maanantai 21. heinäkuuta 2014

Suomen kesän poliittista realismia

Minun kesäaikaani kuuluu säännöllisesti kotimaan turnee. Myöhäisteini-iässä tapasin tehdä sen junalla, myöhemmin joskus liftaten. Viime vuosina olen käyttänyt laina-autoa – polkupyöräreissu on vielä haaveissa. En ole yksityisautoilun kannattaja, mutta kesäaikana sillä konstilla pääsee kätevästi niille maille ja mannuille, joille VR (tai liftikyyti) harvoin vie. Tampereen, Helsingin ja Oulun kaltaisissa kasvukeskuksissa sekä valtaväylien varsilla näkee kotimaan todellisuudesta erittäin valikoidun otannan. Toista on päätyä sorapintaisille tai päällystevaurioisille maanteille, joilla mikään ei näytä muuttuneen vuosikymmeniin – ja niitä riittää tuhansia kilometrejä. Tienviitta ei opasta kuntakeskukseen, vaan seuraavaan pikkukylään, jossa täytyy kääntyä päästäkseen eteenpäin. Pikkukunnan yritystoiminnan opastaulusta löytyy lankapuhelinnumeroita ilman suuntanumeroa; syrjäseudun ruokakaupasta ostettu leipäpussi julistaa mainosslogania, joka on tuttu televisiosta, muttei tältä tai viime vuosikymmeneltä. Pikkutien päästä löytyvää taloa ei ole edes maalattu – ja siinä asutaan edelleen. Kaiken tämän nähtyään ja ymmärrettyään voi tehdä ilmiselvän johtopäätöksen: sitten suuren maaltapaon ainoa näkyvä muutos valtaosassa Suomea on paikallispalvelujen katoaminen.

Lauantaina 28. kesäkuuta kävin Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa Vihreän Puolueen "puistovalistuksiin" kuuluvaa luentoa bitcoinista, avoimeen lähdekoodiin perustuvasta digitaalisesta valuutasta. Olen lähimenneisyydessä kuullut ja varsinkin lukenut paljon toiveita Suomen markan palauttamisesta, kansainvälisen rahatalouden paluusta kultakantaan ja numeraalisesti laskettavan vaihdannan asteittaisesta hylkäämisestä. Niinpä en ollut valmistautunut siihen, kuinka kritiikittömästi bitcoinia käsiteltiin rahatalouden ongelmanratkaisijana. Jopa paikalle saapuneet kuuntelijat alkoivat julistaa minulle sanaa, kun uskalsin kritisoida bitcoinia teknisestä vieraannuttavuudesta, vieraudesta kansalle, epäjohdonmukaisuudesta (bitcoin-omaisuudet määritetään arvonnan kaltaisessa prosessissa!) ja määrällisen vaihdannan toimialan laajentamisesta edelleen. Lähdin tilaisuudesta pöllämystyneenä: luennoitsijalla saattoi olla oma lehmä ojaniityllä, koska hän on itse mukana bitcoin-bisneksessä, mutta kuinka yhteiskuntakriittisinä itseään pitävät ihmiset saattoivat luottaa urbaanien nörttien kvasitodelliseen puuhasteluun?

Syrjäseuduilla reissatessa oivaltaa, kuinka kaukana kaupunkilaisten visiot ovat suomalaiskansallisesta todellisuudesta. Vaikka tietokone ja netti löytyvät useimmista tuvista, ei ajatus digitaalisesta valuutasta tunnu kotoiselta ympäristössä, jossa Euroopan unioni tarkoittaa tukihakemusnippua ja monikulttuurisuus seitsemää kunnallisissa rivitaloissa asuvaa somalia. Syrjäseudulla käsittää, missä ovat perussuomalaisilmiön periaatteelliset juuret ja miksi myös keskusta saa vuosikymmenestä toiseen isot kannatusluvut. Kokoomus ja vihreät ovat "bitcoin-puolueita", vaikka edellinen vielä varmasti pitkään pitäytyykin eurovaluutassa sen hyödyttäessä parhaiten suurpääomaa. SDP tuskin on rahapoliittinen edelläkävijä, mutta kylläkin uskollinen perässähiihtäjä. Vasemmistoliitto on yhteiskuntakriittinen ja teoriassa sitä voitaisiin kannattaa, ellei se myötäilisi aivan liikaa urbaaneja, elämästä vieraantuneita poliittisia ideoita. Pienpuolueilla ei ole edes kunnallisvaaleissa ehdokkaita, ellei kommunisteilla tai Ipulla yksi tai kaksi (piraatit ne vasta ovatkin vieraantuneita!). Niinpä luottamus kohdistuu keskustaan ja protesti perussuomalaisiin.

Kaupungissa tuijotetaan tilastolukuja ja todetaan, että vain 15,6 prosenttia suomalaisista asuu taajamien ulkopuolella. Tähän sisältyy kuitenkin useita laskuvirheitä. 1) Edellä mainittu 15,6 % tarkoittaa yhteensä noin 850 000 ihmistä. Siis lähes miljoona suomalaista asuu yhä taajamien ulkopuolella. 2) Taajamiksi luetaan Suomessa kaikki vähintään 200 asukasta käsittävät tiiviit asuinyhteisöt. Näihin lukeutuvat myös syrjäseutujen pientaajamat. Jos mukaan luetaan vain suuremmissa yli 10 000 asukkaan taajamissa asuva väestö, tulokseksi saadaan reilusti alle 3,5 miljoonaa eli toisin sanoen kaksi miljoonaa suomalaista elää isompien taajamien ulkopuolella. On lisäksi huomattava, että "isompia taajamia" ovat tässä tapauksessa myös mm. Forssa, Iisalmi, Jämsä, Lapua, Mäntsälä, Nastola, Pieksämäki, Siilinjärvi, Vammala ja Ylivieska. 3) Huomattava osa näistä 3,5 miljoonasta "urbaanista" on tosiasiassa joko kotoisin maaseudulta, maaseudun kesäasukkaita (yleensä mökkiläisiä) tai molempia. Näin ollen voin vakavissani väittää, että valtaosa suomalaisista on jotakin muuta kuin teknisiin ja virtuaalisiin ongelmanratkaisuihin kurkottavien poliittisten ryhmien tavoittamia urbaanisuomalaisia. Siis sen lisäksi, että ylivoimainen valtaosa fyysis-maantieteellisestä Suomesta on ihan samannäköistä ympäristöä kuin ennen virtuaalitodellisuuden, monikulttuurisuuden ja Euroopan unionin ilmestymistä.

Jos vasemmistolaiset ja muut yhteiskuntakriittiset ryhmät haluavat nostaa kannatuksensa ylös nykyisistä pohjamudista, niiden on opittava puhumaan kansan kieltä. Seuraava kysymys kuuluu "minkä kansan?". Punavihreissä kaupunkilaispiireissä kuvitellaan, että se kansa on joko heidän kaltaistaan tai edistyneesti ajatellen yhteiskunnan pudokkaita, jotka ilman putoamista olisivat heidän kaltaisiaan. Kokoomuslaisia ymmärretään, koska heitä pyörii samoissa urbaaneissa piireissä kuin punavihreät itsekin – asioista joskus väitellään Twitterissä, jos jaksetaan – kun taas perussuomalaisia, vanhakantaisia keskustalaisia, kristillisiä, korpikommunisteja ja itsenäisyysmielisiä lähinnä oudoksutaan kykenemättä selittämään ilmiötä (joskus heidät leimataan jopa kajahtaneiksi). Kaikille näille urbaaneille yhteiskuntakriitikoille suosittelen lämpimästi Suomen syrjäseutujen turneeta. Lähtekää matkaan vaikka yhdessä vuokratulla bussilla. Ellei huomio keskity koko ajan omaan keskinäiseen kehumiseen tai urbaanin todellisuuden säilyttämiseen omassa kuplassa, silmille puhkeaa mullistava totuus nyky-Suomesta ja -suomalaisista. Syrjittyä Suomea löytyy satoja kilometrejä satojen kilometrien perään, ja useimmissa ympäristöissä myös asutaan. Tämä on se pohja, jolle maa on rakennettu ja rakennustyö on yhä kesken tai tauolla. Ja tämän maan kansan kieltä on osattava puhua, mikäli yhteiskunta oikeasti halutaan parantaa eikä vain leikkiä urbaania yhteiskunnanparannusleikkiä.