tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kakkoskerroksen väkeä

Koska työttömiä patistellaan nyt aktiivisemmiksi (enää ei riitä, että etsii oma-aloitteisesti töitä muttei löydä), minutkin oli kutsuttu Tampereen TE-keskuksen toisessa kerroksessa järjestettyyn infotilaisuuteen. Paikalla oli muutamia kymmeniä pitkäaikaistyöttömiä, ja heti saliin tullessani saatoin lukea ihmisten kasvoista ja olemuksista: täällä on luusereiden kokous. Huomattava osa läsnäolijoista, joiden iät sijoittuivat jonnekin kolmen- ja kuudenkymmenen väliin, oli selvästi elämän kaltoin kohtelemia ihmisiä. Maahanmuuttajia oli vain pari, muita syrjittyjä ryhmiä riitti heidänkin edestään.

Tilaisuuden pääpuhuja, jota voi nimittää vaikka luennoitsijaksi, aloitti tyypillisen amerikkalais-kokoomuslaisen höpötyksen, jossa palvelujen huonontamista kutsutaan parantamiseksi tai peitellään palvelujen nykytilan ylitsevuotavalla kehumisella. Kynnettömät ja hampaattomat näennäishankkeet esitellään tosi hienoina keksintöinä, niiden saamasta palautteesta näytetään vain kehupuoli, ja meidän työttömien luusereiden kovistelu ilmaistaan niin pehmeästi, ettei se tunnu kovistelulta. Homma silataan jargonilla, josta saisi hyvät lähtökohdat hevonpaskabingoon. Tosin tämänkertainen luennoitsija vaikutti välttelevän viimemainittua, mutta lipsahteli aina silloin tällöin.

Entäs ne työttömät luuserit, olivatko he vakuuttuneita? No ei tasan eikä sinnepäinkään. Salin yleinen tunnelma oli tyytymättömyys, ja sitä myös avoimesti ilmaistiin. Kuuluvimmat haukut sai TE-keskuksen nykyinen palvelukäytäntö, jossa virkailijan vastaanotolle ei yleensä edes pääse, puhelinpalvelu on alinomaa tukossa ja työttömiä patistellaan hoitamaan asiansa itse netissä. Ääneen pääsivät (tai äänivallan itselleen anastivat) myös muutamat teknologiasyrjäytyneet, joille tietokoneen käyttö on yhä salatiedettä. Parilta puhujalta oli myös evätty mahdollisuus pankkitunnuksiin, joita TE-keskuksenkin nettipalvelut vaativat. Esitelty kaupungin kanssa toteutettava yhteistyöhanke sai osakseen skeptisyyttä ja kiinnostumattomuutta. Yksi läsnäolija kertoi tietävänsä, että se sijoittaa työttömät kyvyistä ja taitotasosta riippumatta "SPR:lle pussittajiksi". Lisäksi erimielisyyttä syntyi muun muassa opiskelun rahoittamisesta työttömyystuilla: luennoitsija kehui "kyllä onnistuu", soraääni ilmoitti "eipä onnistu, kokemusta on".

Meille tarjoiltiin hymyjä, jargonia ja asioiden positiivista vääristelyä. Me vastasimme yrmeillä ilmeillä (tosin naurunhörähdyksiäkin kuultiin), suorilla sanoilla ja karuilla totuuksilla. Ylemmän luokan edustaja siinä yritti valistaa alaluokkaista väkeä. Kokoomukseen vivahtavalla kampanjalla oli vastapuolenaan perussuomalainen ja vasemmistolainen sorretun eetos ja identiteetti. Tyytymättömyyden ohella toinen yleinen tunnelma voisi tiivistyä sanoihin "miksi meidän on kestettävä tämmöistä pelleilyä?". Oli päivänselvää, että ihmiset salissa tahtoivat, ei edes sinänsä työtä, vaan palkkaa. Sehän ei juokse niin kauan kuin ollaan mukana jossakin TE-keskuksen projektissa lukuun ottamatta palkkatuettua työtä.

Suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat viime vuosina tulleet entistäkin näkyvämmiksi. Valtamedia ei asenteellisen ja omahyväisen tapansa mukaan tunnista niitä vieläkään tai esittelee luokkien ilmaantumisen tai luokkaerojen kasvun yllätyksenä. Kuinkahan moneen yllä kuvaamani TE-keskuksen infotilaisuuden läsnäolijaan sellainen hömppä menee täydestä? Eivätköhän kaikki luuseriluokan (jolla ei ole yksiselitteistä, korrektia, marxilaista nimeä) jäsenet tiedä, mitä ovat ja kuinka poikkeavat niistä ja näistä kansalaisista. Perussuomalaiset ja vasemmistolaiset kapina-ajatukset saavat pontta valtamedian jokaisesta yhteiskunnallisesta ymmärtämättömyydestä ja yhteiskunnan viranomaisten jokaisesta iljettävästä tai nolosta yrityksestä kaupitella luuserille menestyjän identiteetti.

Olemme myös ystävieni kanssa keskustelleet siitä, kuinka lähellä toisiaan voivat olla ja elää ihmiset, joiden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen menestymiseen ovat niin järjettömän kaukana toisistaan. Voidaan istua iltaa, juoda hyvää kompromissiviiniä (ei ihan parasta eikä ihan halvinta) ja keskustella puheenaiheista, jotka yhdistävät – oikeasti. Silloin tällöin parempiosainen ystävä lipsauttaa näkemyksen, johon hän uskoo vilpittömästi, mutta joka on oudossa ristiriidassa luuseriystävän kokemuksen kanssa. Esimerkkiväittämä voisi kuulua "kyllähän työtä aina saa", "aina sitä tutustuu uusiin ihmisiin" tai "hyvään hankkeeseen voi sijoittaa rahaa – kyllä ne raha-asiat lutviutuvat, kun hanke pääsee kunnolla käyntiin". Tässä huono-osaisen sisäinen ääni parahtaa "ei!". Oma kokemus kun on, että työttömän statukseen voi juuttua vuosiksi, sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa kuin pienen värittömän nuppineulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta ja rahan sijoittaminen suureelliseen hankkeeseen on todennäköisesti hukkaanheittämistä, koska omilla ja samankaltaisten kavereiden hankkeilla ei ole tapana päästä kunnolla käyntiin. Tähän kokoomushöpöttäjä tietysti väittää jarisarasvuomaisesti, että menestys on asennoitumiskysymys. Joskus ymmärrän ajatusta, että sellaisesta möläytyksestä voi joissakin piireissä saada turpiinsa.

Luuseri-identiteettiä tuntematon voi ihmetellä, miten samastan yllä toisiinsa perussuomalaiset ja vasemmistolaiset yhteiskunnalliset näkemykset. Tosiseikka kuitenkin on, että yhteiskunnan häviäjä on joko–tai. Kokoomuslainen hän ei ole (paitsi muutama satunnainen ääliö kännissä), keskustalainen hän tuskin on kaupunkiseudulla. Vihreätkin luuserit ovat harvinaisia; vain jotkut vapaaehtoisesti syrjäytyneet hipit eivät vielä ole kääntyneet vasemmalle tai salaliitto-oppien pariin. Yhteiskunnan häviäjä ei kannata Jyrki Kataisen hallitusta eikä usein edes eduskuntaa. Toki perussuomalaiset istuvat eduskunnassa ja vasemmistoliitto jopa hallituksessa, mutta varsinkaan jälkimmäinen ei monen mieltä lämmitä. Yhteiskunnan ovelat takapirut voivat kyllä ohjailla tyytymättömyyttä mielihalujensa mukaan yhtäältä omistamansa valtamedian, toisaalta sosiaalisen median avulla (ks. blogitekstini sorrettujen puolustajien huijaamisesta toistensa kimppuun). Mutta kun lipevä luennoitsija saapuu salin edustalle jakelemaan oikeaoppisia latteuksiaan, tapahtuu työttömistä koostuvassa yleisössä ilmiselvänäkin toivoa herättävä reaktio: tyytymättömyys yhdistää.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Venäjän medialle

Arvoisa Venäjän media ja venäläiset toimittajat! Kirjoitan tämän blogiartikkelin suoraan teille. Kirjoitan suomeksi, sillä en osaa kaunista kieltänne juuri enempää kuin "spasibo" ja "do svidanija". Sillä, etten osaa venäjää, on valitettavasti tekemistä syvälle suomalaiseen valtakulttuuriin pesiytyneen russofobian kanssa. Olin itse osa russofobista kulttuuria pitkälle 1990-luvulle saakka, koko kouluikäni (lukuun ottamatta varhaisvuosia, jolloin en viattomasti ymmärtänyt asiasta yhtään mitään). Olen syvästi pahoillani kaikista venäläisvastaisista lauseista, joita minunkin suustani on siihen aikaan sammakoina putkahdellut. Niistä huolimatta uskallan tänään toivoa, että joku kääntää tämän kirjoitelmani venäjän kielelle.

Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.

Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.

Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.

Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.

Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mihin kokoomuslainen yhteiskuntapolitiikka johtaa

Oikeistovetoinen yhteiskuntapolitiikka on jatkuvasti joko heikentänyt entisestään heikoimpien suomalaisten perusoikeuksia tai uhannut niiden heikentämisellä. Työttömyyden perustukea kyllä nostettiin muistaakseni vajaalla sadalla eurolla vuonna 2012, mutta nyt suunnitellaan tukien muuttamista vastikkeellisiksi eli työttömien orjuuttamista osa-aikaiseen pakkotyöhön – mikäli työtön mielii saada yhteiskunnalta killinkiäkään. Työttömyysturvan nosto lähemmäksi kansalaisen todellista perustarvetta onkin melkein ainoa sensuuntainen muutos pitkään aikaan. Listaan seuraavaksi yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia päinvastaiseen suuntaan:

Julkisesta terveydenhoidosta on tehty maksullista. Ettei totuus unohtuisi, 1990-luvulle saakka julkinen terveydenhoito oli Suomessa suurelta osin ilmaista. Sitten otettiin käyttöön terveyskeskusmaksut. 2000-luvulla julkisia terveyspalveluja on myös ulkoistettu yksityisille. Tämän prosessin oheistuotteena julkisen puolen maksut on vaivihkaa hivutettu niin korkeisiin lukemiin, ettei köyhällä ole suorastaan varaa palvelujen käyttöön.

Julkisten terveyspalvelujen jonot ovat monella paikkakunnalla katastrofaaliset. Jos tarvitset esimerkiksi hammashoitoa, varaudu odottamaan puoli vuotta. Sinnittele odotusaika särkylääkkeiden avulla. Joihinkin palveluihin ei pääse lainkaan, sillä resurssit ovat alimitoitetut ja minimiin "tehostettu" henkilökunta ohjeistetaan uskottelemaan, ettei näin vähäisten vaivojen takia kannata tulla alimitoitettuja resursseja tuhlaamaan.

Terveyskeskukset, sosiaaliasemat ja muut palvelupisteet on keskitetty suuriin yksiköihin ja lakkautettu sieltä, missä ihmiset asuvat. Ennen ihminen saattoi hyvässä lykyssä kävellä omaan lähiterveyskeskukseensa. Nyt hänen on usein hypättävä bussiin tai jopa tilattava taksi. Monilla ei ole omaa autoa, ja lisäksi monessa tapauksessa ajaminen olisi terveys- tai turvallisuusriski. Oma rinnakkainen ilmiönsä on myös apteekkien järjestelmällinen siirtyminen ihmisasumusten läheltä automarkettien yhteyteen. Lisäksi kaupunkien ympärivuorokautinen apteekkipäivystys on lakkautettu.

Sosiaaliasemat ja Kela ovat järjestelmällisesti kiristäneet tukien myöntämistä ja maksua. Viime vuonna kohua herättänyt "Sossu-Tatun" tapaus on taatusti keksitty, oikeiston propagandistinen huijaus. Todellisuudessa nimittäin sosiaalitoimi jättää tuet maksamatta aina, kun sen on lain (porsaanreikien) puitteissa niin mahdollista tehdä. Paraatiesimerkki löytyy omasta taloudestani: kun kumppani valmistui opinnoistaan ja hänestä tuli työtön, Kela lakkautti opintotuen välittömästi ja pyöritteli työttömyystukihakemusta viikkokausia. Koska hänelle ei siis maksettu helmikuussa mitään, odotimme saavamme (kahden työttömän taloutena) sossusta toimeentulotukea. Sossu kuitenkin epäsi hakemuksen, sillä olimme kaksi kuukautta aiemmin (!) saaneet yhteensä yli 500 euroa veronpalautusta. Se olisi pitänyt säästää ja sen olisi pitänyt riittää! Helmikuun vuokra olisi jäänyt maksamatta, ellei toisella meistä olisi melko hyvävarainen äiti, joka tarjoutui auttamaan hädässä. Suomalainen sosiaalipolitiikka on siis johtanut tilaan, jossa köyhiä auttavat yhä useammin omaiset eikä yhteiskunta.

Kelan ongelmina ovat hitauden ohella vastuusta kieltäytyminen aina kun se on mahdollista, hakemuksiin liittyvä saivartelu puutteiden löytämiseksi (sosiaalitoimessa tämä on vielä pahempi ongelma) sekä asioiden ilmeisen tahallinen tulkitseminen yhtäällä yhdeksi, toisaalla toiseksi. Esimerkiksi asumistukea haettaessa Kela katsoo, että kahden työttömän talous tienaa yhteensä 1404 euroa kuukaudessa. Tämä 1404 euroa on Kelan mielestä niin paljon, että asumistuesta vähennetään reilun kokoinen perusomavastuu. Sama Kela kuitenkin maksaa työttömyystukea vain 522,56 euroa per henkilö eli yhteensä 1045,12 euroa kuussa kahden työttömän taloudelle! Erotus johtuu yhtäältä valtavasta "ennakonpidätyksestä", joka on käytännössä 20 prosentin (!) tulovero, toisaalta siitä, että työttömyystukea maksetaan neljältä viikolta eikä koko kuukaudelta. Jos työttömyyttä jatkuu vuoden ajan, työtön saa kertaalleen kaksi neljän viikon erää samalle kuulle. On sanomattakin selvää, ettei tuon kuun aikana kannata kääntyä sossun puoleen. Yhtä selvää on, että kahden työttömän kuukausitulojen myöntäminen 1045 euroksi 1404:n sijaan pudottaisi tuntuvasti asumistuen omavastuuosuutta, korottaisi asumistukea ja lisäisi käyttörahan määrää.

Asuminen kallistuu vuosi vuodelta. 1990-luvun alkuun saakka Suomessa noudatettiin yleistä vuokrasääntelyä, jonka ansiosta asuntojen vuokrat pysyivät kohtuudessa. Sen jälkeen vuokrataso on räjähtänyt. 2010-luvulla on täysin tavanomaista pyytää pienestä perusyksiöstä Helsingissä 700–800 euroa kuukaudessa. Työttömänä siihen ei ole varaa, sillä Kela myöntää asumistukea enintään puolet sensuuruisesta vuokrasta. Tampereella vastaava tavanomainen kuukausivuokra on 500–600 euroa kuussa. Tämän hintaluokan asunnossa on epämiellyttävä yllätys mm. Pispalassa yleinen sähkölämmitys, sillä Kela ei auta sähkölaskuissa. Näissä tapauksissa ainoa toivo lepää sosiaalitoimen tiukennetun armeliaisuuden tai hyvävaraisten lähiomaisten harteilla.

Paitsi, että työttömyys on vakiintunut korkeaksi, yhä useammat työtätekevät eivät saa palkkaa. Työttömiä passitetaan joukoittain työharjoitteluun, työelämävalmennukseen ynnä muuhun sen sijaan, että heille järjestyisi "oikeita" palkkatöitä. Myös opiskelijat suorittavat yhä useammin opintojaan työharjoitteluina, sillä koulutuksesta säästetään. Työnantajalle tietysti sopii, että hän voi teettää töitä maksamatta palkkaa. Näin syntyvän orjatyöluokan toimeentulon maksaa Kela, mistä johtuen sosiaalitoimen kulut ovat jatkuvasti niin korkeat kuin ovat, mitä oikeisto käyttää hyväkseen työttömien ja muiden sosiaalituen saajien vastaisessa propagandassa. Viime vuosina työharjoittelijoilta on poistettu matkakorvaukset. Joka käyttää julkista liikennettä päästäkseen palkattomaan työhön, menettää siis osan vähistä tuloistaan liikenneyhtiölle.

VR:stä on tehty valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa ja näin ollen se kiskoo junalipuista kalliita hintoja. Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin. Koska ennakkolippuja saa halvalla, köyhät matkustajat (esimerkiksi opiskelupaikkakunnalta kotikonnuillaan vierailevat opiskelijat) kilpailevat nopeudessa toisiaan vastaan saadakseen edullisimmat junaliput ja oppivat hyvissä ajoin näkemään toisensa vihollisina, kilpailuvastustajina. Sama ilmiöhän esiintyy myös taisteltaessa vähistä työpaikoista. Joka saa tietää matkastaan vasta vähän ennen matkustuspäivää tai päättää matkustamisestaan spontaanisti, joutuu maksamaan häkellyttäviä kiskurihintoja. Tällöin ei auta paljon edes asuminen Onnibus-linjaverkon piirissä, sillä Onnibus, kuten myös sen kanssa samoilla yhteyksillä kilpaileva Matkahuolto, harjoittaa samaa "etukäteen halvalla, lähtöpäivänä kalliilla" -politiikkaa.

Tätä listaa voisi jatkaa lukuisilla eri tekijöillä. Kun muistamme, että köyhien osuus suomalaisista on koko ajan kasvanut, ei kenellekään jää epäselväksi, että hyvinvointiyhteiskunta on historiaa ja köyhän osa Suomessa yhä vaikeampi.

Mihin tämä oikeistohenkinen ja leimallisen kokoomuslainen politiikka, jonka kaikki nykyiset eduskuntapuolueet suvaitsevat, meidät vielä johtaa? Oletetaan, että sosiaali- ja työttömyysturva muuttuvat vastikkeellisiksi (ihmisiä orjuutetaan pakkotyöhön), sosiaali- ja terveyspalvelut liukuvat yhä enemmän tavoittamattomiin, asumisen kallistuminen jatkuu, yhä suurempi osuus työstä teetetään palkattomana ja julkinen liikenne pysyy kalliina. Miten tämä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa? Oikeistodiskurssi kuvittelee, että se sysää yhä useammat perustamaan yrityksiä ja patistelee laiskat töihin. Tokkopa mitään tämänsuuntaista tapahtuu. Sen sijaan nähtäneen kaikenlaisia yhteiskunnasta syrjäytymisen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen muotoja. Esittelen muutamia mahdollisuuksia:

Puoskarit yleistyvät. Kun julkinen terveydenhoito on ajettu alas ja yksityiselle puolelle ei ole varaa mennä, ilmenee valtaisa tilaus palvelujaan polkuhintaan myyville laittomille lääkäreille ja parantajille. He sitten tekevät, mitä pystyvät, ja elleivät pysty, heidän "uhrejaan" alkaa ilmestyä katukuvaa värittämään.

Luvaton asuminen, squatit ja hökkelikylät yleistyvät. Kunnon slummithan ne Suomesta vielä puuttuivatkin! Kun asunnosta ei ole varaa maksaa, lyöttäydytään hylättyihin rakennuksiin, joissa on hyvässä lykyssä kohtalainen lämmöneristys ja ehkä tulisijat. Ellei jälkimmäisiä ole, aina löytyy jostain hylätty kiuas tai kamiina, jonka savuhormin voi vetää ulos ikkunan tai ilmastointiluukun kautta. Toiset kyhäävät rakennusjätteistä itsetehtyjä parakkeja, joiden asukkaat poliisi vielä squattaajiakin useammin häätää ja purkaa rakennukset. Viidakkorumpu kertoo, mihin hökkeli kannattaa pystyttää tai mistä löytyy tyhjä rakennus, josta poliisilla ei vielä ole hajuakaan.

Kaikenlaiset esiintyjät ja temppujentekijät yleistyvät kaduilla. Kerjäläiset yleistyvät tietysti myös, ellei yhteiskunta kiellä kerjäämistä kuten nyt jo suunnitellaan. Soittajia ja laulajia loilottaa riveittäin taajamien keskustoissa ja jonkin verran lähiöissäkin. Uutena ilmiönä nähdään vanhan kunnon ajan sirkustaiteilijoita, kuten jonglöörejä ja akrobaatteja. Koska iso osa suomalaisista tulee edelleen varsin hyvin toimeen, eiköhän heiltä muutama killinki riitä jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle.

Liftarit palaavat säännölliseen tiekuvaan. Olen jo viimeisen vuoden aikana nähnyt liftaajia tienvarsilla suunnilleen yhtä paljon kuin sitä edeltävän vuosikymmenen aikana yhteensä. Missä tyypillinen 2000-luvun alun liftari on ollut hipahtava vaihtoehtoihminen tai matkalla festareille (tai festareilta pois), lähitulevaisuuden liftari on todennäköisemmin ihan tavallinen opiskelija, työtön tai palkaton työläinen.

Mikä valitettavinta, varkaat ja huijarit yleistyvät ja ihmisten luottamus toisiaan kohtaan vähenee entisestään. Squat-asuminen, katutaiteilijat ja liftarit eivät ole pelkästään kielteisiä ilmiöitä, sillä niihin liittyy tietynlaista luovaa anarkismia tai anarkistista luovuutta. Varkauksien ja huijauksien yleistymisessä ei sen sijaan ole mitään positiivista. Kuitenkin ne ovat pahoinvointiyhteiskunnassa täysin ymmärrettäviä ilmiöitä. Jos rahaa elämiseen ei saa yhteiskunnalta anomalla eikä kanssaihmisiltä pyytämällä, se otetaan viidakon lain mukaan väkisin. Sikarikkailla ja hyväosaisilla on varaa palkata itselleen vaikka henkivartijoita, mutta ihan tavalliset kansalaiset, duunarit sekä rikollisten kanssaköyhät ovat turvattomia. Tämä edustaa kaikkein raadollisimmin sitä yhteiskuntaa, mitä oikeistolaiset eivät halua, mutta mihin heidän yhteiskuntapolitiikkansa on vääjäämättä johtamassa – ellei sitä ennen ilmaannu uusi vahva vasemmisto, joka heittää täyslaidallisen kapuloita oikeiston rattaisiin.