempia ja lännen sotatoimet hyväksyessään myös sotaisampia kuin heidän kauhunsa kohdehenkilö. Loogisesti ajatellen näyttäisi kerta kaikkiaan siltä, että Putin on koko ajan ihan oikeasti halunnut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin – joskin sen rauhan on hänestä tapahduttava Venäjän etuja loukkaamatta, millä tavoin jokainen suurvaltajohtaja ajattelee maansa eduista ja myös toimii niiden mukaisesti. Krimillä on koko ajan sijainnut Venäjän Sevastopolin laivastotukikohta, ja kun Ukrainasta tuli avoimesti Venäjä-vihamielinen valtio (siitä huolimatta, että 34 % Ukrainan asukkaista pitää itseään venäläisinä), oli päivänselvää, ettei sen alueelle voinut pidemmän päälle sijoittua yhtään vihollismaan tukikohtaa. Enemmistö krimiläisistä ei ole (edes venäjänkielisiä) ukrainalaisia vaan venäläisiä, joten ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi Putinille sopii mainiosti Krimin liittäminen Venäjään. Ei liene myös mitenkään poikkeuksellista suurvaltajohtajan ajattelua haluta puskurivyöhyke oman maan ja sen vihollisten väliin; jos Kiovan Ukraina, Moldova ja Romania ovat vihollismaita, olisi Luganskista Transnistriaan ulottuva "Novorossija" erinomainen sellainen. Tätä pahempaa invaasiohalua Putinista tuskin löytyy nyt tai tulevaisuudessa.

Jos jotakuta on pakko kammota ja vihata, on asiallisempaa kohdistaa tunteensa Vladimir Putinin sijaan omiin länsimielisiin päättäjiimme, jotka lietsovat riitaa kotimaan ja entisen itäpuolisen ystävämaan väliin.

Jos tämä kirjoitus herättää sinussa kammoa ja vihaa, se ei liity Putinin (saati minun, viestintuojan, joka ei pidä hänestä millään tavoin) todelliseen kammottavuuteen. Se on vain putinofobiaa.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?