torstai 24. tammikuuta 2013

Oma diskurssi ja kielletty hedelmä

Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit syksyllä 2012 ja eduskuntavaalit keväällä 2011. Eduskuntavaalit ovat pätevämpi valtakunnallisen poliittisen suuntautumisen mittari, mutta kuntavaaleista on vähemmän aikaa. Näin ollen yhdistän molempien vaalien tulokset tasapuolisesti muodostaakseni eräiden poliittisten ryhmien voimassaolevat kannatusprosentit gallupeista piittaamatta: perussuomalaiset 15,7 %, vasemmistoliitto 8,07 % ja äärivasemmisto (SKP, STP & KTP) 0,46 %. (Viimemainittu ryhmä tosin ansaitsisi täydennystä kunnallisvaalien osalta mm. Oulun Vapaasta vasemmistosta, mutta sekään ei nostaisi kokonaiskannatusta kuin ehkä puoleen prosenttiin.) On päivänselvää, missä kolmen perinteisen suuren puolueen ulkopuolinen suosio luuraa ja missä ei. Vasemmistoliitossa voidaan vielä kuvitella fiktiivisen vihervasemmiston yltävän persujen tasolle ja ehkä ohikin (oikeastihan vihreät ovat liberaaliporvareita), mutta äärivasemmalla ei luulisi kuviteltavan yhtään mitään.

Mutta olipa kerran pieni lilliputtipuolue, jonka puheenjohtajana oli entinen Suomen maaseudun puolueen aktiivi Timo Soini. Koko puolue oli itse asiassa SMP:n suora perillinen. Sen kannatus vuoden 2000 kunnallisvaaleissa oli vain 0,66 % ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissakin vain 0,99 %. Kaksitoista vuotta sitten – kai vielä muistat Aromipesä-mainokset ja Anssi Kelan ensimmäisen levyn? – tällainen analyysi olisi tuottanut mainitulle pienpuolueelle noin 0,8 prosentin kokonaiskannatuksen. Kun politiikan lilliputti onnistuu yli 24-kertaistamaan kannatuksensa vuosikymmenessä ja vielä jollakin lailla vakiinnuttamaan menestyksensä, sen luulisi kelpaavan oppikirjamateriaaliksi puolueelle kuin puolueelle. Keskustavasemmistossa sitä ei huolita, sillä nykyinen vasemmistoliitto on liian samastunut fiktiiviseen vihervasemmistoon ja sitä myöten vihreiden "on ne persut niin kauheita ja vielä rumia ja tyhmiäkin" -taivasteluun. Mutta entä äärivasemmistossa? Eikö siellä luulisi olevan todellinen tarve ottaa oppia menestyneemmiltä? Perussiperia opettaa?

Kuulen jo huokauksen, että eihän nyt Luoja soikoon vasemmistolaisten pidä lähteä oikeistopopulistiselle tielle. Ei tietenkään. Mutta kun kielletään perussuomalaisen politiikan sisällön ujuttaminen vasemmistoon, lipsahdetaan samalla kieltämään myös persuilmiön muodon hyväksikäyttö. Ja näin sinetöidään, ettei vasemmiston kannatus vieläkään lähde siihen rakettimaiseen nousuun, joka sille kaiken kohtuuden mukaan tänä aikakautena kuuluisi.

Ensin on tunnustettava tosiseikka: jotakin ne persut tekivät oikein. En kiellä, etteikö ilmiö olisi osittain ihan politiikan sisällönkin ansiota. Vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjassa persut muun muassa nostivat esiin asioita ja näkökulmia, jotka vasemmisto käsittämättömästi töpeksien jätti hyödyntämättä. Toisaalta myös oikeistolaiselle tylytykselle, joka ei ole uusliberalistista, on varmasti ollut ihan oikea tilaus. Ja tokihan EU-, Nato- ja globalisaatiokritiikki on ihan todellista poliittista sisältöä. Mutta tämä ei selitä sitä vuosikymmenen taitteessa täyteen mittaansa yltynyttä häkellyttävää buumia, jonka Soini eduskuntavaalien osalta nimesi "isoksi jytkyksi".

Mikä siis oli se jokin, minkä persut tekivät oikein? Nyt viittaan otsikkovalintaani.

Kun seuraa vasemmistoaktiivien Twitter-merkintöjä, huomaa nopeasti, että valtaosa heidän puheenvuoroistaan on reagointia joidenkin ihan muiden puheenvuoroihin: Katainen sitä, Hirvisaari tätä, Apunen tuota, joku kokoomusnuori jotakin. Välillä laitetaan linkki jonkun tieteilijän tutkimukseen, sitäkin useammin kriittiseksi havaitun (valtamedia)toimittajan kolumniin. Joskus pääsee ääneen peräti tekijänoikeusasioita pohdiskeleva piraatti-ideologi. Vasemmistolaista politiikkaa toteutetaan hallituksessa, eduskunnassa, kunnanhallituksissa ja -valtuustoissa sekä lautakunnissa. Vai toteutetaanko? SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla ja varsinkin kokoomuksella on ylivoimainen valta-asema koko vasemmistoon nähden. Ehkä vasemmistopoliitikot eivät huomaakaan, ettei vasemmistopolitiikka toteudu käytännössä lainkaan. Vasemmistolta nimittäin puuttuu oma diskurssi lähes tyystin. Suomisanakirjan mukaan 'diskurssi' on yhtä kuin 'ajattelutapojen, käsitysten ja olettamusten kokonaisuus, joka määrittää jonkin tietyn aiheen kielenkäyttöä ja sitä, mitä siitä voidaan puhua tai ajatella'. Vasemmistoliitossa myötäillään vihreiden ja SDP:n, peräti kokoomuksen sekä näitä lähellä olevien toimijoiden (ay-liike, toimittajat, julkinen tiedekeskustelu) diskurssia. Äärivasemmalla näkee joskus pientä oman diskurssin yritystä. Toistaiseksi se on jäänyt pelkäksi yritykseksi.

Perussuomalaiset aloittivat mahtavan nousunsa luomalla ensimmäiseksi oman diskurssin. Tony Halme oli ensimmäinen uutta diskurssia levittänyt julkkis. Timo Soini pääsi esiin persudiskurssin edustajana viimeistään vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä. Nettikeskusteluilla oli tärkeä rooli diskurssin levittäjänä. Kun kansan syvät rivit olivat täysin kyllästyneitä vanhojen puolueiden konsensuslässytykseen, heistä tuntui vapauttavalta, kun joku käytti politiikassa ihan toisenlaista kieltä ja soitti täysin omaa viuluaan. Tämä synnytti yhdessä mm. Sauli Niinistön vuoden 2006 röyhkeän presidentinvaalikampanjan kanssa kokonaisvaltaisen poliittisen kulttuurin muutoksen. Nyt ei pidetty kynttilää vakan alla eikä hymistelty toisten kirjoittamia lauluja korrektisti. Väitän tosissani, että persujen kannattajille tämä viime vuosikymmenen jälkipuolella tapahtunut muutos merkitsi oikeasti vapautumista ja voimaantumista. Se oli jotain poliittisesti epäkorrektia, radikaalia ja tietysti uutta ja tuoretta. Kansan puheet täyttyivät yhtäältä "mamujen hyysäämisen" ja "punavihermädättäjien" kaltaisista syyttävistä ja solvaavista uudisilmauksista, toisaalta "jätkän porskuttamisen" ja "henkseleiden paukuttelun" tapaisista voimanosoituksista. Kun muut poliittiset ryhmät pyörittelivät keskenään samoja kysymyksiä, persut toivat esiin ihan eri kysymyksiä. Ilman omaa diskurssia persuilmiöstä ei olisi ollut mihinkään.

Syyttäminen ja solvaaminen ovat tietysti negatiivisia asioita, varsinkin jos ne näyttävät kohdistuvan jo ennestään alisteisessa asemassa oleviin ryhmiin. Poliittinen epäkorrektius ei aina merkitse edistystä, eikä vapauttava diskurssi aina edistä vapautta. Persujen piirissä on syytetty ja solvattu "vihervasemmistoa" sekä tietysti maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä. Vastineeksi vasemmisto ja vihreät ovat syyttäneet ja solvanneet perussuomalaisia natseiksi. Osittain tämä on perusteltua. Perussuomalaisten piirissä mm. Suomen Sisuun (SS) linkittyvänä kukoistaa aatesuunta, jota voi hyvällä syyllä kutsua uusfasistiseksi. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini on kiistänyt puolueen fasistisuuden ja ilmaissut jopa aika ajoin suvaitsemattomuutensa Jussi Halla-ahon, James Hirvisaaren ja kumppaneiden lausuntoja kohtaan. Vasemmalla ja vihreissä ihmetellään, miksei Soini sitten potki kotinatsejaan pihalle. (Vasemmistoliitto kyllä osasi potkia väärinajattelijansa Jyrki Yrttiahon ja Markus Mustajärven ulos eduskuntaryhmästä.) Arvellaan, että erityisesti Halla-aholla on henkilönä vankka tuki kansalta, tai sitten äänestäjistä on tullut natseja. Mutta 19 % eduskuntavaalien äänestäjistä ei voi olla natseja. Miten tämän yhtälön voi selittää?

Valtaosa perussuomalaisten saamista äänistä ei tietenkään kohdistu SS-taustaisille tai muutoin avointa fasismia ilmentäville ehdokkaille. Mutta ne eivät kohdistu sen enempää poispäin fasistiehdokkaista. Perussuomalaisten äänestäjä hyväksyy sen mahdollisuuden, että hänen äänensä voi päätyä fasistille, vaikka hän itse äänestäisikin yhteisten asioiden huonosta hoidosta huolestunutta kansalaisaktiivia. Toki osa näistä äänestäjistä uskoo viattomasti, ettei puolueen piirissä ole oikeaa fasismia. Mutta yhtä lailla toinen osa nimenomaan viehättyy siitä mahdollisuudesta. Kaikkihan me olemme kasvaneet siihen, että Adolf Hitler ja hänen puoluetoverinsa NSDAP:ssa olivat julmia kansanmurhaajia. Natseja vihataan, pelätään ja pidetään tabuna, vaikka kiitettyinä ja ihannoituina isänmaallisina 1940-luvun alkupuolen vuosina natsi-Saksa oli Suomen liittolainen. Mikä olisi radikaalimpaa ja poliittisesti epäkorrektimpaa kuin antaa natseille tai fasismille mahdollisuus? Onhan fasismi samastettu julkisuudessa yhä useammin kommunismiin, jolla kuitenkin oli laaja kannatus Suomessa etenkin 1970-luvulla ja johon sekaantuneita yhä vaikuttaa poliittisessa vasemmistossa. Jos kerran kommunismi on sallittua, niin miksei fasismikin? Näin varsinkin suurten ikäluokkien vähemmistö, joka ehkä todellisuudessa oli enemmistö, pääsee haukkaamaan todellista kiellettyä hedelmää ja samalla revanssiin sukupolvensa leimallista vasemmistoradikalismia vastaan.

Vaikka todellisuudessa kommunismi ja fasismi ovatkin perusteellisen erilaisia aatteita – ensin mainittu pyrkii tasa-arvoon ja antaa ihmisoikeuden kaikille, jälkimmäinen tähtää eriarvoistamiseen ja tarjoaa ihmisoikeuden vain fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti oikeaoppisille kansalaisille – myös kommunismi edustaa melkein samanlaista kiellettyä hedelmää kuin fasismi. Tästä pitää huolen valtamedian ja jopa keskustavasemmiston jatkuvasti ylläpitämä kommunistien mustamaalaus. Mikäli sosialistit ja kommunistit haluavat hyväksikäyttää samaa kikkaa kuin mahtavaa suosiota nauttiva ex-kääpiöpuolue perussuomalaiset, heidän on luovuttava poliittisesti korrektista yksipuolisesta asialinjastaan ja ojennettava kansalle kiellettyä hedelmää. Neuvostoliitto (joka ansaitsisi kyllä oman blogimerkintänsä), taistolaiset lauluineen, sosiaalis-taloudellinen kollektivismi, yksityisomistuksen hylkääminen ja aavistus epäilyttävästä totalitarismista pitävät kyllä houkutuksen kiihottavuudesta huolen. Pelkän kielletyn hedelmän varaan äärivasemmiston politiikkaa ei kuitenkaan pidä rakentaa. Siihen tarvitaan asialinjan lisäksi oman poliittisen diskurssin luomista ja esiintuontia nettiaktivismin, julkisuuden sekä kaikentasoisen agitaation ja propagandan avulla. Vasemmisto ei kerta kaikkiaan saa tyytyä pyörittelemään toisten tarjoamia kysymyksiä, vaan sen on esitettävä omia kysymyksiä. Toivoni lepää vasemman laidan yhdistymisen varassa: uuden liiton ei tarvitse olla pelkkä SKP:n, STP:n ja KTP:n yhdistelmä, vaan se voi tiivistää valtavan, vapauttavan ja voimaannuttavan toivon uudesta sosialismista, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtadiskurssin tuhoon tuomitseman maailman pelastuksesta.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Liberaalidemokraattiset sosialistit

Viime vuosikymmenellä olin muutaman vuoden rekisteröitynyt NationStates-nettipelin käyttäjäksi. NationStatesin idea on luoda oma kuvitteellinen valtio, jolla on nimi, lippu ja motto. Peli antaa valtion hallinnon (ts. pelaajan) ratkaistavaksi poliittisia kysymyksiä, joissa on pari-kolme vastausvaihtoehtoa. Näiden valintojen mukaan pelijärjestelmä määrittää kunkin valtion 'hallituskategorian', joita on yhteensä pari-kolmekymmentä. Kun itse pelasin NationStatesia, oma valtioni luokiteltiin usein kategoriaan Democratic Socialists tai Liberal Democratic Socialists. Ne olivat ihan jees, mutta ehdoton suosikkini oli Left-Wing Utopia. Se määriteltiin yhteiskunnaksi, jossa ihmiset ovat isolta osin vapaita tekemään omat elämänvalintansa, mutta bisnestä tehdessään he kohtaavat rajoituksia joka suunnalta. Tämä vastaa aika lailla nykyistäkin yhteiskuntaideaaliani: ihminen voi elää niin kuin huvittaa, ja jos hän pyytää yhteiskunnan apua, hän saa apua. Toisten ihmisten (tai luonnon) hyväksikäyttö ja riisto, mitä kapitalistinen bisnes pääosiltaan on, ei kuitenkaan ansaitse hyväksyntää.

NationStates on ollut viime aikoina mielessä, kun olen seurannut suomalaista vasemman laidan yhteiskuntakeskustelua. Kapitalismiin ollaan luonnollisesti tympääntyneitä, kun vasemmistosta on kyse. Vaihtoehdoksi nähdään laimean keskitien sekatalouden ohella ihmiskasvoinen ja ekologinen sosialismi, jota tietysti hyvillä mielin kannatan. Mutta kun tulee eteen kysymys, kuinka sosialismiin siirrytään, valtaosalle keskustelijoista tulee eteen tenkkapoo. Vasemmisto on luisunut yhtäjaksoista vaalialamäkeä jo vuodesta 1995, eikä vasemmistoliitossa enää edes kuvitella, että yksin vasemmisto voisi vastata mistään edustuksellisen politiikan tasolla tapahtuvasta mullistuksesta. Niinpä tämän päivän nuoret aikuiset sosialistit pitävät ainoana tienä sosialismin toteutuksen aloittamista ruohonjuuritasolta. Eikä kyse ole aktiivisesta kapinasta tai vallankumouksen lietsomisesta, vaan todella ruohonjuuritasoisesta sosialismista kuten osuuskuntatoiminnasta, paikallisista yhteisvastuukokeiluista ja yleisestä rahatalouskielteisyydestä.

Kivakiva. Olisihan hyvin ja kauniisti, jos ei ainoastaan päästäisi sosialismiin, vaan päästäisiin liberaalisti ja demokraattisesti sosialismiin. Kaikkiallahan toitotetaan (lue: valtamedia toitottaa), kuinka surkeakin parlamentarismi on yhtä juhlaa verrattuna parhaaseen mahdolliseen keskusjohtoiseen järjestelmään, jota ylipäänsä kukaan voi nimittää diktatuuriksi, tai että ihmisoikeusrikkomukset ovat pahempi juttu kuin sodat, joita demokraattiset länsivallat käynnistelevät sortamissaan maailmankolkissa. Eihän siinä aktiivisessa ja puoleensavetävässä joukossa, joka vilisee vihreitä, demareita ja vasemmistoliittolaisia, ja joka kannattaa edellä kuvattua sanomaa, olisi kivaa olla mukana jos oma aate vaatisi toisenlaista toimintaa. Kun tämän päivän Suomessa keskustellaan sosialismista, liberaalidemokraattiset sosialistit peittoavat kaikenlaiset vallankumoukselliset murskaluvuin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta mitäs läksin?

Valitettavasti sosialismin liberaalidemokraattisessa toteutuksessa on pieniä ongelmia. Se vaatii, että kansan syvien rivien on jo lähtökohtaisesti kannatettava sosialistisia uudistuksia – oikeasti. Tämä puolestaan vaatii, että kansan syvien rivien näkökantojen on muututtava nykyisistä valtavasti. Liberaalidemokraattiset sosialistit (tästä lähtien LDS) kuvittelevat, että tuo muutos tapahtuu itsestään tai avoimen kansalaiskeskustelun ja ruohonjuuritasoisen sosiaalisen toiminnan avulla. Sitä taas ei tapahdu, mikäli valtamedia hallitsee kansalaiskeskustelua yhtä paljon kuin nykypäivänä. Ikävä vain, ettei valtaosa LDS-väestä suhtaudu edes kohtalaista kriittisemmin valtamediaan, vaan lukee Hesaria ja Aamulehteä, katsoo ja kuuntelee Ylen kanavia jne. Vielä ikävämpää on, ettei edes valtamedian nykyisen vallan kumoaminen sinänsä muuttaisi kansan syvien rivien näkökantoja sosialistisiksi: apajilla on myös sankoin joukoin konservatiivisia ja liberaalioikeistolaisia populisteja sekä suoranaisia fasisteja. LDS-unelma on siis todellisuudessa mission impossible, niin surullista kuin se onkin.

Jos kaikesta huolimatta sosialistinen yhteiskuntaperiaate otettaisiin Suomessa käytäntöön, esimerkiksi kapitalismin globaalin romahduksen seurauksena, eikö silloin LDS-aate kantaisi hyvää ja kaunista hedelmää? Ikävä kyllä ongelmat jatkuvat. Sosialismi vaatii suunnitelmataloutta, ja LDS-ihmiset vaativat kunnon demokratiaa kuten sitovia kansanäänestyksiä. Nekään tuskin tulisivat miltään neuvostolta tai hallitukselta, vaan kansalaisaloitteista. On onnekas tosiseikka, että kansalaisaloitteiden joukossa voi olla paljon hyvää. Siitä todisteena on Suomen historian ensimmäiseksi eduskunnassa käsiteltäväksi kansalaisten lakialoitteeksi nouseva turkistarhauskielto. Oletetaan, että kansalaiset äänestäisivät, kielletäänkö turkistarhaus Suomessa vai ei. Mitä tapahtuisi? Nykyisen mediavallan jatkuessa Hesarit, Aamulehdet ja kumppanit rumputtaisivat päivästä toiseen, kuinka turkistarhaus luo työpaikkoja Suomeen ja miten turkistarhauksen vastustajat ovat pieni marginaalinen ryhmä hihhuleita. Jos valtamedian mahti olisi kumottu LDS-ideaalien mukaisesti sosiaalisen median voitoksi, tilanne saattaisi kääntyä vielä hankalammaksi primitiivisillä tunnereaktioilla ratsastavan fasistileirin yllyttäessä kansaa vihervasemmistovastaiseen vihaan. Lopputuloksena voisi olla ketju niin traagisia poliittisia päätöksiä, etteivät sellaiseen ole kyenneet edes Jyrki Kataisen, Matti Vanhasen ja Paavo Lipposen uusliberalistihallitukset.

Pohjimmiltaan demokratia ja liberaalius ovat minusta oikein hyviä asioita. Liberaalidemokraattiset sosialistit tulevat kuin puolivahingossa esittäneeksi ideaalin, johon vallankumouksellisetkin sosialistit pyrkivät. Ero on siinä, että mielestäni tätä ideaalia ei kerta kaikkiaan voi eikä saa laittaa täytäntöön ilman kansan pitkällistä uudelleenkasvatusta, joka tietenkään ei ole mahdollinen ilman keskusjohtoisemman sosialismin jaksoa. Diktatuuria uudelleenkasvatus ei vaadi, vaan arvolatautunutta yhteiskuntaa, jota edustaa uusi arvolatautunut media, jolla on samankaltainen mahtiasema kuin nykyisellä valtamedialla tänään. Median (ja mm. koulujärjestelmän) arvojen on oltava sosialistisia ja ekologisia. Tämä kaikki vaatii vallankumousta, jossa sivistyneistöllä on oltava keskeinen rooli. Sivistyneistö itsessään ei ole mikään vallankumouksellinen luokka, joten sen on liittouduttava paremmin toimintaan työväenluokan kanssa, tai toisena vaihtoehtona nimenomaan proletaarisen sivistyneistön on kaapattava valta. Tällaiset ajatukset eivät LDS-väkeä miellytä, koska muutokset eivät välttämättä tapahtuisi liberaalin demokraattisuuden hengessä. Mutta jonain päivänä liberaalidemokraattisten sosialistien on tehtävä valinta, kumpia he viime kädessä ovat: liberaalidemokraatteja vai sosialisteja.