keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vihapuheen taustatekijät

Vihapuhe on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen avainsanoista. Perussuomalaisia ja äärioikeistoa on syytetty vihapuheesta. Syytetyt ovat syyttäneet syyttäjiään vihapuheesta. On kansainvälistä vihapuheen vastaista kampanjaa – "No Hate Speech" – ja vihapuhetta vihapuheesta, totta kai. Mutta mistä asiassa on pohjimmiltaan kysymys?

Minulla on aina särähtänyt korvaan, että nimenomaan vihapuhe halutaan kitkeä yhteiskunnasta. Itse vihaa sen sijaan ei olla kitkemässä. Näyttää siltä, että vihapuheen ylimmät tuomarit kuvittelevat, ettei vihapuheen taustalle kätkeydy todellista vihaa vaan kaikki on pelkkää puhetta. Tai sitten vihaa ei pyritäkään kitkemään, vaan sitä pidetään normaalina – "ainahan on vihaa siellä missä on ihmisiä" – ja hyväksyttävänä, mikäli se ei ilmene jonakin konkreettisena kuten puheena (tai pikemminkin nettikirjoitteluna) ja väkivallantekoina.

Poliittista vihapuhekeskustelua on Suomessa dominoinut vihreä diskurssi, sillä vihreät identifioituvat vastapuoleksi niille piireille, joissa vihapuhetta oletetaan harrastettavan. Viherpiireissä tavataan ajatella, että jokaisella on oikeus harrastaa "omaa juttuaan"; kaikkia sellaisia juttuja, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi, mutta myös vihaamista, kunhan ei konkretisoi sitä puheeksi tai teoksi. Vihreät eivät ole ympäristöpuolue, vaan Suomen johtava liberaalipuolue aivan klassisessa merkityksessä. Vihreiden juuret ovat kansalaisliikkeiden ohella Liberaalisessa kansanpuolueessa (LKP), joka oli välillä yhtyneenä keskustapuolueeseen ja jonka viimeinen kansanedustaja loikkasi sittemmin kokoomukseen. Klassisen liberalismin erottaa uusliberalismista se, että vihreillä on sosiaalista omaatuntoa, kokoomuslaisilla ei. Mutta mitään sosialistista (tässä: yhteiskunnallisesti toteutettua, yhteiskunnan merkitystä korostavaa) ratkaisua ei liberaaliporvareilta voi odottaa. Heitä kiinnostaa vain näkyvä viha, koska se haittaa ihmisten pyrkimystä toteuttaa itseään.

Yllä olevan ymmärtävät useat oikeistokonservatiivit – ja menevät toiselta laidalta metsään. He sanovat, ettei nettivihapuhetta missään tapauksessa täydy hillitä, sillä se on ainutlaatuinen purkautumiskanava ihmisissä kytevälle vihalle ja katkeruudelle. Ellei vihaa saisi purkaa netissä puhumalla, tulisivatko kansan katkeroituneet syvät rivit kaduille pieksemään mamuja ja seksuaalivähemmistöjä ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa? Onhan se teoriassa mahdollista. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen väkivallanteko on Suomen laissa yksiselitteisesti rangaistava teko. Vihapuhe sen sijaan on uusi vaikeasti määriteltävä käsite, jonka leiman vihapuhuja voi tarvittaessa painaa myös omiin vastustajiinsa – eikä ole ylintä tuomaria, joka tietäisi heti sanoa "syyllinen, älä syyllistä". Väkivallantekijä tietää saavansa melko todennäköisesti teostaan rangaistuksen; nettivihapuhuja ottaa vain leimautumisriskin (joka on tietyissä piireissä usein positiivinen) tai riskin tulla heitetyksi ulos Facebookista.

Vihapuhetta vastaan puhuu toinenkin tekijä: vihan leviäminen. Jos masentunut ihminen kuuntelee masentunutta musiikkia, se voi lohduttaa häntä. Jos hän kuunteluttaa masentunutta musiikkia myös ystävällään, joka ei pode masennusta, se voi levittää masennuksen tunnetta tuohon ystävään. Samanlainen leviäminen tapahtuu julkisen vihapuheen myötä: puheeseen sisältyvä viha tulee kaikkien sen kuulijoiden tai lukijoiden ulottuville. Vihaa tihkuvan nettikirjoituksen lukija käsittelee mielessään kirjoittajan vihan ja tuntee sen usein omakohtaisesti hyvin syvällä sisällään. Vaatii aika paljon lukijalta olla levittämättä vihantunnetta yhä edelleen.

Vihapuhe on siis purkautumiskanava. Vihapuhe levittää ja ylläpitää vihaa. Minusta on täysin yksiselitteistä, ettei puhetta sinänsä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä hillitsemään, vaan vihaa. Niinpä on paikallaan selvittää, mistä vihapuhujien viha aiheutuu. Monet tyytyvät puhumaan tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Mutta ovatko ne oikeasti vihaa aiheuttavia tekijöitä? Epäilen. Kyllä taustalla on oltava laaja-alaisempi katkeruus, ja kysymys voi hyvinkin olla samankaltaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta – ja yhteiskunnallisesta – katkeruudesta, joka antoi menneinä vuosikymmeninä pontta vallankumouksellisen vasemmiston liikehdintään. Tämän takia vasemmisto ei saisi mennä miettimättä mukaan julistamaan viherdiskurssia vihapuheen tuomitsemisesta, ilman vihan itsensä tarkastelua, sillä vihapuhujien viha ja sen taustalla oleva katkeruus voivat kertoa jotakin olennaista nykysuomalaisesta yhteiskunnasta. Ehkä joku huomaa jonakin päivänä saman kuin minä, että tämä katkeruus on oikeistolaisten valtapiirien suunnasta ovelasti käännetty oikeista syyllisistä (heistä itsestään) kuvitteellisiin sijaiskärsijäsyyllisiin (maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin ja "vihervasemmistoon").

Yksi näkökulma vihapuheeseen on vielä paikallaan tässä yhteydessä esittää. Ymmärtääkseni valtaosa nettivihapuhujista on itseäni vanhempien ikäluokkien miehiä. He ovat eläneet läpi sen 1990-luvun postmoderni(stise)n murroksen, jonka myötä asioihin vaikuttamisen mahdollisuus muuttui julkisessa keskustelussa ja yleisessä mielipiteessä mahdottomuudeksi. Tämän vastavoimaksi netti antaa heille puuttuvaa joukkovoiman tuntua. Jos sanoo jotakin pubin nurkkapöydässä, sen kuulee enintään puolenkymmentä nurkkapöydän vakionaamaa. Jos saman kirjoittaa internetin keskustelufoorumilla, sen voi teoriassa nähdä rajaton määrä ihmisiä. Tämä antaa vihapuhujalle kokemuksen vallasta, samasta vallasta, jonka hän hyvin todennäköisesti netin ulkopuolisessa elämässä kokee menettäneensä. Kun tämän ymmärtää, käsittää myös, että vihaa ja katkeruutta tunteva ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan nettivihapuheeseen niin kauan kuin verkkoyhteydet toimivat. Vihapuhetta ei siis edes voi hillitä. On hillittävä itse viha; on käytävä käsiksi syihin, minkä tähden ihmiset vihaavat. Ne syyt eivät välttämättä löydy siitä, mitä vihapuhujat itse kokevat vihaavansa, vaan aivan muualta: kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Suomen historian ihanat vuosikymmenet

Suomalainen konservatiivipatriootti haikailee yhtäältä ikänsä, toisaalta isänmaallisuusasteensa mukaan joko 1950- tai 1980-luvulle. Pahinta, mitä hän "itsenäisen" Suomen historiassa tuntee, on joko 1970-luvun alku tai 2000-luvun alku. Lienee tarpeetonta edes mainita, että itse saan paljon inspiraatioita elämääni ja ajatuksiini juuri vanhoillisten vihaamilta sosiokulttuurisilta kausilta ja pääasiassa turhautumista pohtiessani heidän lemmikkiaikojaan.

1950-luku tunnetaan aikana, jolloin pieni Suomi ponnisteli näkyviin ja tunnustetuksi itsenäisenä kansakuntana. Sodanjälkeinen jälleenrakennus kulutti voimia ja varoja, mutta silti luotiin paljon omaa, yhteistä ja elävää. 1940-luvun loppuvuosina Suomen yhteiskuntarauha oli järkkynyt, kun vasemmistolainen työväenliike oli näyttänyt voimansa, mutta seuraavalle vuosikymmenelle porvarillis-autoritäärinen valtaryhmä vakiinnutti oman sinivalkoisen rauhansa. Suomi-filmi ja kulttuuriagrarismi kukoistivat. Yksi merkkivuosista on 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin olympiakisat ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näkyvyyden odotettiin tuovan myös vaurautta. Kansallisuusaate oli voimissaan. Esimerkiksi Yrjö Karilas kirjoitti Mieleni minun tekevi -kirjansa – "askartelun ja kokeilun, keräilyn ja retkeilyn sekä eri harrastusalojen pikku jättiläisen" – päätöskappaleeksi "isänmaanrakkauden muistomerkin", jossa sanotaan mm. näin: "Meidän kansamme tarvitsee vielä uuden, suuren kansallisen heräämisen ajan, joka tempaa mukaansa tämän kansan kokonaisuudessaan, nekin, jotka vielä tällä hetkellä kieltävät isänmaansa." Tämä naiivin yksi-ilmeinen ajanjakso oli pakotettu päättymään: vuonna 1958 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, mitä esimerkiksi tämä artikkeli pitää hyvinvointivaltioajattelun läpimurtohetkenä. Haikailtu 50-luku ei siis tunnustanut hyvinvointivaltiota, vaan enemmänkin oikeusvaltion, jossa oikeus määriteltiin porvarillis-autoritäärisen valtaryhmän tarpeen mukaan.

Toisaalta 1950-lukuun liittyy muutakin, ja tämä muu on konservatiiviselle uusoikeistolle tyypillisen paradoksaalisella tavalla epäsuomalaista. Jo 1970-luvulta lähtien kulttuurinen samastuminen 50-lukuun on ollut kansanomainen konservatismin ilmaus – eikä vain Suomessa, vaan kansainvälisesti. Rasvaletit löysivät 50-lukulaisen rockin, Suomessa aluksi nostalgiabändinä aloittaneen englanniksi laulaneen Hurriganesin. 1970-luvun lopulla, ja vielä 1980-luvun alussakin, "diinarit" ja "teddyt" aloittivat tuhansittain tappeluja anarkismiin taipuvaisia punkkareita vastaan ja ohessa mukiloitiin myös pari rauhaa ja luontoa rakastavaa hämyhippiä. Myöhempien vuosikymmenien "fiftarit" eivät ole mukiloineet juuri ketään, mutta amerikkalaisilla autoilla, brylcreem-kampauksilla ja rockabilly-musiikilla on yhä vanhoillinen leima. Tämän kulttuurin ihannoima 50-luku ylisti Amerikan Yhdysvaltoja, vainosi kommunisteja, erotti miehet ja naiset omiin Jumalan luomiin sukupuolikarsinoihinsa, rakasti autoja eikä ymmärtänyt ympäristöarvoja. Kulttuuriin liittyy myös USA:n etelävaltioiden lippu, jota pidetään kapinallisena symbolina – 1860-luvun sisällissodan voittivat pohjoisvaltiot, jotka vastustivat mustan väestön orjuutta, mutta "south's gonna rise again". "Kapinallisuus" antaa leimansa myös "fiftareiden" ihailemalle Elvis Presleyn varhaistuotannolle. Tämä saa aikaan illuusion, että "fiftarit" ovat radikaaleja eivätkä konservatiiveja (omituisen persumainen asetelma!), mutta Elvis soveltuu ihannekuvaksi, sillä hän meni armeijaan ja kesyyntyi. Armeijanjälkeinen Elvis ei kiinnosta "fiftareita" mitenkään. Niin vain kuului käydä, se oli ennen 1960-luvun radikalismia Luojan säätämä laki. Ei liene sattumaa, että Elviksen 60-lukulainen vastine, The Beatles, näyttäytyy monelle sen ajan ei-radikaalille lähes kaiken pahan alkuna ja juurena (ks. esim. kirja Suuret ikäluokat, toim. Antti Karisto).

1950-luku edustaa siis uuskonservatiiville kaikkea hyvää, ja vastineeksi seuraava, 1970-luvun alussa huipentunut radikaali ja vasemmistolainen aikakausi kaikkea pahaa. Näin on siitä huolimatta, että samat uuskonservatiivit ihannoivat yhtenäiskulttuuria, jonka aika Suomessa ei minun nähdäkseni ole 50-luku vaan enemmänkin 1975–83. Viisikymmenluvun julkikuva kätki (ja jälkikuva kätkee) taakseen tosiasian, että porvarillis-autoritäärinen Suomi ei saanut laajan vasemmistolaisen työväenliikkeen hyväksyntää. Vuoden 1958 eduskuntavaalit toimivat tämän vastakkainasettelun poliittisena ilmauksena. Nykykeskustelua ohjaakin illuusio, jota ylläpitää 50- ja 60-luvun eläneiden sijaan nuorempi sukupolvi (Jussi Halla-aho 1971–, Sampo Terho 1977–, Olli Immonen 1986–, Wille Rydman 1986–). Nämä illuusion ylläpitäjät ovat pääasiassa lukeneet ja kuulleet aikakausista, joista puhuvat. Samojen ihmisten ansiota on, että 1970-luvun alun lisäksi myös 2000-luvun alkua selvästi vihataan uuskonservatiivien piirissä. Monikulttuurisuus, globalisaatio, feminismi, vihervasemmisto, suvaitsevaisuus, metroseksuaali ja sosiaalipummi ovat heille rumia sanoja, joita lausuttaessa voi kuvitella naaman vääntyvän silkasta inhosta. Jotain mätää "täytyy" olla siinä aikakaudessa, joka toi maahanmuuttajat katukuvaan ja nosti "lesbokommari" Tarja Halosen presidentiksi.

Mihin aikakauteen katseet kääntyvät, jos 1950-luku on liian etäällä, liian agraarinen tai liian nynny? Vastaus on tietysti 1980-luku. Missä viisikymmenluvulla Suomi ponnisteli esiin itsenäisenä kansakuntana, 80-luvulla maamme ilmiselvästi hylkäsi Neuvostoliiton sosiokulttuurisen vetoavun ja säntäsi suinpäin länteen. Samaan aikaan luotiin perusteet Suomen korkean teknologian menestykselle, teknologiakyliä syntyi ja ensimmäiset kännykätkin pääsivät jo käyttöön. Missä 60- ja 70-lukua sävytti sosiaalidemokraattinen yhteiskuntasuunnittelu, 80-lukua leimasi porvarillinen menestymisihanne, joka kiteytyi yksilötasolla sanaan juppi. Yrittäjyys oli jälleen arvossaan. Kansantalous oli nousussa miltei koko vuosikymmenen, ja vaikka tämän voi itsessään katsoa aiheuttaneen vuosien 1991–94 laman samalla tavoin kuin 50-luvun yksipuolinen Suomi-projekti aiheutti vuoden 1958 eduskuntavaalien protestin, ei sillä ole yhtään sen enempää väliä. Mikä tärkeintä, 1980-luku on viimeinen ajanjakso, jolloin kulttuuria ja yhteiskuntaa määrittivät suomalaisuus, porvarillisuus ja kristillisyys – nimenomaan kaikkien näiden yhdistelmä – ennen kuin mystiset punavihermädättäjät, mitä ja keitä lienevätkään, toivat tänne uuden Suomen mamuineen, homoineen, muslimeineen, euroineen ja työtä vieroksuvine hippeineen, jotka vielä mystisemmin kytkeytyvät uuskonservatiivien ajattelussa toisiinsa.

Jos nyt vähän yrittäisin korjata konservatiivipatrioottien historianäkemyksen virheitä, voisin korostaa seuraavia asioita. Ensiksikin: 1950-luvun kansallinen yhtenäisyys on harhaa. (Jopa sotavuosien 1939–45 kansallinen yhtenäisyys on todellakin harhaa.) Toiseksi 1950-lukuun samastettujen arvojen ihannoinnissa ei ole mitään radikaalia tai kapinallista, oli sitten kyse Suomi- tai USA-versiosta, vaan kyse on silkasta vanhoillisuudesta – itse asiassa haikailusta vielä 50-lukuakin vanhempaan (kuviteltuun) todellisuuteen, jossa sotilas, nainen, työläinen, ulkomaalainen ja orja tiesivät paikkansa. Kolmanneksi nimenomaan 1960- ja 1970-luvun demokraattinen ja tasa-arvoistava kehitys mahdollistivat minkäänlaisen kansallisen yhtenäisyyden Suomessa. Neljänneksi 1980-luku oli hyvin pitkälti edellisten vuosikymmenien myönteisen yhteiskuntakehityksen lapsi; kohtana 4b voisi muistuttaa 80-luvun suuntautuneen jo ylväästi kohti kansainvälistymistä ja kasvattaneen talouskuplaa, jonka puhkeaminen aiheutti 90-luvun laman. Viidenneksi 2000-luvun globalisaatio ja kulttuurinen vieraantuminen kansanmiehestä ovat nimenomaan viheroikeiston aikaansaannosta. Vasemmistolla ei siinä kehitysprosessissa ole juuri osaa eikä arpaa. Ja kuudenneksi, maahanmuuttajat, homot, feministinaiset, ei-työssäkäyvät ynnä muut eivät ole syypäitä siihen kaihoon, jota konservatiivipatriootit tuntevat 50- ja jopa 80-luvun kulttuurin menetyksestä. He ovat tahallisia sijaiskärsijöitä, viattomia sivullisia, joita ovelat vallanpitäjät ovat kädestä pitäen näyttäneet hämmentyneelle kansalle – suojellakseen oman oikeistolaisen nahkansa.

Niin, ja Tarja Halonen ei ole kommunisti eikä kovin lesbokaan.