lauantai 26. huhtikuuta 2014

Miksi mikään ei toimi?

Ylikansallinen markkinajätti myy valmistamansa teknisen laitteen suomalaiseen kotiin. Aluksi kuluttaja on mielissään, koska laite on kätevä ja monipuolinen käyttää. Pian laitteessa kuitenkin ilmenee vika, myöhemmin toinen ja lopulta laite lakkaa toimimasta ihan tykkänään. Kuluttaja on raivoissaan ja epäilee saaneensa maanantaikappaleen. Asiaa selviteltyään hän saa tietää, että tällaiset viat ovat yleisiä ja tyypillisiä. Missä vastaava laite kesti ennen kymmenen vuotta tai kymmeniä vuosia, nykyään uuden voi varautua hankkimaan jopa kerran vuodessa. Laitteiden hinnat ovat kyllä pudonneet, mutta yhtälö on silti kuluttajalle epäedullinen.

Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.

Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.

Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.

Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.

Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.

Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.

Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Toisen vasemmiston puolustuspuhe

Maaliskuun 25. päivänä saatiin pureskeltavaksi yllättävä uutismälli, kun vasemmistoliiton ilmoitettiin eroavan hallituksesta. Kataisen hallituksen "kehysriihi" tuotti niin kapitalistisia ja oikeistolaisia tuloksia, että vasemmistoliitolla oli pokeria sanoutua irti koko touhusta. Hyvä niin, kai. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti vassareiden hämmentävästä henkselinpaukuttelusta, mihin verrattuna hallitukseen "pääsemistä" vuonna 2011 suorastaan häpeiltiin. Tämä on tietysti kuvaavaa: kukapa vasemmistolainen haluaisi oikeasti olla mukana kapitalismia tehostavassa hallituksessa? Vihreiden suuntaan esitettiin vihjailuja, etteivät hekään ehkä kestä hallituksen menoa loputtomiin. Vihjailuille ei kuitenkaan löytynyt katetta. Sosiaalidemokraateista ei edes vihjailtu. Tämän jälkeen pitäisi kaikille olla päivänselvää, etteivät vihreät ja SDP ole vasemmistolaisia puolueita.

Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.

Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.

Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.

Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).

Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.