Valtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)

Vajaat kaksi viikkoa takaperin (tämän kirjoitushetkestä) julkaisin blogissani artikkelin valtamedian mediavallasta. Siitä tuli nopeasti kaikkein luetuin Blogger-tekstini vuoden 2011 syksyllä julkaistun kirjastoaiheisen kannanoton ohella. Jälkimmäisen omalla artikkelisivulla on käyty enemmän, mutta senpä joku ystävällinen linkittikin kirjastoalan omalle foorumille, missä aiheesta käytiin hyvä keskustelu. Sen sijaan viime viikkoina blogissani on muutenkin vierailtu poikkeuksellisen tuhkatiheään, ja Valtamedian mediavalta on koko ajan ollut sivun ylimpänä. Koska artikkelin lukukerrat ovat yhä kasvussa, voinen julistaa sen kuvitteellisen Luetuimmat artikkelit -listani ykköseksi.

Lukukerrat kiinnostavat myös valtamediaa. Verkossa ei liene montakaan mediasivustoa, joka ei tarjoaisi lukijoilleen kaikein luetuimpien artikkelien listaa. Se antaa netinselaajalle saman vaikutelman kuin Blogger nyt minulle: juuri tämä juttu on kiinnostanut lukijoita kaikkein eniten. Kiinnostuksesta voikin tietyssä mielessä puhua: vaatiihan se kiinnostusta, jos vaivautuu klikkaamaan nettilinkkiä. Minulla ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että juttuani on yleisesti luettu ensimmäistä virkettä tai yleisluontoista vilkaisua pidemmälle. "Lukukerrat" eivät siis ole oikeasti lukukertoja, vaan verkkosivun avaamiskertoja. Samalla tavoin valtamediasivustojen luetuimpien listat eivät kerro syvemmästä kiinnostuksesta, vaan lähinnä vilkuilunhalusta.

Tätä kirjoittaessani Iltalehden kymmenen luetuimman listalla on muun muassa seuraavia "artikkeleita": Tunnetko tähdet oikeilla nimillään?, Miljoonaperijätär riisui kaiken Playboylle, Miten treenaisin pyöreyttä olkapäihini? ja Näin missifinalisti Lotta Hintsa kommentoi suhdettaan Lewis Hamiltoniin. Kysymysmuotoiset otsikot ja visuaalinen sana "näin" ovat tyypillisiä houkuttimia siinä, missä lupaus alastonkuvista tai julkkisjuorutkin. Ilta-Sanomien vastaavalta listalta löytyvät jutut Ex-kiekkoilijan sukukalleudet paljastuivat kesken salatreenien sekä Beverly Hills 90210:n seksipommi yhtä nuorekas ja hehkeä kuin 90-luvulla. Paitsi, ettei inhimilliseen tirkistelyhaluun vetoaminen ole mitään uutta, IS:lle varmasti sopii, että lehden kanssa samaan Sanoma-konserniin kuuluvalla Nelosella esitetty Beverly Hillsin spin-off-sarja 90210 saa pienen salapuffin. Sarja nimittäin palaa sopivasti esitystauolta toukokuun alussa.

Luetuimpien listat ovat hämänneet vulgaariliberaalien ohella myös monta vasemmistoälykköä luulemaan, että ne edustavat sitä mitä kansa haluaa. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa koko totuus. Minäkin tunnustan klikkailevani harvakseltani keltaisen lehdistön hulluja juttuotsikoita, mutta paljon harvemmin jään lukemaan itse juttuja – eikä niissä usein edes ole luettavaa. Sen sijaan IS:n "luetuimpien" listalla tällä hetkellä 50:nneksi sijoittuva Breivikin asianajaja avautuu kirjassaan tappouhkauksista voisi periaatteessa kiinnostaa lukea. Tiedän heti otsikon nähdessäni, että tätä juttua en vain vilkaisisi vaan oikeasti lukisin. Samoin saattaisi kiinnostaa IL:n artikkeli Talvivaaran kaivoksen lintukarkottimista. Jutun otsikko löytyi tuoreimpien kotimaan uutisten palkista, mutta juttu ei yllä 20 "luetuimman" listalle.

Valtamediasivustojen tarjoamat listat vastaisivat ehkä paremmin todellista lukemista, jos otsikon klikkaamisen lisäksi huomioitaisiin myös artikkelisivulla vietetty aika. (Toki on helppo kuvitella, että lukuisat miehet jättävät työpaikoillaan kauniita tyttökuvia sisältäviä nettisivuja auki kätketyille välilehdille.) Tällaista muutosta on kuitenkin IL:n ja IS:n tyyppisiltä medioilta turha odottaa. Kysymys ei edes ole siitä, ettei niitä kiinnosta mitä ihmiset oikeasti lukevat (eivätkä vain vilkuile), vaan ne itse asiassa haluavat tarjota kansalle valheellisen kuvan kansan omista kiinnostuskohteista. Se sopii kaupallisen median agendaan. Kaupallinen valtamedia ei yhtään haluaisi, että kansaa kiinnostaisi esimerkiksi politiikka yhtään syvemmin kuin aina myyvät kliseet ja loanheittelyt. Toki iltapäivälehdissä politiikkaakin on; IS ja IL eivät ainoastaan turvaa sillä uskottavuuttaan "uutislehtinä" (vrt. 7 päivää ja Hymy), vaan ehdottomasti myös tekevät politiikkaa puolustelemalla yksiä näkemyksiä ja haukkumalla tai ignoraamalla toisia. Kaupallisen median toivelistan kärjessä on kritiikitön kansa, joka ei itsekään usko omiin kriittisiin ajatuksiinsa politiikkauutisia lukiessaan, samalla kun julkkisjuorut, nakukuvat ja oman mediakonsernin edustama viihdehömppä ovat aina sitä mikä kiinnostaa.

Koko valtamedia ei tietenkään tiivisty Iltalehteen ja Ilta-Sanomiin. Samanlaiset luetuimpien listat löytyvät kuitenkin myös Aamulehden, Helsingin Sanomien ja jopa Ylen verkkosivuilta. Kyseessä ei siis ole yksittäisten mediasivustojen kaupallinen erikoisuus, vaan samaa periaatetta käyttää melkein koko media. Tähän ilmaukseen sisältyy jopa Suomen vaihtoehtomedioiden kellokas Verkkomedia. Tämä paljastaa, kuinka vaikeaa on pyristellä median omaksumia toimintamalleja vastaan. Asia valkeni minulle myös Tiedonantajan lokakuussa 2011 isännöimässä toimittajakoulutuksessa, jossa lehden nykyinen päätoimittaja Marko Korvela vaati toimittajakokelailta lyhyitä artikkeleita ja henkilökohtaisia näkökulmia. Hän korosti painokkaasti, kuinka Tiekkarin kaltaisen pienen median on pakko sopeutua journalismin uusiin pelisääntöihin. Minä avasin suuni, ettei tietenkään ole pakko tehdä niin kuin valtamedia käskee. Pidemmät ja perusteellisemmat artikkelit vetävät puoleensa lukijoita, jotka etsivät niitä turhaan valtamediasta; toisaalta sosialistinen ja kommunistinen perinne suorastaan vaatii järjestelmä- ja rakennetasoista tulkintaa iänikuisten henkilökohtaisuuksien sijaan. Mielipiteeni sai salissa kannatusta, eikä toimittaja Korvela oikein löytänyt mitään vastakommenttia. Ehkä tästä erimielisyydestä sai alkunsa se, ettei Tiekkari käyttänyt palveluksiani kovin pitkään?

Valtamedia siis hallitsee, paitsi mediakenttää niin lujin ottein kuin edellisessä artikkelissani kirjoitin, myös ihmisten käsityksiä itsestään median kuluttajina ja viime kädessä – vakiintuneiden toimintamallien kautta – jonkin verran myös "vastustajansa" vaihtoehtomedian luonnetta. Tähän tilanteeseen tulisi suureksi avuksi ihan uusi uskottava media, joka määräisi itse alusta loppuun omat sääntönsä eikä sortuisi tyypillisiin medialatteuksiin.

Vielä yksi näkökulma on syytä sisällyttää tähän asiayhteyteen. Koska kriittisyys on tätäkin artikkelia luettaessa hyve, voin kuvitella, että lukijan mieleen tulee jossakin vaiheessa kysymys: kuinka niin valtamedia hallitsee mediakenttää? Jo muinaisessa Roomassa tiedettiin sanonta "hajota ja hallitse"; eikö valtamedia koostu kilpailevista yhtiöistä ja konserneista, jotka kilpailevat toisiaan vastaan – miten jokin niin hajautunut voi itse hallita? Tässä ylläkin mainitsen, kuinka IS puffaa tv-sarjaa, jota esittää IS:n konsernin oma Nelonen eikä esimerkiksi Yle, MTV3 tai Fox. Muuttaako asian se, että Beverly Hills 90210 tuli aikanaan MTV3:lta ja Subilta? Ei vielä välttämättä. Avain valtamedian ymmärtämiseen löytyykin ehkä Otso Kantokorven blogikirjoituksesta ja sen herättämästä reaktiosta. Taidekriitikko Kantokorpi sanoutui irti Alma Aluemedian palveluksesta, koska se alkoi julkaista hänen tekstejään useissa konserniin kuuluvissa lehdissä ilman lisäkorvauksia ja jopa itse kirjoittajalta kysymättä. Ensin Hesarin Esa Miettinen hyökkäsi aika ilkeästi vastaan kriitikkoa, joka oli irtisanoutunut kilpailevan konsernin palveluksesta, ja jatkoksi HS teki jopa päätoimittajagallupin (huom. Hesari-linkki!), joka varsin kuvaavasti hymisteli kulttuurijournalismin muka-korkeaa tasoa. Kun kehään heitetään valtamediakritiikki, "vastustajat" osoittautuvat omiksi. Siitä ei pääse mihinkään.

Yle toimii valtamedian yleisten pelisääntöjen mukaan, mutta se ei ole kaupallinen media. Niinpä vain se on lähiaikoina saanut kiintoisan paljon kritiikkiä kaupallisessa mediassa. Kirjoitin viime artikkelissani, että Yle on enemmän harhaanjohdettu kuin harhaanjohtaja. Tässä piilee mahdollisuus: Yle on julkinen palvelu, ja Suomen poliittisista voimasuhteista riippuu, mitä totuutta se julistaa ja miten. Niiden voimasuhteiden muuttaminen ei onnistu nykyisen kaupallisen valtamedian talutusnuorassa. Siksi valtamedian mediavalta on kumottava, ja siksi tämä mediavallankumous on ensiarvoisen tärkeä asia koko antikapitalistiselle vasemmistolle.

Valtamedian mediavalta

Long Play on uusi suomalainen journalistinen projekti. Se julkaisee kerran kuussa internetissä pitkän artikkelin, jollaisia nykyisellä valtamedialla ei ole intoa julkaista. Jokainen "single", niin kuin LP kekseliäästi artikkelejaan nimittää, maksaa 3,90 euroa. Lysti on kallista verrattuna sanomalehtien kestotilaushintoihin, muttei ylikallista ihmiselle, joka arvostaa laatujournalismia. Juuri Long Play paljasti, kuinka Pekka Himaselle oli maksettu 700 000 euroa täysin tyhjänpäiväisestä kvasifilosofisesta hallituslätinästä ja osan siitä oli vieläpä rahoittanut Suomen Akatemia. Ansiokasta journalistista toimintaa. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää. Niinpä minäkin kiitin ja arvostin Long Playtä.

Kriittisen ihmisen hälytyskellojen pitäisi kuitenkin alkaa soida, kun pohtii, miten helposti Himas-skandaali läpäisi valtamedian seulan. Jos asiasta olisi kirjoittanut esimerkiksi Tiedonantaja tai Verkkomedia, se olisi kuitattu pelkkänä propagandana tai salaliittoteoriana. Tai asiasta olisi pikku hiljaa syntynyt kansalaiskeskustelu, joka ehkä viikkojen kuluttua olisi saanut Helsingin Sanomat ja kumppanit lopultakin vakuuttuneiksi, että asia on otettava vakavasti eikä leimattava höyrypäiden höpinäksi. Lisää hälytyskelloja soittavat Long Playn toimittajien nimet. Anu Silfverberg on kyllä tunnettu laatukolumneistaan, mutta hän on Hesarin palveluksessa. Myös Riku Siivosella, Ilkka Karistolla ja Antti Järvellä on Hesari-yhteys. LP:n päätoimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt töitä Ylelle ja Aamulehdelle. Reetta Nousiainenkin on Yle-ihminen. Listassa on myös kolme Imageen kirjoittanutta toimittajaa. Koko toimitus on siis valtamedian väkeä, vaikka toimisikin nykyisin freelancereina.

Mikä tässä yhtälössä sitten mättää? Onko valtamedia niin iso mörkö, että vain siitä täysin riippumaton media on kannatettavaa? Kyllä ja ei. Long Playn kohdalla suurin ongelma on siinä, että se mainostaa olevansa "riippumaton suurista mediataloista" ja on tiettävästi tehnyt henkilötasolla itseään tykö "uutena vaihtoehtomediana". Tällä luodaan vaikutelmaa, ettei LP missään nimessä edusta valtamediaa, sen journalistista linjaa tai näkökulmaa. Edelleen asiassa ei olisi ongelmaa, mikäli tämä pitäisi paikkaansa – ja Himas-artikkeli huijasikin uskomaan, että näin on. Valitettavasti toimittajaryhmän seuraava artikkeli Totuuksien tavaratalo paljasti peittelemättä, missä kohtaa se sijaitsee mediapoliittisella kartalla: LP ei enää suunnannut kritiikkiään ylöspäin, vaan alaspäin. Yksinkertaista, mutta totta: juuri tämä erottaa valtamedian vaihtoehtomediasta.

Long Play on siis valtamediatoimittajien projekti, ja yksi sen ilmeisimpiä tehtäviä on ottaa vaihtoehtomedia haltuun. Se, etteivät Hesarit ja muut mukisematta julkaise pitkiä, hitaasti kypsytettyjä artikkeleja, pitää varmasti paikkaansa. Mutta asiassa on myös käänteinen pointti: jos Hesari ja Aamulehti tykkäisivät julkaista tämänmuotoisia juttuja, LP:n jutut ilmestyisivät Hesarissa ja Aamulehdessä. Kyse on muoto- eikä sisältöeroista. Näin ollen LP ei edusta valtamedian vastaista kapinaa vaan lähinnä valtamedian nykyisten näkökulmien täydennystä. Sillä on yhteys valtamediaan suoraan toimittajien välityksellä – ja luultavasti muutenkin. Vaihtoehtopiireissä LP on yhdistetty tiiviisti nimenomaan Helsingin Sanomiin. On oletettavaa, että HS ynnä muut kannustavat Long Playtä toimittajien "henkireikänä", koska jälkimmäinen toteuttaa edellisten mediapoliittisia pyrkimyksiä: vaihtoehtomediat, etenkin Verkkomedia, ovat muodostamassa yllättävää uhkaa valtamedian mielipidehegemonialle. Erityisesti sosiaalinen media levittää vaihtoehtoisia mielipiteitä tehokkaasti, ja valtamedialla on kiire – tautofonisen ilmiselvästi – valtaamaan vaihtoehtoista kenttää omien näkemystensä tuputtamiseksi ja niiden aseman vahvistamiseksi.

Yllä olevan huomioiden ei siis ole sattumaa, että Long Play suuntasi neulansa nimenomaan vaihtoehtomediaa kohti. Kritiikin kohteeksi joutui niin Verkkomedia, ylivieskalaisen kauppakeisarin Juha Kärkkäisen Magneettimedia kuin myös uuden maailmanjärjestyksen (NWO) salaliittoteoriaa julistava blogi. "Uskottavaa" (ts. valtavirran) kriittistä journalismia edustava LP on myynyt melko hyvin jopa valtavirran vasemmistolaisille näkemyksen, että vaihtoehtomediat edustavat huijausta, joka uhkaa kansan tietoisuutta. Tietoisuuden manipuloinnin mestarit – valtamediat – säästyvät LP:n kritiikiltä kokonaan. Itse en pidä Magneettimediaa enkä NWO-blogia uskottavina tietolähteinä, enkä allekirjoita kaikkia Verkkomedian päätoimittajan Janus Putkosen kannanottoja. Näen kuitenkin myös "tiedon" korruptoituneisuuden valtamediassa, jolle LP:n toimitus tekee töitä. Missä valtamedia julkaisee Paskaa, isolla ja mustalla P:llä, harhaisinkin vaihtoehtomedia julkaisee vain paskaa, mitätöntä ja vähäpätöistä. On kerta kaikkiaan suhteetonta nostaa meteli salaliittohypoteesien julkaisemisesta netissä muutamalle sadalle kiinnostuneelle, kun valtamedia julistaa jatkuvasti täysin virheellistä, disinformaatioon perustuvaa, poliittisesti räikeän yksisuuntaista ja poikkeavat näkemykset sensuroivaa propagandaa miljoonille kritiikittömille aamuteepöydissä.

Toki valtamedialla ja valtamedialla on eroa. Esimerkiksi Yle on vähemmän räikeä disinformoija kuin kaupalliset mediat, sillä Ylen päättäjiin lukeutuu ymmärtääkseni edelleen muutamia, jotka uskovat yhteiskunnallisen median sivistystehtävään. He ovat enemmän harhaanjohdettuja kuin harhaanjohtajia. Hesarin ja muiden kaupallisten valtamedioiden disinformointipyrkimys taas on ollut pitkään kriittisten kansalaisten tiedossa: esimerkiksi vuoden 1994 EU-kampanjassaan HS ei yrittänytkään kertoa totuutta, vaan julistautui avoimesti puolueelliseksi. Samanlaisia asioita ovat Nato ja ydinvoima, joihin kohdistuva suhteeton myötämielisyys yhdistää koko kaupallista valtamediaa. EU-, Nato- ja ydinvoimamyönteisyys sopivat kapitalistiselle elinkeinoelämälle, joka tietysti viime kädessä pyörittää myös Hesaria ja kumppaneita. Valtamedia on elinkeinoelämän äänitorvi; mitä elinkeinoelämä haluaa, sitä valtamedia julistaa. Lääketeollisuutta "ei saa" kritisoida joutumatta leimatuksi, koska lääkkeet ovat valtava bisnes, bisnestä "täytyy" aina kannattaa ja bisnekselle vahingolliset tekijät eliminoida. Jälleen kerran ei ole sattumaa, että vaihtoehtomedioiden lääke- ja rokotuskritiikki nousi vahvasti esiin varsinkin valtalehtien reaktioissa Long Playn artikkeliin.

Mainitsin aiemmin vaihtoehtomedian erottuvan valtamediasta siinä, että vaihtoehtomedia suuntaa kritiikkinsä yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylöspäin, valtamedia alaspäin. Valtamedia edustaa aina hierarkian ylätasoa – vaihtoehtomedia alatasoa. Valtamedia on siis vallanpitäjä, ja vallanpitäjän tunnistaa aina suuremmasta kriittisyydestä heikompiaan kuin vahvempiaan kohtaan. Esimerkiksi perussuomalaiset vetoavat kansaan, eivät enää pelkällä herravastaisuudella kuten edeltäjänsä Suomen maaseudun puolue, vaan myös reippaalla vallanpitäjämentaliteetilla: kun olet yksi meistä, voit olla yksi vallanpitäjistä. Toinen valtamedian tyyppipiirre on omahyväinen piittaamattomuus oman argumentaation puutteista ja ristiriidoista. Long Play niputtaa Magneettimedian, Verkkomedian ja NWO-blogin yhteen "salaliittoteorian" julistajina, vaikkei näitä kolmea oikeasti yhdistä muu kuin NWO-blogin myönteinen asenne Verkkomediaan. Tietysti tämä osoittaa LP:n tekevän itsekin salaliittoteoriaa, mutta siitä LP viis veisaa. Valtamedia uskoo aina omaan valtaansa, potee kaikkivoipaisuusfantasiaa, perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa.

Kuten tämän kirjoituksen rivien välistä on helppo lukea, olen itse vaihtoehtomediaväkeä – henkeen ja vereen. Henkilöhistoriaani mahtuu oman pienlehden toimitustyötä ja kirjoitushommia vähän isompiin lehtiin. Kerran olin näennäisesti lipsahtamaisillani ihan oikean valtamedian palvelukseen. Kun vuonna 2006 tarjosin Kalevalle juttuideaa julkaisemastani Oulu-kriittisestä nettikirjasta (400 volttia ja kyberkeikka), sain myönteisen vastauksen sijaan kulttuuritoimitusta luotsanneelta Petri Laukalta kutsun lehden kirjoittajatiimiin. Näpyttelin kolme esimerkkitekstiä, joita kehuttiin vuolaasti. Sitten ei tapahtunut mitään, kunnes Laukka vastasi työtiedusteluihini, että tiimissä on nyt liikaa kirjoittajia – uusia ei voi ottaa sisään. Sama tapahtui kaksi vuotta myöhemmin ystävälleni, joka yritti kritisoida Kalevan kulttuuritoimituksen ylimielistä asennetta lehden omassa yleisönosastossa: mielipidetekstiä ei julkaistu, sen sijaan ystäväni pyydettiin toimitustiimiin ja sitten homma tyssäsi. Hämäyksen funktio on selvä: valtamediakriitikot lepytellään, ovet suljetaan kritiikiltä ja lopuksi myös kriitikoilta. Nyt Long Play haluaa sulkea suut vaihtoehtomedioilta. Mikään ei ole masentavampaa kuin yhteiskunta, jossa kritiikin äänet vaiennetaan käyttäen apuna kriittisiksi itseään luulevia ihmisiä.

Mikään ei pysäytä kapitalistisen valtamedian vallanhimoa ja elinkeinoelämälle mieleisen "totuuden" yksinvaltaa. Ei mikään ennen kuin vallankumous.