tiistai 25. kesäkuuta 2013

Sananen kommunistipuolueesta ja -mediasta

Kirjoitukseni radikaalivasemmiston yhteistyön kiireellisyydestä keräsi tavanomaista enemmän lukukertoja – hieman samaan tyyliin kuin aiemmat valtamedian mediavalta -blogitekstini. Hyvä näin. Sitä harmillisempaa on, että yksi ensisijaisesti toivomani ryhmä ei lähtenyt mukaan keskusteluun, nimittäin SKP:n kommunistit. Linkitin kyllä tekstini Tiedonantajan keskustelufoorumille, mutta sitä kommentoi (ja sen todisti lukeneensa) lähinnä vain tavanomainen vastaanväittäjä, foorumille jumiutunut patologinen antikommunisti. Tämä asetelma on surullinen, mutta myös sangen kuvaava. Liian monelle kommunistille nimenomaan SKP:n (ja KTP:n) suunnalla riittää, että on olemassa puolue ja poliittinen väylä omalle aatesuunnalle. Liian harva heistä muistaa, että yhteiskunnassa oikeasti täytyisi saada aikaan jotain – saati sitä, kuinka intensiivisesti aatteen puolesta voisi tilaisuuden tullen toimia näinä aikoina.

Tiivistän lyhyesti: minusta nyt tarvittaisiin "uusi SKDL", joka yhdistäisi koko radikaalivasemmiston samoille listoille vaaleissa, ja aivan erinomainen tilaisuus yhteistyön käynnistämiseen olisi juuri nyt, kun vasemmistoliiton puoluekokous, verouudistussekoilut ja Jyrki Yrttiahon erottamishanke ovat tuoreessa muistissa. Lukuisille kommunisteille sen sijaan riittää SKP, jonka ensimmäisenkään kansanedustajan puolesta en löisi vuoden 2015 tai edes 2019 vaaleissa vetoa – onhan puolueen vähäinenkin kannatus ollut tähän asti alamäessä.

Mistä yllä mainittu johtuu? Kommunistipiireissä on usein tapana ajatella, että "me olemme oikeassa". Kommunistien kriitikot kysyvät – sinänsä aiheellisesti – etteivätkö kannatusluvut kerro, että he ovat väärässä. Minusta kommunistit ovat monen yhteiskunnallisen asian suhteen ihan oikeassa, mutta sillä ei ole pienintäkään väliä. "Kukaan" ei näet oikeasti tiedä, mitä mieltä kommunistit ovat mistäkin. Olen "uuden SKDL:n" lisäksi kirjoittanut radikaalivasemmiston uuden uskottavan median puolesta, sillä mielipiteitä Jyrki Kataisen, Li Anderssonin ja Jussi Halla-ahon muodostaman kolmion vasemmalta puolelta kaivataan kipeästi laajempaan julkisuuteen. Useille kommunisteille kuitenkin riittää Tiedonantaja. Sehän ilmestyy säännöllisesti kerran viikossa ja ilmaisee kyllä melko selkeästi, mitä mieltä SKP:ssä ollaan. Valitettavasti silläkään ei ole oikeasti mitään väliä. Selvennän vielä seuraavaksi, mistä on kysymys:

1) Valtaosalla äänestäjistä ei ole tietoa, että sellaista lehteä kuin Tiedonantaja on olemassakaan. Moni vanhempi äänestäjä kyllä tietää ja muistaa, että Tiekkari ilmestyi ja agitoi kansaa 1970- ja 1980-luvuilla, mutta olettaa sen kadonneen siinä missä vanha kommunistipuoluekin sulautuessaan vasemmistoliittoon vuonna 1990. Joku saattaa olla törmännyt Tiekkariin kirjaston lehtilukusalissa ja ihmetellyt puolihuolimattomasti "mitä tämä täällä tekee". Toisaalta moni nuorempi aktivisti voi olla tavannut Tiekkarin jakelijoita mielenilmauksissa, muttei tunne lehden historiaa eikä osaa yhdistää sitä oikeaan kehykseen. Varmasti on myös niitä, jotka muistavat vanhan Tiedonantajan ja tietävät nykyäänkin ilmestyvän lehden nimeltä Tiedonantaja, mutteivät osaa yhdistää niitä toisiinsa. Valtaosa ihmisistä ei asioi kirjaston lehtilukusalissa eikä käy mielenilmauksissa, ja sosiaalisessa mediassakin lehti on varsin näkymätön. (Lehden Twitter-botti kyllä twiittaa säännöllisesti, mutta sillä on seuraajia noin puolet omista seuraajistani, mikä on todella vähän.)

2) Valtaosa äänestäjistä ei tiedosta sen enempää, että SKP on olemassa. Tapauksen Yrttiaho kohdalla SKP sai valtamediassa hieman huomiota ja näkyvyyttä, joka siltä yleensä puuttuu kokonaan. Mitään vaaleja ei kuitenkaan ole tiedossa koko vuonna, joten puolue unohtuu. Hesarit, Ylet ja kumppanit tuovat jatkuvasti esiin asetelmaa, jossa puolueita on kahdeksan. Äänestäjän arkiajattelu ei kerta kaikkiaan ulotu niiden ulkopuolelle. Olen ihan oikeasti törmännyt siihen ilmiöön, että kriittiset ja verraten aktiivisesti asioita seuraavat ihmisetkin kysyvät vilpittömästi, onko Suomessa nykyäänkin olemassa kommunistinen puolue. Tiekkariaan kiltisti lukeva kommari ei voi käsittää, miten poliittisen kartan hahmottamiseen vaikuttaa, jos syö päivittäin tuhdin annoksen yksipuolista valtamediapuuroa ilman kommunismin vivahdettakaan muuten kuin mukamas varoittavana historiallisena esimerkkinä.

Näin ollen tarvitaan uusi, radikaalivasemmistoa yhdistävä puolue, joka lähtisi matkaan täysin uudella meiningillä ja itseluottamuksella. Tarvitaan myös uusi radikaalivasemmistoa yhdistävä media, josta – ja jonka keskustelufoorumista – puhuttaisiin vähintään yhtä laajasti kuin Vihreästä Langasta ja Hommaforumista, näin sumeilemattomasti yhdistellen. Näiden kohderyhmä ei ole SKP + STP + KTP, vaan koko asialle ihan oikeasti on tilaus, jota ei voisi enää olla tiedostamatta. Ei valtamediakaan.

Seuraavassa kirjoituksessani retostelen kyllä jotain ihan muuta kuin kommunisteja tai ylipäänsä vasemmistoa. On aika surullista, miten vähällä heihin verrattuna esimerkiksi koko nykypolitiikan sopan mestarikokit, kokoomuskapitalistit, tässä blogissani pääsevät.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Radikaalivasemmiston yhteistyö käyntiin – NYT!

Kuten jopa valtakunnallisiin uutisiin lipsahti, Suomen kommunistinen puolue valitsi viime viikonlopun kokouksessaan uuden puheenjohtajan. Näennäisen yksimielisesti, mutta käytännössä soraäänien säestämänä tehtävään valittiin puolueen entinen sihteeri Juha-Pekka Väisänen. Puheenjohtajan valinta herättää paljon kysymyksiä. Ensiksikin voi ihmetellä, miten ja miksi tehtävään valittiin ihminen, joka ei saanut sen enempää eduskunta- kuin kunnallisvaaleissa edes viittäkymmentä ääntä. SKP:llä on kuitenkin joukko kunnanvaltuutettuja, joilla on oikeasti ja todistetusti kannatusta. Kuinka puolue voi näin täydellisesti ignorata, millaista kannatusta puheenjohtaja nauttii keskuskomitean ynnä muiden ulkopuolella – äänestäjien keskuudessa? Toiseksi Väisänen oli vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjan "Kenkää rahaeliitille" ensisijainen suunnittelija. Sain kuulla vaalityössä Tampereen Keskustorilla jatkuvaa kielteistä palautetta vaalilauseesta ja -julisteesta. En itse ollut niistä äänestäjiä vakuuttuneempi. Kampanjan tuloshan on surullisen kuuluisa: kommunistien ennestäänkin pieni kannatus romahti noin puoleen. Kolmanneksi Väisänen on ammatiltaan käsitetaiteilija. Taiteilijoita on radikaalivasemmistossa aina riittänyt – ja hyvä niin – mutta vasemmistoliiton saadessa juuri nyt oman puoluekokouksensa jälkeen pyyhkeitä "työväenluokan sivuuttamisesta" luo Väisäsen valinta vaikutelman, ettei SKP:ssä olla yhtään sen lähempänä duunareita. Asialla ei tietenkään olisi oikeasti mitään väliä, jos Väisänen olisi hyvä sanankäyttäjä ja karismaattinen agitaattori. Itse häntä pari kertaa kuulleena ja useita kertoja lukeneena joudun (neljänneksi) toteamaan, että näin ei kerta kaikkiaan ole.

Juuri tänä iltana, tätä kirjoittaessani mietityttää kaikkein eniten eräs muu Juha-Pekka Väisäsessä ilmennyt piirre. Hän nimittäin ilmoitti minulle syksyllä 2011 (ollessani Uudenmaan kommunistien tilaisuudessa Lohjalla alustamassa), ettei pidä useamman kommunisti- tai äärivasemmistopuolueen samanaikaista olemassaoloa Suomessa lainkaan huonona asiana. Kuulemma joissakin Etelä-Amerikan maissa tämä asetelma toimii hyvin. Meillä Suomessa on kuitenkin vankkumattomat todisteet asetelman toimimattomuudesta täällä, joten Väisäsen väitteessä ja perustelussa ei ole tolkkua. Toivottavasti hänen kantansa on tähän päivään mennessä muuttunut. Väistyvä puheenjohtaja Yrjö Hakanen ainakin puhui vasemman laidan yhdistymisen puolesta; jälleen toivottavasti tämä ei tarkoita pitäytymistä SKP:n nimen käyttöön. Toisaalta puolueessa on esiintynyt yhä melkoista skeptisyyttä STP–KTP-yhteistyötä kohtaan. Keskustelu erään kommunistinuoriaktiivin kanssa viime viikonloppuna Tampereen Annikinkadulla vahvisti jo ViPun keskustelutilaisuuksissa tekemääni oivallusta: radikaalivasemmiston uusi yhteenliittymä ei välttämättä lähde puolueista (SKP, KTP, STP) vaan kansalaisjärjestöistä (Marxilainen työväenliitto, Sosialistiliitto, Sosialistinen Vaihtoehto, Kommunistinen nuorisoliitto). Ne voivat tehdä sopimuksen ensin yhden puolueen kanssa ja tarjota sitten yhteistyötä jäljellä oleville, tai neuvotella yhteistyösopimuksesta kaikkien kanssa yhtä aikaa. On selviö, että yhteistyön aktiivisimmat rakentajat ovat joko puolueiden "ongelmalapsia" tai kokonaan puolueisiin sitoutumattomia. Esimerkkihenkilönä voitaisiin mainita MTL:n työmyyrä Dimitris Mizaras – tai tämän kirjoittaja.

Radikaalivasemmiston yhteistyölle olisi joka tapauksessa nyt Mount Everestin kokoinen tilaus. Vasemmistoliiton puoluekokous viime viikonloppuna herätti kovasti närää, ei vain puolueen entisissä kritisoijissa (vrt. perussuomalaiset), vaan myös useissa jäsenissä. Esimerkiksi espoolainen Susanna Kaukinen suivaantui vasemmistoliiton eurokritiikittömyydestä ja ilmoitti hylkäävänsä koko puolueen. Samalla tavoin tuohtumusta heräsi puolueen kannattajissa ja kriittisiä huomioita muiden poliittisten aktiivien suunnalla. Näyttää selvältä, että vasemmistoliiton politiikka Kataisen hallituksessa ja sen ulkopuolella, minkä vassarit sitkeästi kieltävät, koetaan nimenomaan liian oikeistolaiseksi – toisin sanoen keskustavasemmistolaiseksi, mitä ilmausta olen käyttänyt samasta asiasta jo kauan. Olen keskustellut asiasta viime päivinä Twitterissä ja saanut näkemykselleni vahvistusta.

"Uusi SKDL", radikaalivasemmiston yhteistyöjärjestö ja yhteislista, on tähän saakka saanut osakseen häpeilemätöntä vähättelyä. Moni tyytyy laskemaan SKP:n, STP:n ja KTP:n nykyiset kannatusluvut yhteen ja leimaamaan tuloksen edelleen marginaaliseksi. Nyt kuitenkin saattaa yllättäen käydä, että uudella radikaalivasemmistolla on kansanedustaj(i)a jo ennen eduskuntavaaleja. Vasemmistoliitto on nimittäin erottamassa kansanedustajansa Jyrki Yrttiahon. Kuten tiedetään, puolueen eduskuntaryhmä erotti Yrttiahon yhdessä Markus Mustajärven kanssa omaksi ryhmäkseen ("Vasenryhmä") jo vuonna 2011, koska nämä kapinalliset eivät hyväksyneet Jyrki Kataisen uusliberalistista hallitusohjelmaa. Jos Yrttiaho saa nyt potkut koko puolueesta, hän on varmasti halukas liittymään uuteen radikaalivasemmistoon – ja saattaa vetää mukanaan myös Mustajärven. "Puolue", jolla on kaksi kansanedustajaa – vaikkakin vasemmistoliiton mandaatilla – on moninkertaisesti uskottavampi kuin "puolue", jolla on ainoastaan muutamia kunnanvaltuutettuja.

Radikaalivasemmiston yhteistyöllä on kiire. Sitä ei pidä käynnistää "ennen eduskuntavaaleja" tai edes "lähiaikoina", vaan mieluiten jo tänä päivänä. Mikään ei kuvaa tätä paremmin kuin se tosiasia, että edellä mainittu Kaukinen ehti äkkiseltään jo liittyä Itsenäisyyspuolueen "kansanrintamaan". Vasemmistolla on hälyttävän huonosti asiat, jos entinen vasemmistoliiton radikaalisiiven aktiivi päätyy, ihan oikeasti, Itsenäisyyspuolueeseen. Vaikka Ipu onkin vasemmalle kallellaan, se ei ole sosialistinen puolue – ei sinnepäinkään. Olen täysin varma, että mikäli vasemmistoliiton vasemmalla puolella olisi uskottava poliittinen yhteenliittymä, se olisi Kaukisen kaltaisille ihmisille ilmeinen ykkösvaihtoehto. Euro-, EU- ja Nato-kriittisyyshän luonnollisesti yhdistävät koko äärivasemmistoa. SKP:n uskottavuus ja muu houkuttelevuus eivät riitä siihen, minkä olen varmasti perustellut jo ylempänä tässä kirjoituksessani. "Uuden SKDL:n" houkuttelevuus, mahdollisesti kansanedustajineen, olisi eri luokkaa. Siinä yhteydessä ei itsellenikään olisi niin tähdellistä, kuka johtaa SKP:tä, sillä yhteenliittymällä olisi tietysti oma johtonsa – ja kuten tiedettyä, en ole koskaan ollut SKP:n jäsen, mutta "uuteen SKDL:ään" liittyisin henkilöjäsenenä todennäköisesti jo perustamisvaiheessa.

Minulla on myös ehdotus radikaalivasemmiston uuden yhteenliittymän nimeksi. Kunnallisvaaleissa Oulussa käytetty Vapaa vasemmisto ei minusta toimi, sillä kansan syvät rivit eivät osaa tehdä sille eroa vasemmistoliittoon. Niinpä itse ehdottaisin – vaalikäyttöön – nimeä Suomen Kansan Demokraattinen Yhteislista (SKDY). Se lainaa kaiken olennaisen SKDL:ltä, jonka nimen käyttöoikeus on jumissa vassareiden ylläpitämällä yhdistyksellä, ja loppu muistuttaa tanskalaista Yhtenäislistaa (Enhedslisten), joka perustettiin samalla tavalla vasemman laidan puolueiden yhdistyessä (1989) ja jolla on Tanskan kansankäräjillä 12 kansanedustajaa (6,7 % äänistä vuoden 2011 vaaleissa).