keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kylmä sota, valheet ja valtamedia

"En muista Suomen uutismedialta näin härskiä kusetusta koskaan aiemmin, missään asiassa." (Timo Lehtinen Twitterissä Ukraina-uutisoinnista.)

Huhtikuussa 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen. Sitä oli edeltänyt Suomen kääntyminen toisen maailmansodan loppuvaiheissa natsi-Saksan liittolaisesta sen vastustajaksi. Tulevina vuosikymmeninä Suomi määritteli ulkopolitiikkansa "aktiiviseksi ja rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi". Se politiikka johti ensin SALT-neuvottelujen ja lopulta ETYK-huippukokouksen (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi) järjestämiseen Helsingissä 1970-luvulla. YYA-sopimus purkautui vuosina 1990–92, vain muutamaa vuotta ennen maamme liittymistä Euroopan unioniin. Koko tämän ajan Suomi piti itseään ja suomalaiset maataan puolueettomana, mutta ulkomailla kehitettiin käsite "suomettuminen" (Finlandization, Finnlandisierung) kuvaamaan NL:n vaikutusvaltaa Suomeen. EU-aikakaudella suomettuminen on "tunnustettu" tosiasiaksi. Tosin voisi kysyä, NL:n nimissäkö Suomi oikeasti hoiti aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikkansa.

Kaikilla ennen 1990-lukua eläneillä suomalaisilla on myös muistikuvia siitä, kuinka syvälle metsään saattoivat mennä läntisten ulkomaalaisten arviot Suomen poliittisesta asemasta. Minäkin muistan yhden esimerkin lähipiiristä: kun tätini asui akateemisen työn merkeissä jonkin aikaa Kalifornian Berkeleyssä 1980-luvun puolivälissä, häneltä oli kysytty – viattomasti ja vilpittömästi – onko Suomi osa Neuvostoliittoa. Maatunnuksen silloinen "SF" tarkoitti monen länkkärin mukaan "Soviet Finland". (Asiaa ei parantanut tunnuksen muuttaminen FIN:ksi pian NL:n hajoamisen jälkeen.) Kaikkein yleisintä oli mieltää Suomi itäblokin maaksi. Esimerkiksi Dire Straits -yhtyeen laulaja-kitaristi Mark Knopfler kummasteli vuonna 1985 ääneen suomalaistoimittajille, saivatko nämä todella liikkua vapaasti yli valtionrajojen. Vielä 1989, kun Lahdessa järjestettiin hiihdon MM-kisat, joku länkkäritoimittaja uteli, kuinka paljon Suomessa on venäläisiä sotilaita.

Mistä nämä virhearviot johtuivat? Yritin keskustella aiheesta Twitterissä, mutta sain vain kaksi todella outoa kommenttia: siihen aikaan – ennen internetiä – tiedonvälitys ei lännessäkään ollut aina ajan tasalla. Ajan tasalla? Tunsin itseni todella hölmöksi muistuttaessani, ettei Suomi ole koskaan kuulunut Neuvostoliittoon – ei edes Varsovan liittoon tai SEViin. Sen sijaan Suomi oli itsenäinen, virallisesti ja avoimesti puolueeton maa, joka kuului läntiseen Euroopan vapaakauppajärjestöön (EFTA) vuodesta 1961 alkaen liitännäisjäsenenä, 1986 alkaen täysjäsenenä. Mistä puolestaan nämä nykyiset sosiaalisen median virhearviot johtuvat? Ihmisten kyky kritiikkiin tyssää jossakin vaiheessa liian ison epäilyn kammoon. Salaliittoteoriaan ei haluta sekaantua. Ja kyynisin silmin salaliittoteorialta näyttävään asiaan ei haluta sekaantua, vaikka se ei lähemmin tarkasteltuna olisikaan salaliittoteoria.

Itse en pelkää liian isoja epäilyjä, joten kykenen sen kummemmitta pidäkkeittä oivaltamaan, mistä länkkäreiden taannoisissa Suomi-virhearvioissa ja viime kädessä koko suomettumisleimassa on kysymys. Avain siihen on löytyy nykyajasta – juuri siitä "härskistä kusetuksesta", mikä Ukraina-uutisoinnissa on käynnissä. Ja päinvastoin: avain Ukraina-uutisoinnin härskin kusetusluonteen oivaltamiseen löytyy YYA-kaudelta, Euroopan edelliseltä kylmän sodan ajalta.

Ehkä ne länsimaalaiset, jotka ennen 1990-lukua kuvittelivat Suomen kuuluvan itäblokkiin tai jopa Neuvostoliittoon, SF:n tarkoittavan Soviet Finlandia, Suomessa olevan venäläisiä sotilaita ja suomalaisten liikkumisen ulkomailla olevan tarkoin säänneltyä, olivatkin seuranneet länsimaista valtamediaa. Lehdistö – tai media – on "neljäs valtiomahti". Valtiollisen projektin keskittyessä taistelemaan yhtä suurta uhkaa vastaan, kuten Nato- ja EEC-maissa Neuvostoliittoa ja sen vaikutusta vastaan 1950–80-luvulla, valtamedia ottaa propagandistisen roolin. Näin tapahtuu, koska kapitalismissa iso raha pyörittää politiikkaa; neuvostovastaisuus oli kapitalistisen ison rahan, ei siitä riippumattoman ulko-, puolustus- tai sotilaspolitiikan sanelemaa. Missä autoritaarisen yhteiskunnan mediaa ohjailevat vallanpitäjät suoraan, "liberaalin" kapitalismin maissa "vapaa" media hännystelee aivan itse vallanpitäjiä, sillä ilman niiden rahaa sillä ei olisi valtaaValtamedia on vallanpitäjä. Edellisen kylmän sodan ajan länsimedian Suomi-valheet toteuttivat populistista periaatetta "jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan". Länsimaita ärsytti se, ettei Suomi vastustanut Neuvostoliittoa. Se, ettei ollut NL:ää vastaan, leimattiin NL:n puolella olemiseksi. Niinpä alettiin puhua "suomettumisesta" ja kylmää sotaa käynyt valtamedia syyti disinformaatiota, jonka mukaan Suomi on neuvostovallan alla ja kuuluu itäryhmään.

Viime kuukausina on alettu entistä avoimemmin puhua uudesta kylmästä sodasta. Itse olen puhunut siitä kauan ja kirjoittanutkin jo alkuvuonna 2012. Toisin kuin edellisessä kylmässä sodassa, tällä kertaa Suomi ei ole puolueeton eikä teeskentele sellaista. Suomi on vuoden 1995 alusta ollut EU:n jäsen ja sillä on paljon yhteistoimintaa Naton kanssa, mitä oikeistoministerit Stubb ja Haglund ovat edelleen tiivistämässä – kansalta ja jopa eduskunnalta kysymättä. Suomi on siis myös Ukrainan kriisissä avoimesti Kiovan ja sitä tukevien länsivaltojen puolella, separatisteja ja heidän turvaansa Venäjää vastaan. Koska Suomi on myös täysin kapitalistinen maa, yllä olevat 1950–80-luvun länsimaiden mediaperiaatteet toimivat täysin ongelmitta tässä ja nyt. Suomen valtamedia käy siis kylmää sotaa neljäntenä valtiomahtina, osana valtiollista projektia ja hännystelläkseen vallanpitäjiä, joiden armosta se on vallanpitäjä. Tämä "oikeuttaa" sen kertomaan Ukrainasta ja Venäjästä samantasoisia valheita kuin ne länsimediat, jotka antoivat aikanaan ymmärtää "suomettuneen" Suomen olevan neuvostovallan alla, kuuluvan itäblokkiin, rajoittavan kansalaistensa liikkumista ja olevan kylmässä sodassa länttä vastaan, kun kerran ei ole itää vastaan.

Rauhaa kaikille!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Maailmankartta

Wikipediasta on joskus todella hyötyä – enkä nyt puhu koulujen alkamisen kunniaksi siitä, kuinka sivustoa kopioidaan sellaisenaan kouluesitelmiin. Silloin tällöin se onnistuu tiivistämään erinomaisesti, mistä jossakin asiassa on kysymys. Tämä kartta esimerkiksi näyttää, mitkä maailman maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion:


Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.

Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?

Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.

En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.

Joko raksuttaa?

lauantai 2. elokuuta 2014

Ihana 70-luku

Heinäkuun 24. päivänä, kun olin Twitterissä kritisoinut – syystäkin – Ilta-Sanomien päätoimittajaa Ulla Appelsinia sodanlietsonnasta Venäjää vastaan, hän vinoili vastineeksi minulle 70-lukulaisuudesta. Sillä vuosikymmenellä ei leimallisesti "saanut" vastustaa itänaapuria joutumatta syytetyn penkille. Yhtä leimallisesti 1970-luku oli vasemmistolainen vuosikymmen. Tosin kokoomuksen kannatus oli tuolloin eduskuntavaaleissa 17,6–21,7 prosenttia, mutta mitäs pienistä. Leiman tähden on turha olettaa, että Ulla Appelsin viittaa oikeiston ja vasemmiston tasapuoliseen kannatukseen vaan Neuvostoliittoa myötäilevään vasemmistolaisuuteen. Oikeistolaisilla on tapana vahvistaa itsetuntoaan väittämällä, että 70-luvun vasemmistolaisuus oli pääosiltaan NL:n myötäilemistä. Ja Ulla Appelsin on oikeistolainen, vaikka itse mitä väittäisi.

Minulle 1970-luku on lellikki. Paitsi, että silloin tehtiin leijonanosa mielimusiikistani ja pidän vuosikymmenen tyylistä muutenkin, myös poliittisesti voin hyväksyä itseni "70-lukulaiseksi" – vaikka aktivismin sijaan harrastin sillä vuosikymmenellä lähinnä taaperrusta. Tietysti tämä on jälleen leimaa, mutta minusta on kasvanut vasemmistoradikaali, maailmanparantaja ja USA:n imperialismin peräänantamaton vastustaja. Malli ei tullut kotoa, sillä vanhempani olivat näennäisen neutraaleja politiikka-allergisia humanisteja. Mutta tämäkin tarkoitti eri asiaa kuin nykyään: isä piti sen ajan demareiden ideoita aivan edistyksellisinä ja äiti julistautui silloin tällöin feministiksi. Lienee turha mainita, ettei heidän näkemyksistään juuri nykyisin löydy sen enempää sosiaalidemokratiaa kuin feminismiäkään. Heidän lapsestaan on tullut niiden satunnaisten edistyksellisten ideoiden kannattaja, mitkä he hylkäsivät, mutta sellaisessa radikaalimuodossa, jota he silloinkin vierastivat.

Yksi 1970-luvun tähtihetkistä, mitä myöhemmissä mediamuisteluissa on osunut silmään, on lainaus vuoden 1977 Helsingin Sanomista, jossa toimittaja Kirsikka Siikala hehkutti suomalaisryhmän pärjäämistä työkilpailussa sosialistisen Kuuban vapaaehtoistyöleirillä. 37 vuotta myöhemmät valtamediatoimittajat pitävät tätä Neuvostoliittoa nuoleskelevana samastumisena militanttikommunistiseen itäblokkiin. Kuten jokainen maailmaa ilman sinimustavalkoisia linssejä katseleva ymmärtää, militarismilla ja NL:n nuoleskelulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tuhannet suomalaiset olivat aidosti ja sydämestään innostuneita sosialistisista ja kommunistisista ihanteista, ja se innostus oli niin laajaa, ettei edes Aatos Erkon Hesari voinut blokata sitä suomalaisesta todellisuudesta.

Tässä yhteydessä on tietysti turhaa analysoida, mikä sosialistissa ja kommunistisissa ihanteissa on niin ihanaa. Omaa äärivasemmistolaisuuttani olen kuvannut aiemmin. Joka tapauksessa on selvää, että kumouksellinen äärivasemmistolainen on maailmanparantaja – ei militantti antihumanisti, mitä kuvaa poliittinen nykykenttä demareita ja vihreitä myöten vimmatusti levittää. Koskaan myöhemmin ei sosialisti tai kommunisti ole ollut niin leimallisesti maailmanparantaja kuin 70-luvulla. Silloin näet oikeasti uskottiin, että maailma paranee toimimalla sosialistisessa ja kommunistisessa liikkeessä. Omana aktiiviaikanani, 1990-luvulta alkaen on suurimpana esteenä vasemmistoradikalismille ollut – valtamedian jatkuvan ja yltyvän oikeistopropagandan ohella – itse radikaalien epäusko siihen, mitä he ovat tekemässä. "Maailmaa ei olla parantamassa vaan estelemässä sitä lipsumasta vielä syvempään halvattuun", kirjoitin Kulttuurivallankumous-lehdessä vuonna 2004. 1970-luvun maailmanparannukselle antoi voimaa tietoisuus miljoonista ja taas miljoonista samaan aikaan elävistä ihmisistä, joilla oli sama yhteinen unelma. Vuosikymmenen alkutahdit soitti hippiajan usko länsimaiden omaan vapauden, rakkauden ja tasa-arvon vallankumoukseen; länsimaisen liberaalihumanismin kuplan alettua puhjeta yhä useammat löysivät veljiä ja siskoja sosialistisesta maailmasta. "Kaikki hyvät ihmiset" vastustivat CIA:n tukemaa sotilasvallankaappausta Chilessä 1973 (vasemmistopresidentti Salvador Allende murhattiin, minkä totuuden nykyinen oikeistovaltamedia kieltää); "kaikki hyvät ihmiset" riemuitsivat siipeensä saaneen USA:n vetäydyttyä Vietnamin sodasta 1975. Joukkovoima oli päivän sana; se oli ollut sitä jo vuoden 1968 opiskelijamellakoissa, mutta 70-luvulla yhdistyttiin useammin suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kuin mellakoimaan. Vapaaehtoistyö Kuubassa ja Komsomol-nuoret rakentamassa BAM-rataa NL:ssä edustivat ihanteellista, pyyteettömän epäitsekästä, jossain mielessä sankarillista maailmanparannusta.

Entäs se itänaapurin nuoleskelu, eikö NL:n vastustus ollut kiellettyä ja eikö tämä ole demokraattisesti ajatellen väärin? "Kielto" on tietysti helppo kyseenalaistaa. Jopa Hannu "Tuomari" Nurmion 70-luvulla kirjoittama laulunteksti Karjalan marssi kavaltaa, että neuvostovihamielisiä Karjalan palauttajia kasvoi joka toisella oksalla. Sotaisa Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti ilmestyi läpi koko vuosikymmenen. Veikko Vennamo vastusti näyttävästi Urho Kekkosen hyväksymää läheistä idänpolitiikkaa, ja se toi hänen puolueelleen SMP:lle (Perussuomalaisten edeltäjälle) 18 eduskuntapaikkaa molemmissa 1970-luvun alkupuolen eduskuntavaaleissa. Kiellon sijaan onkin todenmukaista, että suomalaisten enemmistö ihan vapaaehtoisesti järkeili hyvien idänsuhteiden olevan hyvä asia, ja tämä on demokraattisesti ajatellen oikein. Ystävien kesken ei käydä sotaa, ja hyvät suhteet auttoivat myös suomalaista kauppapolitiikkaa (ja talouskasvua, jonka äpärälapsena pääsi valitettavasti kasvamaan 1980-luvun juppimentaliteetti). Pyrkimys kansojen ystävyyteen löytyy tietysti Suuresta ja mahtavasta, ja Helsingissä vuonna 1975 järjestetty ETY-huippukokous huipensi yleisen pyrkimyksen myös laajempaan kansojen ystävyyteen. Tämän valossa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lukuisat suomalaiset vilpittömästi uskoivat NL:n näyttävän tietä kohti maailmanrauhaa – kunnes, kuin symbolisesti, vuosikymmenen päätteeksi jouluna 1979 NL:n hyökkäys Afganistaniin muutti asetelman dramaattisella kertaheitolla. 1980-luvun glasnost-kauden neuvostonuoret kertoivat avoimesti Afganistanin olevan "heidän Vietnaminsa".

Tietenkään 70-luvulla ei kaikki ollut täydellistä. Ympäristön tila oli luultavasti kehnompi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, ja vaikka ympäristöä herättiin aktiivisesti puolustamaan, osa vasemmistoa oli siinä asiassa turhan passiivinen. Äänivallan ympäristöliikkeessä anastivat liberaalit, jotka muodostivat nykyisten vihreiden ytimen. Toki vihreisiin liittyi myös entisiä kansandemokraatteja, mutta heidän vasemmistolaisuutensa oli siinä vaiheessa jo laimentunut. Vaikka vasemmisto näkyi ja kuului 70-luvulla, pysyi SKDL:n kannatus koko vuosikymmenen alle 20 prosentissa. Toki SDP oli paljon nykyistä sosialistisempi puolue ja sen ääniosuus vaihteli eduskuntavaaleissa 23–26 prosentin välillä. Äänienemmistö pysyi silti koko ajan porvaripuolueilla. 1970-luvun politiikan ero nykypolitiikkaan olikin koko poliittisen kentän sijoittuminen verraten vasemmalle – "keskustapuolue" oli oikeasti keskustaa eikä keskustaoikeistoa ja "sosialidemokraatit" pyrkivät sosiaalidemokratiaan eivätkä työväen hyväksymään kapitalismiin. Tämä mahdollisti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen. Yksi kaikkein ikävimmistä 70-luvun ilmiöistä oli vasemmistolainen fundamentalismi. SKP:n enemmistö ja vähemmistö hylkivät toisiaan, ja todella paha mieli tulee muistellessa sitä nuorta radikaalia, joka kritisoi Mikis Theodorakisin laulujen esittämistä "koska hän on hylännyt Leninin".

Nykysuomalaisissa kommunistipiireissä tavataan pelätä 70-lukuleimaa. Se on ymmärrettävää, sillä kaikenlaiset ulla-appelsiinit levittävät sitä yhä kaikkialla negatiivisena leimana. Hyväksyttävää se ei kuitenkaan ole, sillä niin kauan kuin sitä pelätään, 70-lukulaisuus pysyy kielteisenä leimana. Sellaisena Appelsin käytti sitä minuunkin yrittäen provosoida, mutta provosoiduinkin vain kirjoittamaan 70-lukumyönteisen blogitekstin. Tällaista käyttäytymistä oikeisto ei osaa ennakoida – joskaan se ei asiasta erityisemmin välitä. Nyky-yhteiskunnan todellisuus, varsinkin mediatodellisuus, on täysin militanttikapitalistisen oikeiston vallassa. Sotaisuutta Venäjää vastaan lietsovat kohuotsikot todentavat, että militarismista puhuminen vasemmiston yhteydessä on täyttä paskaa ja oikeiston yhteydessä sen sijaan varsin todenmukaista – etenkin, kun samat mediat ovat toisesta suupielestään hyväksymässä leikkauspolitiikkaa ja ihannoimassa sikarikkaita. Tätä vastaan tarvittaisiin vahva, radikaali, maailmaa häpeilemättä parantava ja USA:n imperialismia peräänantamattomasti vastustava vasemmisto. Sellainen meillä oli 1970-luvulla. Sen on oltava kunniassa, vaikkei ihannointiin syytä olekaan. Vasemmistoradikalismin kieltävä vasemmistoradikalismi on itsestään selvä paradoksi. Mutta kun vasemmistoradikalismi – ja sen kaunis kukkanen 70-lukulaisuus – aletaan hyväksyä, saavat appelsiinit, sharonit ja kivakurkut pian väistyä vallankumouksen hedelmien tieltä.