keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kylmä luokkasota

Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.

Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"

Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.

Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.

Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.

Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.

Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Neuvostoliitto

Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?

1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.

2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.

Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.

Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.

3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.

Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?

4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.

Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?

5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.

Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Maahanmuuttokeskustelu on huijausta

Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.

Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.

Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.

Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.

Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.

Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Muutoksen ilmapiiri

Suomen eduskunnassa tapahtui lokakuussa muutos, jota voi olosuhteisiin nähden pitää periaatteessa mullistavana. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eduskunnassa on enemmän kuin kahdeksan puoluetta, kun James Hirvisaari sai potkut perussuomalaisista, liittyi Muutos 2011:n jäseneksi ja perusti samannimisen eduskuntaryhmän. Edellinen "kahdeksanpuoluejärjestelmän" ulkopuolinen kansanedustaja oli Risto Kuisma, joka valittiin johtamansa Remonttiryhmän listoilta eduskuntaan vuonna 1999. Kaksi vuotta myöhemmin Kuisma kuitenkin siirtyi SDP:n riveihin, lakkautti eduskuntaryhmänsä ja poistatti Remonttiryhmän ennenaikaisesti puoluerekisteristä. Viimeiset 12 vuotta olemme eläneet kahdeksanpuoluejärjestelmässä, jonka Hirvisaaren loikka nyt purkaa – siitä huolimatta, että hänet valittiin persujen listoilta. Kunpa vasenryhmäläiset Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ymmärtäisivät tehdä omalla tahollaan samoin!

Muutos 2011 on tietysti oikeistolainen, monien konservatiivisten teemojen puolesta liputtava puolue, eikä siltä ole sinänsä lupa odottaa muutosta. Puolueen nimi on herättänyt hämmennystä, kun vuosi 2011 tuli ja meni – ilman minkäänlaista muutosta ainakaan tämän puolueen suunnalta. Toisaalta eduskuntavaalit 2011 toivat suomalaiseen politiikkaan yhden merkittävän muutoksen eli persujen läpimurron. Ideologisesti tämä merkitsi oikeistopopulismin läpimurtoa. Samassa jytkyssä eduskuntaan livahti myös James Hirvisaari. Nyt, kun yhtä lailla populistisella Muutos 2011:llä on oma kansanedustaja, joka edusti myös vuoden 2011 poliittista painopistemuutosta, puolueen nimi pitääkin "vahingossa" paikkaansa. Jälleen toisaalta tämä sementoi populistien "muutoksen" nimenomaan vuoden 2011 jutuksi ja siinä mielessä jo menneeksi tapahtumaksi, vaikka muutoslaiset saisivatkin äänestäjiltä eduskuntamandaatin keväällä 2015 (mikä on suurten puolueiden väen ja eduskunnan näennäisvasemmistolaisten vähättelystä huolimatta täysin mahdollista, jopa todennäköistä).

Perussuomalaisten keväästä 2011 alkanut mahtiaika eduskunnassa on osoittanut, ettei edes demareihin ja keskustaan vertautuva kannatus vaaleissa tee puolueesta todellista muutostekijää. Ainoa havaittava muutos valtakunnanpolitiikassa on kohukansanedustajien lukumäärän moninkertaistuminen, jonka merkittävin välillinen vaikutus on huomion siirtyminen eduskunnassa politiikasta henkilöihin. Tämä puolestaan voi sallia entistä useampien täysin sietämättömien päätösten nuijimisen läpi eduskunnassa ilman niiden ansaitsemaa huomiota – kansan tuijottaessa enemmän Hirvisaaren, Teuvo Hakkaraisen tai jonkun vastaavan uusimpia möläytyksiä. Näin ollen kokoomusvetoinen uusliberalismi, jota SDP:n hyväksymä elämäntapafasismi tukee, voi huoleti porskuttaa eteenpäin populistien hoitaessa silmänkääntöpolitiikan. Toki asetelma muuttuisi, jos persut nousisivat hallitukseen, mutta koska se on mahdotonta RKP:n (tai vihreiden) siellä ollessa, tämä on varsin epätodennäköistä. Vuonna 2011 tosin näytti, että persujen kannatus kasvaa melkein loputtomiin, mutta sittemmin he ovat jääneet pahasti jälkeen ennen muuta keskustasta. Muutos 2011 nakertanee puolueen kannatusta entisestään.

Oleellisinta kevään 2011 poliittisessa painopistemuutoksessa ja syksyllä 2013 tapahtuneesta kahdeksanpuoluejärjestelmän kaatumisessa onkin muutoksen mahdollisuuden toteutuminen. Vaikka eläisimmekin yhä uusliberalismin kahleissa, välineet niiden katkaisuun ovat näkyvissä. Muutos 2011 ei tuo(nut) mitään todellista, oikeasti merkityksellistä uutta, mutta "muutos 2015" voi tehdä niin. Muutos on meidän käsissämme.

Millainen sitten olisi edellä mainittu "todellinen, oikeasti merkityksellinen" muutos? Ensin on tehtävä selväksi tosiasia: elämme oikeistolaisessa, kapitalistisessa järjestelmässä, joten perinpohjaisen muutoksen on tultava vasemmalta. Vasemmistoliitto sitä ei tee, sillä oman kokemukseni perusteella selvä valtaosa vassareista on yhteiskuntajärjestyksen ja status quon puolustajia. He kuvittelevat naiivisti olevansa vallassa, mitä populistien kritiikki vielä pönkittää. He eivät kylläkään pidä kokoomuslaisesta leikkauspolitiikasta, mutta heidän reaktionsa siihen on säilyttävä eikä muutoshakuinen. Persujen ja Muutos 2011:n luomaa alkeellista muutosilmapiiriäkin he vastustavat, vaikka se tarjoaisi tilaisuuden työntää soppaan jotain oikeasti – tai pitäisikö sanoa vasemmasti – tuoretta. Eduskuntavasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan rippeet – ymmärtämättä, että ne ovat tosiaan rippeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vasemmistolle enää paljonkaan säilytettävää. Muutoksen aiheita sen sijaan olisi valtavasti. Se muutos jää nykyiselle eduskunnan ulkopuoliselle vasemmistolle, johon vasenryhmäläiset Yrttiaho ja Mustajärvi toivottavasti liittyvät.

Itseäni on monesti kritisoitu liiasta uskosta nimenomaan eduskuntapolitiikan ihmeitätekevään vaikutukseen. Todelliset yhteiskunnalliset muutokset nimittäin alkavat ruohonjuuritasolta, katutasolta, mitä nimiä sitten käytetäänkin. Tästä asiasta olen ihan samaa mieltä, vaikka ajattelenkin, ettei eduskunta-aseman merkitystä pidä väheksyä. Todellinen muutos nimittäin tapahtuu kaikilla tasoilla. Ihmisten ajattelutapa voi muuttaa reaalipolitiikan toimintalinjoja, mutta reaalipolitiikka voi myös muuttaa ihmisten ajattelulinjoja. Yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat aina dialektisia, ellei niitä ohjailla sivusta tai ylhäältä piittaamatta kansan näkemyksistä. Niin sanotut värivallankumoukset esittävät jonkinlaisen välittäjävaihtoehdon. Ne ovat ohjailtuja, eivät spontaaneja prosesseja, mutta ne hyödyntävät täysillä jokaista muutoksen ilmapiirin hiventä ja saavat käyttövoimansa kaduilta ja ruohonjuurista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutoksen ilmapiiriä, ja kun meillä nyt on sellaisen hiveniä, ne täytyisi hyödyntää. Mikään ei ole alistetulle kansalle niin houkuttavaa kuin vihje muutoksesta parempaan, ja niin kauan kuin vihjeiden monopoli on konservatiivioikeistolla, kansa pysyy alistettuna.

Hyviä esimerkkejä muutoksen ilmapiirin kiehtovuudesta ovat renessanssi, Ranskan vallankumous ja 1960–70-luvun punertava radikaaliaika. Ne viehättävät sukupolvea toisensa jälkeen, vaikka todellisuus ei tuolloin vastannut nykyisiä kuvitelmia. Renessanssi muutti länsimaisen tajunnan pimeästä keskiajasta avarampaan uuteen aikaan, mutta prosessi kesti vuosisatoja. Mikä alkoi Danten ja kumppaneiden pioneerityönä 1300-luvulla, täydentyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan myötä 1600-luvulla. Renessanssin käsitekin on peräisin vasta 1800-luvulta! Ranskan suuri vallankumous taas rajoittui tuhansien kilometrien päähän monista maista, joissa sitä muistellaan ja ihannoidaan. Vallankumous johti verenvuodatukseen muun muassa keksimänsä giljotiinin avulla ja pohjusti Napoleonin myöhempää valtaannousua. Silti sitä juhlitaan kansanvallan läpimurtona, siitä löydetään uudempien kumousaatteiden juuret, Ranskan valtio kantaa siitä periytyvää tunnusta (liberté, égalité, fraternité) ja Pahkasika vitsailee siitä ("Pierrikö Robespierre?"). Kesä 1967 ei Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenten mukaan ollut oikeasti "summer of love" vaan mieluummin "golden age of fucking", mutta kaukana San Franciscosta ajateltiin ja varsinkin ajatellaan, että jossain tällä planeetalla hallitsi tuohon aikaan rakkaus. Ajatus muutoksesta parempaan on niin perinpohjaisen houkuttava, että se tekee todesta tarua. Eikö pian voisi olla aika tehdä tarusta totta?

Kirjoitin yllä, että todellinen muutos tapahtuu kaikilla tasoilla. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Jos nyt lähtökohtaisesti ymmärretään, ettei maahanmuuton rajoittaminen tai islamofobian kanonisoiminen edusta muutosta parempaan, täytyisi meidän myös ymmärtää, ettei pyrkimys säilyttää hyvinvoinnin rippeitä tai elämäntapavapauden rajoittaminen "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä edistä sitä yhtään enempää. Samoin on erilaisten muutoshakuisten välille kylvetyn riidan laita. Muutoksen ilmapiiri on nimenomaan sitä, että ilmoille pirskahtelee kaikenlaisia uusia ideoita – osa aluksi taantumuksellisia, osa epäkypsiä ja osa ihan täyskahjoja. Kun toimimme viisaasti, vie aito muutos voiton niiden joukossa. Muutoksen ilmapiiri on sitä, että kieltäydymme meille syötetystä massakulttuurista (valtamediassa, taide- ja musiikkitarjonnassa), ja sitäkin, että kokoonnumme keskustelemaan, kuuntelemaan ja opettamaan toisiamme epävirallisissa puitteissa niin kuin ViPun ravintolatilaisuuksissa. Muutoksen ilmapiiri vaatii poliittisen korrektiuden täydellistä hävittämistä, sovinnaisen elämänasenteen hylkäämistä ja yksilötasoista uskallusta astua yhä useammin tyhjän päälle. Se ei aina palkitse sillä tavoin kuin ahkera työ entisinä aikoina palkitsi, mutta parhaassa tapauksessa se palkitsee sillä tavoin kuin romantikot kuvittelevat renessanssin, Ranskan vallankumouksen ja 60–70-luvun punertavan radikaaliajan palkinneen.

Nyt on syksy 2013, ja maailmamme odottaa muutoksen ensimmäistä pidättelemätöntä, vapauttavaa alkusoittoa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Joukkoliikennettä 2010-luvun Suomessa

VR:n uusi hintapolitiikka on kauhistuttanut ihmisiä, ja kaikkein eniten niitä, joiden mielestä junaliput olivat liian kalliita jo ennestään. "Tampere–Helsinki opiskelijalle yli 20 euroa!" "Tampere–Oulu Intercityllä yli 10 euroa kalliimpi kuin Pendolinolla ennen uudistusta!" Sellaista uudistusta ei kestä iänikuinen Erkkikään, paitsi jos Erkki sattuu olemaan yhteiskunnan hyväosaisia. Mutta yhteiskunnan hyväosaiset tykkäävät matkan pituudesta riippuen mieluummin lentää tai ajaa omalla autolla. VR:ssä tietysti ajatellaan, että vihreys eli ympäristöystävällisyys on tänä päivänä niin iso myyntivaltti, että kansa valitsee mieluiten junakyydin ja maksaa siitä. Junamatkojen hinnoissa on siis samanlaista älytöntä viherlisää kuin luomulihassa tai reilun kaupan kahvissa.

Uusi rahastushenkisyys on herättänyt tunteita molemmin puolin rautatieaseman palvelutiskiä. Eräs anonyymi lähipiiriläinen uskalsi ihmetellä ääneen Tampereen aseman lipunmyynnissä, miksi opiskelija-alennukseen oikeuttavasta korttitarrasta peritään kahdeksan euroa – siis todellakin, opiskelija joutuu maksamaan siitä, että saa alennusta. Lipunmyynnin työntekijän reaktio oli ällistyttävä ja paljonpuhuva: "Odotahan, kun olet työssäkäyvä, niin joudut maksamaan täydet hinnat joukkoliikenteessä ja auton ja bensat!" Alennettuun hintaan matkustava opiskelija syyllistettiin täydellä teholla siitä, että hän uskalsi ihmetellä nykyisiä maksuja. Lisäksi hänen katsottiin vain nurisevan omasta kohtalostaan ja tiuskivan lipunmyyjille henkilökohtaisesti, sillä tiskin takana ei ymmärretty, että opiskelija kritisoi VR:n nykyistä rahastusmeininkiä. Sanalliseen lynkkaukseen yhtyi myös naapuriluukun työntekijä, joten kysymys ei edes ole yksittäisestä ihmisestä. On ilmiselvää, että lippuluukulla saa kuulla paljon rutinaa nykyisistä hinnoista, työntekijät ovat aivan täynnä asiakkaiden kielteistä palautetta ja inhimillisen puutteellisina yksilöinä he purkavat katkeruuttaan yhä uusiin asiakkaisiin.

Samaan aikaan toisaalla hinnat alenevat ja kauppa kiihtyy. Onnibus on onnistunut aika hyvin räjäyttämään Suomen linja-autoliikenteen hintakuplan. Vaikka paljon mainostettuja muutaman euron matkahintoja ei Onnibusin verkkokaupassa näe, pääsee esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin säännöllisesti 10–15 euron hinnalla. Apajille on sännännyt myös Matkahuolto, jolla niin ikään riittää tarjoushintoja – jotka ovat usein yhtä edullisia kuin Onnibusin hinnat. Sanomattakin on selvää, että linja-autoala elää maassamme valtavaa nousupyrähdystä ja mikäli kehitys jatkuu, on rautateillä edessä vakava kriisiytyminen. Tätä hallituksessa istuvat vihreät ja vasemmistoliitto tuskin ovat toivoneet.

Raideryhmä on suomalainen kansalaisryhmä. Se ilmoittaa Twitter-esittelyssään haluavansa "valtakuntamme raideliikennettä kehitettävän ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti". Tähän yhtyy todennäköisesti neljä viidestä, ellei yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Käytännössä Raideryhmän twiittejä on kiusallista seurata. Ryhmän ylivoimaisesti vallitseva – ellei jopa ainoa – näkemys raideliikenteen ennakkoluulottomasta ja tasapuolisesta kehittämisestä on vaatimus kilpailun tuomisesta Suomen rautateille. Koska lentoliikenteessä ja nyt myös linja-autoliikenteessä on kilpailun myötä päästy edullisempiin hintoihin, Raideryhmä olettaa, että sama tapahtuisi myös raiteilla. Näin voisi käydäkin. Sen sijaan toinen Raideryhmän näkyvistä pyrkimyksistä, nykyisin hiljaisten rataosuuksien ja asemien palauttaminen matkustajaliikenteen käyttöön, tuskin saisi vetoapua yksityisiltä raideliikenneyhtiöiltä. Kuten halpalentoyhtiöt aiemmin, Onnibus on sijoittanut bussilinjansa ennestään kysytyille yhteyksille. Sen olemassaolo ei paljon lämmitä kylissä, joiden kautta kulkeva linja-autoliikenne on lakkautettu, eikä taajamissa, joista ennen pääsi bussilla myös naapurimaakunnan keskukseen eikä ainoastaan lähikeskukseen. Molemmista tapauksista on aivan viime vuosilta esimerkkejä. Hiljaisemmat rautatieosuudet eivät ole tuottoisia, joten ne eivät kiinnostaisi yksityisfirmoja. Paras keino saada ne käyttöön on satsata yhteiskunnalliseen palveluun, sanoipa Raideryhmä mitä hyvänsä.

Yhteiskunnan olojen parantaminen kapitalistisen kilpailun avulla on tietysti sangen kokoomuslainen ajatus. Sitä hälyttävämpää on, että samaan oljenkorteen tykätään tarttua myös punavihreissä piireissä. Ihmettelin elokuussa 2012, miten vasemmistonuorten Libero-lehti saattoi asennoitua Onnibusiin niin ihailevasti, kun kyseessä on kapitalistinen bisnesyritys. Toki se on siinä mielessä saanut aikaan hyvää, että monet lipunhinnat ovat oikeasti laskeneet – ja sehän auttaa nimenomaan vähävaraista väestöä, kuten opiskelijoita ja työttömiä. Siitä huolimatta on banaalia liputtaa yksityissektorin puolesta ja edustaa kanonisoitua "vasemmistoa" politiikassa. Vihreissä piireissä Onnibusin kaltaisia toimijoita ihannoidaan vielä avoimemmin: ne nähdään eräänlaisina liikennepolitiikan anarkisteina. Anarkismiviittauksen yhteydessä tarvitsee tuskin edes mainita Greenpeacea, Sini Saarelaa ja Heidi Hautalaa. Harva cityvihreä jaksaa muistaa, että liikenteen siirtyminen raiteilta maanteille on ympäristön kannalta negatiivista – tai sitä, että yksityisten vallatessa Suomen raiteet on entistä vaikeampaa ylläpitää ja kontrolloida raideliikenteen ympäristöystävällisyyttä.

Mitä Suomen joukkoliikenteelle pitäisi tehdä? Itselläni on pätevä ehdotus. Ensitöiksi VR muutetaan voittoa tekevästä osakeyhtiöstä kansaa palvelevaksi liikennelaitokseksi. Lipunhintoja pudotetaan roimasti ja ennakkoalennukset ynnä muu tarjouksista kilpaileminen lakkautetaan. Rakennetaan rinnakkaisraiteita ja uusia rataosuuksia, rappeutuneita rataosuuksia kunnostetaan. Nykyisiä hiljaisia rautateitä ja asemia otetaan uudelleen matkustajaliikenteen käyttöön. Kiskobusseja hankitaan valtavasti lisää, ja lähijunayhteydet laajennetaan kattamaan koko rautatiestön. Reistailevat Pendolinot korvataan asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, joiden rakentamiseen Suomessa riittää tietotaitoa. Kaikkialle, missä ihmisiä asuu, ei rautateiden rakentaminen kuitenkaan kannata. Sinne liikennöitäisiin linja-autoilla, mistä vastaisi VR:n alainen yhteiskunnallinen linja-autopalvelu. Tämä kaikki on mahdollista, sillä VR:n omistaa sataprosenttisesti Suomen valtio ja Suomi on yhä periaatteessa demokraattinen maa. Ehdotukseni voisi toteutua, jos kansa äänestäisi eduskuntaan toisenlaisia päättäjiä. Kokoomus on hylättävä ja siitä tehtävä mitätön pikkupuolue, joka ei voi enää ylläpitää minkäänlaista hegemoniaa. Kun yhteiskunnan hegemonia on vasemmistolla – ja tarkoitan nyt todellista vasemmistoa, en liberaaleja salanimellä – alkavat demarit ja keskustakin toimia aika sosialistisesti. Siitä meillä on 1960–70-luvulta todistusaineistoa.

Mitä Suomen joukkoliikenne on käytännössä tänä päivänä? Matkustin perjantaina 11.10.2013 Tampereelta Ouluun. Tampere–Jyväskylä-välin matkasin junalla, sillä oveluuteni ei riittänyt älyämään ajoissa, että Matkahuolto olisi tarjonnut saman välin sopivaan aikaan 16 euroa halvemmalla. Sen aiheuttamaa vitutusta ei helpottanut, kun Oulun Onnikan liikennöimä Onnibus-vuoro Jyväskylästä Ouluun tuli ylitäyteen. Ihmisiä istui ja seisoi käytävän lattialla, ja vieressäni vahinkotönäisyetäisyydellä istui tenava, joka puristi Viitasaarelle asti käsissään vahvasti lemuavaa Hesburgerin hampurilaista. Viitasaaren jälkeen vierustoverini vaihtui, pääsin ikkunapaikalle ja kaikki bussin matkustajat penkille istumaan. Tässä vaiheessa vitutus hellitti tuntuvasti ja mieleni käynnisti äskeisen kokemuksen muuntamisen osaksi seikkailua. Seikkailumieltä kysyy myös liftaaminen, joka olisi houkutteleva vaihtoehto sekä VR:n sikahinnoille että Jyväskylä–Viitasaari-välin löyhkäävälle sillipurkkikyydille. Lieneekö sattumaa, että Jyväskylässä näkyi yksi liftari matkalla itään päin ja samasta aiheesta – käsittääkseni täysin Jyväskylän liftariin liittymättä – keskustelivat bussikuski ja pari etupenkin matkustajaa myöhemmin reitin varrella? VR:n valtiokapitalistisen rahastusmeiningin ja linja-autoalan vimmatun hintakilpailun yllättävin seuraus voikin olla liftareiden paluu tienvarsille.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kenen joukoissa luulet seisovasi?

Pidin syyskuun 3. päivänä kuluvaa vuotta Tampereen Hervannassa sijaitsevan Varjobaarin kabinetissa Vihreän Puolueen "Ravintelivalistusiltamissa" esitelmän aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Sitä varten tutkiskelin internetistä vasemmiston käsitteen historiaa. On yleisesti tunnettua, että ensimmäinen vasemmisto oli Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikana; oikeistoa edustivat konservatiiviset monarkian kannattajat ja vasemmistoa radikaalit tasavaltalaiset. Jäi avoimeksi, pitääkö paikkaansa jostakin päähäni tarttunut muistikuva, että tasavallan voitettua maltilliset girondistit muodostivat uuden oikeiston ja radikaalit jakobiinit vastaavasti uuden vasemmiston. Näin ollen on hieman epäselvää, tarkoittiko vasemmisto alusta lähtien radikaalia muutosta ajavaa ryhmittymää niin kuin itse olen sen mieltänyt.

Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja kumppaneiden vaikutuksesta vasemmisto alkoi 1800-luvun jälkipuolella tarkoittaa jotain, mikä linkittyy vahvasti sosialismiin ja työväenliikkeeseen. Sellaisena sen käsittää moni edelleen. Mutta 1950-luvun lopulta alkaen vasemmiston käsite on alkanut saada jälleen uusia merkityksiä. Yhdysvalloissa syntynyt New Left, uusvasemmisto, hylkäsi – todennäköisesti sikäläisen asenneilmaston vaikutuksesta – sosialistisen vasemmistolaisuuden ja alkoi mieltää myös rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivismin osaksi vasemmistoa. Uusvasemmistolle ei siis ollut olemassa esimerkiksi vasemmistolaista rauhanliikettä tai vasemmistolaista ihmisoikeusliikettä, vaan sellaiset liikkeet olivat sinänsä vasemmistoa. Sitä vastoin useissa Euroopan maissa vielä 1980-luvulla voitiin tuntuvaa osaa edellä kuvaillusta kansalaisliiketoiminnasta pitää vasemmistolaisen sijaan poliittisesti "liberaalina".

Moni nykysuomalainen on ymmällään seuratessaan poliittisen vasemmiston toimintaa. SDP kannattaa silkkaa kapitalismia lisäten soppaan pakkoja ja kieltolakeja, jotka lähenevät fasismia. Usein osaksi vasemmistoa mielletyt vihreät ovat demareita liberaalimpia, mutta eivät lainkaan sosialistisia. Niinkin marginaalivasemmistolaisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja on useimpien arvioiden mukaan mieluummin "revisionistinen" kuin vallankumouksellinen. Jossakin näiden välillä poukkoilee vasemmistosuuntautunut nykysuomalainen ihmetellen, minkä tähden punaisia ajatuksia ei edes pääse valtamediaan, vaikka kaiken järjen mukaan niillä pitäisi olla kansan keskuudessa tuntuva kannatus.

Kuluvalla viikolla törmäsin Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) selvitykseen, jonka mukaan vasemmistoliiton kannattajien näkemykset yhteiskunnasta poikkeavat radikaalisti kaikkia muita (eduskunta)puolueita äänestävien näkemyksistä. Jopa SDP:n ja vihreiden – sekä perussuomalaisten, jotka monien yllätykseksi sijoittuivat selvityksen mukaan puolivälin vasemmalle puolelle – kannattajat myötäilevät verraten hyvin Suomen nykyistä poliittista valtalinjaa. Sen sijaan vasemmistoliittolaiset vaikuttavat oikeasti vasemmistolaisilta. Kun kysymys on noin 10 000 jäsenen puolueesta, on erittäin todennäköistä, että puolueen jäsenten enemmistö myötäilee sen äänestäjien valtanäkemyksiä. Asiaa puoltaa myös vasemmistoliiton sijoittuminen vaalikonevastausten perusteella suorastaan vasempaan marginaaliin, lähelle radikaalivasemmiston pienpuolueita. Sitäkin hälyttävämpää on, että poliittisessa työskentelyssä tällainen juopa muuhun valtapolitiikkaan ei näy mitenkään. Vasemmistoliitto käyttäytyy hyvin samoin kuin vihreät ja SDP, jotka eivät käyttäydy oleellisesti eri tavoin kuin – no nyt se tulee! – kokoomus. Kaikki keskinkertaisesta hallituskonsensuksesta poikkeavat poliittiset aloitteet tulevat keskustalta ja perussuomalaisilta, luonnollisesti siksi, etteivät ne kuulu hallitukseen. Jos kapitalistisessa järjestelmässä poikkeavat esitykset ovat keskustaoikeiston monopoli, asiat ovat todella huonosti.

Mistä on kysymys? Tietysti siitä, että nykysuomalainen vasemmisto – toisin kuin suuri osa kannattajista, jopa puolueiden jäsenistä kuvittelee – ei edusta vasemmistoa sosialistisessa merkityksessä. Sen sijaan se on omaksunut vasemmiston uusvasemmistolaisen merkityksen: tähtäimessä ei enää ole kapitalismin kumoaminen ja suunnitelmallisen yhteiskuntajärjestelmän rakentaminen, vaan porvarillisten kansalaisliikkeiden lempiasiat, ennen muuta ihmisoikeudet. Ympäristöasioita kannatetaan, muttei oivalleta, että ne toden teolla nytkähtäisivät parempaan suuntaan vasta suunnitelmataloudessa. Vuosina 2001–03 rauhanliike keräsi yhteen laajat joukot punavihreää väkeä, mutta kun vastapainoksi asetetaan "diktatuuri" (mitä Libya edellä, sitä Syyria ja Iran mahdollisesti perässä), ei rauhan puolesta nähdä mielekkääksi kekkuloida. "Diktatuurin" vastapuolena on tietysti "länsimainen demokratia", ja kun se laitetaan ihmisoikeuksien, rauhan ja ekologisuuden kanssa samaan pinoon, lopputulos ei ole sosialismia vaan liberalismia ihan klassisessa merkityksessä. (Tällä en tarkoita, etteivätkö ihmisoikeudet, rauha, ekologisuus ja demokratia soveltuisi sosialismiin; lähinnä pyrin ilmaisemaan, ettei "länsimainen demokratia" ole niin demokraattinen konstruktio kuin usein naiivisti kuvitellaan.) Ja kuten jokainen Marxinsa edes pintapuolisesti lukenut tietää, liberalismi on leimallisesti porvariluokan, ei työväenluokan tai proletariaatin ideologia.

1970-luvulla tiedettiin kysyä äänestäjältä: "Kenen joukoissa seisot?" Siihen aikaan oli todellakin olemassa eri joukkoja. Kun tarkastelee Suomen nykyisiä eduskuntapuolueita, vaikuttaa pintapuolisesti, että yhä on olemassa selkeä vasemmistojoukko, joka hylkää oikeiston tyrkyttämät ihanteet ja muodostaa niille kenties pienehkön, mutta pippurisen vastavoiman. Todellisuudessa politiikan valtavirrassa vaikuttaa vain kolme ideologiaa: klassinen liberalismi, uusliberalismi ja konservatismi. Kaikkien niiden ihanneyhteiskunta on enemmän tai vähemmän kapitalistinen. Valta-asemassa on uusliberalismi, koska sitä puolustaa suuri ja mahtava elinkeinoelämä työvälineenään suurehko ja mahtaileva kokoomus. Kuten kuka hyvänsä ymmärtää, klassinen liberalismi ei ole kovin kaukana uusliberalismista, vaikka jälkimmäinen onkin saanut opillisia vaikutteita myös kolmannesta osapuolesta eli konservatismista. Tästä riippumatta suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa esiintyy kosolti poliittisia kysymyksiä, joissa uusliberaalien eli kokoomuksen (ja kylkiäisenä SDP:n) sekä klassisten liberaalien eli vihreiden (ja kylkiäisenä vasemmistoliiton) näkemykset eivät poikkea millään lailla toisistaan. Vastavoimana näyttäytyy perussuomalaisten edustama konservatismi. Ja sitähän ei kenenkään vasemmalle vivahtavan sovi hyväksyä, koska viherpiireissä kuiskitaan, että persut ovat oikeasti natseja. Niinpä nykyvasemmistolainen ajautuu riemumielin seisomaan kokoomuksen patakapitalistisiin joukkoihin.

Edellisestä huolimatta törmään Twitterissä vähän väliä näkemyksiin ja mielipiteisiin, joihin minun lähes patologisena antikokoomuslaisena on helppo yhtyä. Osa niiden esittäjistä on aktiivisia "perinteisiä" vasemmistolaisia tai punavihreitä, osa taas enemmänkin yleisradikaaleja nykypolitiikan "protestantteja". Heitä ei voi sijoittaa yksiselitteisesti puoluekartalle eikä liberaali–konservatiivi-akselille. Minun silmissäni he ovat vasemmistolaisia, siinä merkityksessä kuin vielä oma sukupolveni on saattanut nipin napin oppia käsitteen ymmärtämään. Osa heistä ei edes miellä itseään vasemmistolaisiksi, ainakaan yksiselitteisesti, sillä he eivät välttämättä edes harkitse vasemmistoliiton (saati SDP:n) äänestämistä. Mutta he ovat lähellä sitä, mitä odotan uudelta radikaalivasemmiston yhteistyöltä. Heidän näkemyksiään määrittävät kriittisyys valtakulttuuria ja -mediaa, EU:ta ja Natoa, leikkauksia vaativaa talouspolitiikkaa sekä kaikenlaisia fasismin ja imperialismin vivahteita kohtaan. Mikäli he – puoluekannoistaan riippumatta – saisivat muotoilla uuden yhteiskunnan, se olisi melkoisen tasa-arvoinen, hoivaava, sosiaalis-humanistinen, ekologinen, kansankulttuurinen, yksilötasolla vapaa, riittävän irrallinen läntisistä liittoutumista ja oikeasti demokraattinen eikä missään tapauksessa rahavaltainen eli plutokraattinen.

Hei, muistaako joku vielä, mitä vasemmisto 1980-luvulle saakka kannatti?

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?

Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.

Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.

Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.

Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.

Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.

Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).

Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.

Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.

Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Sananen kommunistipuolueesta ja -mediasta

Kirjoitukseni radikaalivasemmiston yhteistyön kiireellisyydestä keräsi tavanomaista enemmän lukukertoja – hieman samaan tyyliin kuin aiemmat valtamedian mediavalta -blogitekstini. Hyvä näin. Sitä harmillisempaa on, että yksi ensisijaisesti toivomani ryhmä ei lähtenyt mukaan keskusteluun, nimittäin SKP:n kommunistit. Linkitin kyllä tekstini Tiedonantajan keskustelufoorumille, mutta sitä kommentoi (ja sen todisti lukeneensa) lähinnä vain tavanomainen vastaanväittäjä, foorumille jumiutunut patologinen antikommunisti. Tämä asetelma on surullinen, mutta myös sangen kuvaava. Liian monelle kommunistille nimenomaan SKP:n (ja KTP:n) suunnalla riittää, että on olemassa puolue ja poliittinen väylä omalle aatesuunnalle. Liian harva heistä muistaa, että yhteiskunnassa oikeasti täytyisi saada aikaan jotain – saati sitä, kuinka intensiivisesti aatteen puolesta voisi tilaisuuden tullen toimia näinä aikoina.

Tiivistän lyhyesti: minusta nyt tarvittaisiin "uusi SKDL", joka yhdistäisi koko radikaalivasemmiston samoille listoille vaaleissa, ja aivan erinomainen tilaisuus yhteistyön käynnistämiseen olisi juuri nyt, kun vasemmistoliiton puoluekokous, verouudistussekoilut ja Jyrki Yrttiahon erottamishanke ovat tuoreessa muistissa. Lukuisille kommunisteille sen sijaan riittää SKP, jonka ensimmäisenkään kansanedustajan puolesta en löisi vuoden 2015 tai edes 2019 vaaleissa vetoa – onhan puolueen vähäinenkin kannatus ollut tähän asti alamäessä.

Mistä yllä mainittu johtuu? Kommunistipiireissä on usein tapana ajatella, että "me olemme oikeassa". Kommunistien kriitikot kysyvät – sinänsä aiheellisesti – etteivätkö kannatusluvut kerro, että he ovat väärässä. Minusta kommunistit ovat monen yhteiskunnallisen asian suhteen ihan oikeassa, mutta sillä ei ole pienintäkään väliä. "Kukaan" ei näet oikeasti tiedä, mitä mieltä kommunistit ovat mistäkin. Olen "uuden SKDL:n" lisäksi kirjoittanut radikaalivasemmiston uuden uskottavan median puolesta, sillä mielipiteitä Jyrki Kataisen, Li Anderssonin ja Jussi Halla-ahon muodostaman kolmion vasemmalta puolelta kaivataan kipeästi laajempaan julkisuuteen. Useille kommunisteille kuitenkin riittää Tiedonantaja. Sehän ilmestyy säännöllisesti kerran viikossa ja ilmaisee kyllä melko selkeästi, mitä mieltä SKP:ssä ollaan. Valitettavasti silläkään ei ole oikeasti mitään väliä. Selvennän vielä seuraavaksi, mistä on kysymys:

1) Valtaosalla äänestäjistä ei ole tietoa, että sellaista lehteä kuin Tiedonantaja on olemassakaan. Moni vanhempi äänestäjä kyllä tietää ja muistaa, että Tiekkari ilmestyi ja agitoi kansaa 1970- ja 1980-luvuilla, mutta olettaa sen kadonneen siinä missä vanha kommunistipuoluekin sulautuessaan vasemmistoliittoon vuonna 1990. Joku saattaa olla törmännyt Tiekkariin kirjaston lehtilukusalissa ja ihmetellyt puolihuolimattomasti "mitä tämä täällä tekee". Toisaalta moni nuorempi aktivisti voi olla tavannut Tiekkarin jakelijoita mielenilmauksissa, muttei tunne lehden historiaa eikä osaa yhdistää sitä oikeaan kehykseen. Varmasti on myös niitä, jotka muistavat vanhan Tiedonantajan ja tietävät nykyäänkin ilmestyvän lehden nimeltä Tiedonantaja, mutteivät osaa yhdistää niitä toisiinsa. Valtaosa ihmisistä ei asioi kirjaston lehtilukusalissa eikä käy mielenilmauksissa, ja sosiaalisessa mediassakin lehti on varsin näkymätön. (Lehden Twitter-botti kyllä twiittaa säännöllisesti, mutta sillä on seuraajia noin puolet omista seuraajistani, mikä on todella vähän.)

2) Valtaosa äänestäjistä ei tiedosta sen enempää, että SKP on olemassa. Tapauksen Yrttiaho kohdalla SKP sai valtamediassa hieman huomiota ja näkyvyyttä, joka siltä yleensä puuttuu kokonaan. Mitään vaaleja ei kuitenkaan ole tiedossa koko vuonna, joten puolue unohtuu. Hesarit, Ylet ja kumppanit tuovat jatkuvasti esiin asetelmaa, jossa puolueita on kahdeksan. Äänestäjän arkiajattelu ei kerta kaikkiaan ulotu niiden ulkopuolelle. Olen ihan oikeasti törmännyt siihen ilmiöön, että kriittiset ja verraten aktiivisesti asioita seuraavat ihmisetkin kysyvät vilpittömästi, onko Suomessa nykyäänkin olemassa kommunistinen puolue. Tiekkariaan kiltisti lukeva kommari ei voi käsittää, miten poliittisen kartan hahmottamiseen vaikuttaa, jos syö päivittäin tuhdin annoksen yksipuolista valtamediapuuroa ilman kommunismin vivahdettakaan muuten kuin mukamas varoittavana historiallisena esimerkkinä.

Näin ollen tarvitaan uusi, radikaalivasemmistoa yhdistävä puolue, joka lähtisi matkaan täysin uudella meiningillä ja itseluottamuksella. Tarvitaan myös uusi radikaalivasemmistoa yhdistävä media, josta – ja jonka keskustelufoorumista – puhuttaisiin vähintään yhtä laajasti kuin Vihreästä Langasta ja Hommaforumista, näin sumeilemattomasti yhdistellen. Näiden kohderyhmä ei ole SKP + STP + KTP, vaan koko asialle ihan oikeasti on tilaus, jota ei voisi enää olla tiedostamatta. Ei valtamediakaan.

Seuraavassa kirjoituksessani retostelen kyllä jotain ihan muuta kuin kommunisteja tai ylipäänsä vasemmistoa. On aika surullista, miten vähällä heihin verrattuna esimerkiksi koko nykypolitiikan sopan mestarikokit, kokoomuskapitalistit, tässä blogissani pääsevät.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Radikaalivasemmiston yhteistyö käyntiin – NYT!

Kuten jopa valtakunnallisiin uutisiin lipsahti, Suomen kommunistinen puolue valitsi viime viikonlopun kokouksessaan uuden puheenjohtajan. Näennäisen yksimielisesti, mutta käytännössä soraäänien säestämänä tehtävään valittiin puolueen entinen sihteeri Juha-Pekka Väisänen. Puheenjohtajan valinta herättää paljon kysymyksiä. Ensiksikin voi ihmetellä, miten ja miksi tehtävään valittiin ihminen, joka ei saanut sen enempää eduskunta- kuin kunnallisvaaleissa edes viittäkymmentä ääntä. SKP:llä on kuitenkin joukko kunnanvaltuutettuja, joilla on oikeasti ja todistetusti kannatusta. Kuinka puolue voi näin täydellisesti ignorata, millaista kannatusta puheenjohtaja nauttii keskuskomitean ynnä muiden ulkopuolella – äänestäjien keskuudessa? Toiseksi Väisänen oli vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjan "Kenkää rahaeliitille" ensisijainen suunnittelija. Sain kuulla vaalityössä Tampereen Keskustorilla jatkuvaa kielteistä palautetta vaalilauseesta ja -julisteesta. En itse ollut niistä äänestäjiä vakuuttuneempi. Kampanjan tuloshan on surullisen kuuluisa: kommunistien ennestäänkin pieni kannatus romahti noin puoleen. Kolmanneksi Väisänen on ammatiltaan käsitetaiteilija. Taiteilijoita on radikaalivasemmistossa aina riittänyt – ja hyvä niin – mutta vasemmistoliiton saadessa juuri nyt oman puoluekokouksensa jälkeen pyyhkeitä "työväenluokan sivuuttamisesta" luo Väisäsen valinta vaikutelman, ettei SKP:ssä olla yhtään sen lähempänä duunareita. Asialla ei tietenkään olisi oikeasti mitään väliä, jos Väisänen olisi hyvä sanankäyttäjä ja karismaattinen agitaattori. Itse häntä pari kertaa kuulleena ja useita kertoja lukeneena joudun (neljänneksi) toteamaan, että näin ei kerta kaikkiaan ole.

Juuri tänä iltana, tätä kirjoittaessani mietityttää kaikkein eniten eräs muu Juha-Pekka Väisäsessä ilmennyt piirre. Hän nimittäin ilmoitti minulle syksyllä 2011 (ollessani Uudenmaan kommunistien tilaisuudessa Lohjalla alustamassa), ettei pidä useamman kommunisti- tai äärivasemmistopuolueen samanaikaista olemassaoloa Suomessa lainkaan huonona asiana. Kuulemma joissakin Etelä-Amerikan maissa tämä asetelma toimii hyvin. Meillä Suomessa on kuitenkin vankkumattomat todisteet asetelman toimimattomuudesta täällä, joten Väisäsen väitteessä ja perustelussa ei ole tolkkua. Toivottavasti hänen kantansa on tähän päivään mennessä muuttunut. Väistyvä puheenjohtaja Yrjö Hakanen ainakin puhui vasemman laidan yhdistymisen puolesta; jälleen toivottavasti tämä ei tarkoita pitäytymistä SKP:n nimen käyttöön. Toisaalta puolueessa on esiintynyt yhä melkoista skeptisyyttä STP–KTP-yhteistyötä kohtaan. Keskustelu erään kommunistinuoriaktiivin kanssa viime viikonloppuna Tampereen Annikinkadulla vahvisti jo ViPun keskustelutilaisuuksissa tekemääni oivallusta: radikaalivasemmiston uusi yhteenliittymä ei välttämättä lähde puolueista (SKP, KTP, STP) vaan kansalaisjärjestöistä (Marxilainen työväenliitto, Sosialistiliitto, Sosialistinen Vaihtoehto, Kommunistinen nuorisoliitto). Ne voivat tehdä sopimuksen ensin yhden puolueen kanssa ja tarjota sitten yhteistyötä jäljellä oleville, tai neuvotella yhteistyösopimuksesta kaikkien kanssa yhtä aikaa. On selviö, että yhteistyön aktiivisimmat rakentajat ovat joko puolueiden "ongelmalapsia" tai kokonaan puolueisiin sitoutumattomia. Esimerkkihenkilönä voitaisiin mainita MTL:n työmyyrä Dimitris Mizaras – tai tämän kirjoittaja.

Radikaalivasemmiston yhteistyölle olisi joka tapauksessa nyt Mount Everestin kokoinen tilaus. Vasemmistoliiton puoluekokous viime viikonloppuna herätti kovasti närää, ei vain puolueen entisissä kritisoijissa (vrt. perussuomalaiset), vaan myös useissa jäsenissä. Esimerkiksi espoolainen Susanna Kaukinen suivaantui vasemmistoliiton eurokritiikittömyydestä ja ilmoitti hylkäävänsä koko puolueen. Samalla tavoin tuohtumusta heräsi puolueen kannattajissa ja kriittisiä huomioita muiden poliittisten aktiivien suunnalla. Näyttää selvältä, että vasemmistoliiton politiikka Kataisen hallituksessa ja sen ulkopuolella, minkä vassarit sitkeästi kieltävät, koetaan nimenomaan liian oikeistolaiseksi – toisin sanoen keskustavasemmistolaiseksi, mitä ilmausta olen käyttänyt samasta asiasta jo kauan. Olen keskustellut asiasta viime päivinä Twitterissä ja saanut näkemykselleni vahvistusta.

"Uusi SKDL", radikaalivasemmiston yhteistyöjärjestö ja yhteislista, on tähän saakka saanut osakseen häpeilemätöntä vähättelyä. Moni tyytyy laskemaan SKP:n, STP:n ja KTP:n nykyiset kannatusluvut yhteen ja leimaamaan tuloksen edelleen marginaaliseksi. Nyt kuitenkin saattaa yllättäen käydä, että uudella radikaalivasemmistolla on kansanedustaj(i)a jo ennen eduskuntavaaleja. Vasemmistoliitto on nimittäin erottamassa kansanedustajansa Jyrki Yrttiahon. Kuten tiedetään, puolueen eduskuntaryhmä erotti Yrttiahon yhdessä Markus Mustajärven kanssa omaksi ryhmäkseen ("Vasenryhmä") jo vuonna 2011, koska nämä kapinalliset eivät hyväksyneet Jyrki Kataisen uusliberalistista hallitusohjelmaa. Jos Yrttiaho saa nyt potkut koko puolueesta, hän on varmasti halukas liittymään uuteen radikaalivasemmistoon – ja saattaa vetää mukanaan myös Mustajärven. "Puolue", jolla on kaksi kansanedustajaa – vaikkakin vasemmistoliiton mandaatilla – on moninkertaisesti uskottavampi kuin "puolue", jolla on ainoastaan muutamia kunnanvaltuutettuja.

Radikaalivasemmiston yhteistyöllä on kiire. Sitä ei pidä käynnistää "ennen eduskuntavaaleja" tai edes "lähiaikoina", vaan mieluiten jo tänä päivänä. Mikään ei kuvaa tätä paremmin kuin se tosiasia, että edellä mainittu Kaukinen ehti äkkiseltään jo liittyä Itsenäisyyspuolueen "kansanrintamaan". Vasemmistolla on hälyttävän huonosti asiat, jos entinen vasemmistoliiton radikaalisiiven aktiivi päätyy, ihan oikeasti, Itsenäisyyspuolueeseen. Vaikka Ipu onkin vasemmalle kallellaan, se ei ole sosialistinen puolue – ei sinnepäinkään. Olen täysin varma, että mikäli vasemmistoliiton vasemmalla puolella olisi uskottava poliittinen yhteenliittymä, se olisi Kaukisen kaltaisille ihmisille ilmeinen ykkösvaihtoehto. Euro-, EU- ja Nato-kriittisyyshän luonnollisesti yhdistävät koko äärivasemmistoa. SKP:n uskottavuus ja muu houkuttelevuus eivät riitä siihen, minkä olen varmasti perustellut jo ylempänä tässä kirjoituksessani. "Uuden SKDL:n" houkuttelevuus, mahdollisesti kansanedustajineen, olisi eri luokkaa. Siinä yhteydessä ei itsellenikään olisi niin tähdellistä, kuka johtaa SKP:tä, sillä yhteenliittymällä olisi tietysti oma johtonsa – ja kuten tiedettyä, en ole koskaan ollut SKP:n jäsen, mutta "uuteen SKDL:ään" liittyisin henkilöjäsenenä todennäköisesti jo perustamisvaiheessa.

Minulla on myös ehdotus radikaalivasemmiston uuden yhteenliittymän nimeksi. Kunnallisvaaleissa Oulussa käytetty Vapaa vasemmisto ei minusta toimi, sillä kansan syvät rivit eivät osaa tehdä sille eroa vasemmistoliittoon. Niinpä itse ehdottaisin – vaalikäyttöön – nimeä Suomen Kansan Demokraattinen Yhteislista (SKDY). Se lainaa kaiken olennaisen SKDL:ltä, jonka nimen käyttöoikeus on jumissa vassareiden ylläpitämällä yhdistyksellä, ja loppu muistuttaa tanskalaista Yhtenäislistaa (Enhedslisten), joka perustettiin samalla tavalla vasemman laidan puolueiden yhdistyessä (1989) ja jolla on Tanskan kansankäräjillä 12 kansanedustajaa (6,7 % äänistä vuoden 2011 vaaleissa).

perjantai 24. toukokuuta 2013

Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.