perjantai 24. toukokuuta 2013

Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.