keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kylmä luokkasota

Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.

Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"

Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.

Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.

Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.

Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.

Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti