keskiviikko 26. joulukuuta 2012

"Työlöys" ja "kansanterous"

Tiedämme jokseenkin, mitä Talvivaarassa tapahtui alkaen (virallisesti) marraskuun alkupäivistä tai (todennäköisesti) jo lokakuun jälkipuolelta. Me kriittiset tiesimme jo paljon ennen akuuttia katastrofia jotain siitä, kuinka Talvivaara vaikuttaa luonnossa ja mikä uhka se on luonnolle. Ihan varmasti tiedämme kaikki, ettei Talvivaaran kaivosta ole suljettu eikä kynnetön ympäristöhallinto mahtanut yhtiölle yhtään mitään. Ja Perästä on kuulunut.

Miksi näin kävi? Talvivaaran piti olla pelastus Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, ja koko kaivosalasta odotettiin – itsensä presidentti Niinistön sanoin – Suomen "uutta Nokiaa". Eikä siinä vielä kaikki: jotkut pitävät Talvivaaraa edelleen pelastuksena Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, varmaan kaivosalaakin uutena Nokiana. Me punaiset ja vihreät hihhulit voimme sanoa haluamamme somessa ja mielenosoituksissa – Suomihan on "tunnetusti" "vapaa" "maa" – mutta käytännössä asialla ei näyttäisi olevan paljon painoarvoa. Eniten arvoa on rahalla, jolla Talvivaaraakin tietysti pyöritetään.

Mistä lähtien työllisyys on alkanut tarkoittaa samaa kuin talous? Kaivosten sanotaan tuovan työllisyyttä, kun pitäisi sanoa, että ne tuovat rahaa. Ydinvoimalahankkeita on perusteltu niin ikään työllisyydellä. Pyhäjoki hinkui ja vinkui itselleen kuudetta ydinvoimalaa, ja ainakin nimellisesti sai sen. Ulkomainen raha kuitenkin vetäytyi hankkeesta, joka saattaa näin ollen kariutua. Money talks. Tiedämme myös Olkiluodon loputtomiin venyneestä, sikakalliista ja juridis-eettisesti kyseenalaisesta ydinvoimalaprojektista, että rakennustyöntekijät ynnä muut on värvätty ulkomailta. Näin ollen ainakaan voimalan rakennustyö ei juuri työllistäisi paikallisia. Rahaa se kyllä voisi tuoda Pyhäjoelle. Työllisyyttä käytetään selvästi talouden kauniimpana nimenä. (Valmis ydinvoimala työllistäisi toki parisensataa ihmistä, ja heistä hyvinkin moni voisi olla suomalainen ja asua Pohjois-Pohjanmaalla.)

Työ ja työllisyys kuuluvat niihin mahtisanoihin, joita ei Suomessa hevillä kyseenalaisteta. Kuten tämä Twitter-keskustelu ilmentää, punavihreässäkin leirissä nähdään "työmoraali" helpommin positiivisena määreenä kuin osana kapitalistista riistomekanismia, jolla ihmiset saadaan paiskimaan mahdollisimman paljon duunia. Ellei ajatella näennäisluterilaisia syitä, miksi ihmisten täytyy paiskia niin paljon töitä? Tietysti tuottavuuden tähden. Mikä tuottavuus? Tietysti taloudellinen tuottavuus. Käytännössä kaikki työhön ja työllisyyteen liittyvät käsitteet yhdistyvät keskusteluun taloudesta, rahan virtaamisesta koko maahan tai jollekin tietylle seudulle. Ja kuten me syvällisemmin kapitalismikriittiset ihmiset tiedämme, tämäkin on hämäystä: käytännössä rahat virtaavat vain kapitalistien taskuihin, jotka yhä useammin sijaitsevat fyysisesti jossain aivan muualla kuin Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla tai edes Suomessa.

Työn paiskintaa ehkäisee tietysti moni muukin syy kuin työttömyys. Yksi niistä on alkoholismin turmio, josta onkin viime aikoina kuullut yhä useammin Turmiolan Tommi -henkistä propagandaa, puhuttuna muun muassa ministeri Maria Guzenviinaan... anteeksi Guzenina-Richardsonin suulla. Hänhän kaivoi hiljattain jostain historian roskatunkioilta esiin ajatuksen oluen laimentamisesta. Kulttuuri- ja sivistysmaa Suomi ei luonnollisesti edes yritä olla, paitsi jos Marialla on hieman vinksahtanut käsitys kulttuurista ja sivistyksestä, mutta ministeri perusteleekin aikeita kansanterveydellä. Tämä puolestaan jälleen tarkoittaa samaa kuin (kansan)talous. (Sana "kansantalous" tarkoittaa siis käytännössä samaa kuin kapitalistien taskujen täyteysaste.) Alkoholin näet katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen terveydellisiä ongelmia, joiden hoito tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vielä alkoholiakin enemmän terveys-talous-fasismin kohteena on tupakka, jonka kuluttajat laitetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Euroopan komissio puhuu jopa mentolisavukkeiden kieltämisestä mukamas liian houkuttelevina. Parveketupakoinnin kieltoa perustellaan kansanterveyssyillä, vaikkei kerrostaloasukin hengityselimiin päädy naapurin parvekkeelta muuta kuin tuoksu. Kansanterveydestä on tullut kaunis nimi, jonka taakse kätkeytyy jälleen kysymys taloudesta: yhtäältä oletetaan tupakasta aiheutuvien terveysongelmien tulevan jälleen yhteiskunnalle kalliiksi, toisaalta ajatellaan tupakkaan sijoitettujen rahojen voivan ohjautua muihin, siunatumpiin kulutuskohteisiin (autot, viihdeteknologia, matkailu, kosmetiikka, liikuntapalvelut...).

Tupakan ja alkoholin lisäksi kansanterveyskysymyksiin, jotka ovat oikeasti talouskysymyksiä, kuuluu myös kysymys ylipainosta. Ajatellaan, että ylipainoiset sairastelevat helpommin, mikä tietysti tulee jälleen kerran yhteiskunnalle kalliiksi. Asiaan liittyy myös, että laihdutus on nykymaailmassa valtavan iso bisnes ja näin ollen ihmisten patistelu laihduttamaan tukee "rehellistä" elinkeinonharjoitusta. Lopputulos on melkoista fasismia: ihmisten on laihdutettava itsensä mallinmittoihin, tupakointi on kielletty ja laimennetun olutlitkun on käytävä alkoholista. Puhe kansanterveydestä, ja viime kädessä siis taloudesta, perustelee tarvittaessa jopa fasistisen suhtautumisen ihmisten elämäntapoihin.

Mitä talouspuheessa sitten on sinänsä vikaa? Eikö ole ihan asiallista ja ymmärrettävää, että pyritään maksimoimaan voitot ja säästämään kuluissa? Kapitalistisen logiikan kannalta onkin näin. Mikään muu logiikka ei sitä perustele. Elinkeinoelämän keskusliitto kyllä toivoo, ettei Suomessa muuta logiikkaa enää tiedettäisikään, ja Hesarista se on saanut erinomaisen propagandatorven. Kapitalistien taskuihin ohjautuvia rahoja kaivattaisiin kuitenkin kipeästi mm. ympäristö-, kulttuuri-, sivistys-, sosiaali- ja terveystoimessa, joiden taloutta on vuosi vuoden jälkeen kavennettu ja jotka kärsivät kapitalistisen logiikan hirmuvallasta yhä enemmän. Jos fasististen vaatimusten sijaan ihmisten annettaisiin elää niin kuin he oikeasti tykkäävät ja tarjottaisiin hoitoa, kun he sitä tarvitsevat, ihmiset olisivat taatusti nykyistä onnellisempia. Tämä söisi rahaa, mutta sitähän on jo kapitalistien taskuissa tarjolla tukuttain. Jos kaivoksiin ja ydinvoimaan investoidut rahat sijoitettaisiin kaivosten ja ydinvoiman aiheuttamiin ympäristöongelmiin, luonto voisi taatusti nykyistä paremmin, ja kun luonto voi hyvin, ihmisilläkin on edellytykset voida hyvin. On karkea virhe hyväksyä "työlöyden" (työllisyys -> talous) ja "kansanterouden" (kansanterveys -> talous) logiikka ja jumiutua sen viitekehykseen, sillä tämä logiikka ei ole mitään muuta kuin kapitalismin logiikkaa. Ja kapitalismi on sorron ja riiston järjestelmä, jossa ympäristöllä ja ihmisellä on arvoa vain rahassa mitattuna.

Mutta eikö sitten ole hyvä asia, että ihmiset käyvät töissä ja elävät terveesti? Tavallaan tietysti kyllä. Jokaisella on syytä olla mielekästä tekemistä, mutta: nykyinen taloudelliseen tuottavuuteen pohjautuva työllisyysjärjestelmä ei tarjoa sitä kuin pienelle osalle ihmisistä. Jokaisen on hyvä olla onnellinen, tai ainakin voida hyväksyä itsensä ja elämänsä, mutta: terveys ei sinänsä tarkoita onnellisuutta ja: nimenomaan nyky-yhteiskunnassa ihmiset sairastavat aina vain enemmän, eikä sitä voi pelkistää alkoholinkäyttöön, tupakointiin ja ylipainoon. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä voisi tarjota kaikille halukkaille sopivaa ja mielekästä työtä, joka ei enää olisi kiinni taloudellisesta tuottavuudesta, ja kokonaisvaltaisesti terveemmän ympäristön ja yhteiskunnan, jossa ihmisillä olisi edellytykset olla onnellinen. Sellaista työ- ja terveyspuhetta minäkin kannatan.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Juuhan, Bäckman?

Lukiossa 1990-luvun alussa yritin opiskella saksaa. Oppikirjassamme oli lukukappale, jossa saksalaistoimittaja haastatteli jotakuta suomalaista. Yksi kysymys käsitteli suomettumista (Finlandisierung). Suomalaisheppu vastasi, ettei käsite kuvaa todellisuutta. Kun oppikirjan painamisesta oli ehtinyt kulahtaa hieman aikaa, opettaja saattoi todeta, että nykyään me kaikki tiedämme vastaajan väitteen vääräksi. Tänä päivänä häpeän silloista itseäni, kun en ymmärtänyt kritisoida opettajan näkemystä – mieluiten ääneen. 1990-luvun alussa kuvittelimme, että siihenastinen tiedotus oli ollut vääristelevää, mutta vuonna 2012 osaan jo sanoa: silloinhan se vääristely vasta alkoi.

Suomessa vihataan Johan Bäckmania. Häntä pidetään sekä huijaridosenttina, Venäjää mielistelevänä maanpetturina että naurettavana pellenä. Valtamedia vittuilee hänelle pidättelemättä – ja Bäckman vittuilee takaisin kun viitsii vaivautua. ("Hesarin uutisointi on tasoltaan teinien vessanseinäkirjoittelua", J.B. 3.12.2012 Iltalehden mukaan.) Punavihreät some-aktivistit ovat olevinaan radikaaleja, mutta eivät useimmiten viitsi olla myötäilemättä valtamediaa ja niinpä heidän Bäckman-käsityksensäkin on kyseenalaistamattoman kielteinen. Minä ainakin alkaisin epäillä, jos huomaisin olevani samaa mieltä kuin Jari "Pilkatkaa muslimit Jeesusta" Tervo.

On syytä kerrata vähän asioita. Ensiksikään Johan Bäckman ei ole huijaridosentti. MTV3 teki turhaa ja typerää työtä kyseenalaistamalla hänen väitöskirjansa aineiston (olemassaolon). Bäckman on sittemmin esitellyt aineistonsa julkisesti, ja Helsingin yliopisto, joka tyypillisenä valtavirran instituutiona oli ensin hypätä vaistomaisesti Maikkarin kelkkaan, on antanut sille uuden täyden tunnustuksen. Toiseksi Johan Bäckman on naurettava pelle ainoastaan sikäli, että karnevalismi tekee jumiutuneelle yhteiskunnalle hyvää. Karnevalistinen pelle näyttää kaiken ylösalaisin, hänelle vihelletään, buuataan ja nauretaan – samalla kun hän kylvää juhlijoiden keskuuteen epäilyksen, Juice Leskisen sanoin: onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus onttoa kuvitelmaa? Niin, entäs jos Bäckman puhuukin asiaa ja valtavirran äänet puppua?

Sitten se kolmas. Onko Johan Bäckman Venäjää mielistelevä maanpetturi? Tietyssä mielessä – yleisen mielipiteen tunnustamia "faktoja" kyseenalaistamatta – kyllä. Valitettavasti "tosiasiat" on aina uskallettava kyseenalaistaa, ja korvissani kaikuu jo ontto kumina.

1990-luvulla valtamedia teki hartiavoimin töitä mustamaalatakseen kolme Suomen historian edellistä vuosikymmentä suomettumisen ja rähmälläänolon tähden. Uusi EU-Suomi oli väen vängällä kuvattava kansalle YYA-Suomea houkuttelevampana paikkana, eikä ihme: 43,1 % äänestäjistä vastusti vielä median jatkuvan aivopesun jälkeenkin unionin jäsenyyttä. Vaikka Neuvostoliittoa ei ole ollut olemassa enää 21 vuoteen, Bäckman tuo ummehtuneen tuulahduksen neuvostoajoilta ollessaan itään päin rähmällään – eikä niin kuin Kekkonen tai Väyrynen, vaan kuten keskiverto 1970-luvun vähemmistökommunisti. Suomalaisten legendaarinen ilmansuuntakompleksi estää näkemästä, että EU-Suomi on vuodesta 1994 (ts. jo ennen liittymistä tai sen hyväksymistä) alkaen ollut enemmän rähmällään länteen kuin YYA-Suomi ikinä edes potentiaalisesti itään. Mitään Länsi-Euroopan tai länsimaiden näkemyksiä ei virallisesti kyseenalaisteta, eikä valtamedia anna sijaa kritiikille ilman omaa kärkevää vastakritiikkiä (mistä tapaus Bäckman on valioesimerkki). Maanpetturuus on vaikeaa, kun ei ole maata, minkä pettäisi. Suomen itsenäisyys on luovutettu kultavadilla läntisille herroille. Bäckman näkee tämän, ja vaikka hänen sanansa sivaltavatkin isänmaallista tajuntaa kuin vanhan vihollisen rautamiekka, hän ajattelee nykyistä itsenäisempää Suomea pohtiessaan maamme liittymistä Venäjän yhteyteen.

Minä en ole Johan Bäckman -fani. Mielestäni hän on puhunut lukuisia kertoja ihan läpiä päähänsä, mitä olen päättyvänä vuonna kommentoinut blogissani ainakin 23.8. ja 23.10. Tunnistan kuitenkin poliittisen jahdin, mikä saa minut tyypillisenä kapinallisena tietysti sympatisoimaan saalista enemmän kuin jahtaajaa. Lisäksi en voi olla ihailematta, millaisella suorasukaisuudella uhanalainen dosentti yhä laukoo totuuskandidaattejaan. Hän saa karnevalistista palstatilaa, toisin kuin minä tai NWO-salaliittoteoreetikot (jotka itse asiassa pitävät Bäckmania toden puhujana), ja hän käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Hän näyttää mallia ja antaa uskoa meille kaikille siitä, että nyky-Suomessa voi olla julkiradikaali olematta persu. Pidemmän päälle Bäckmanin täytyisi kuitenkin löytää oma nykyistä järkevämpi poliittinen linja, jossa olisi muutakin sisältöä kuin nyky-Venäjän kaltaisen yhteiskunnan ujuttaminen Suomeen. Arvostan todella hänen ja kumppaneidensa työtä venäläisäitien lasten huostaanottotapauksissa: kuinka sosiaaliviranomainen, joka on kasvatettu pitämään Venäjää viholliskansana, edes voi olla sortamatta venäläisiä? Mutta sitäkin työtä Bäckman perustelee Venäjän perhekeskeisillä arvoilla. Liian usein dosentin suusta lipsahtaa putinistisia sammakoita, jotka vastustavat "homopropagandaa" (sellaista ei ole olemassakaan!) tai haukkuvat feminismiä. Jos voisin neuvoa Johan Bäckmania, usuttaisin häntä yhdistämään sosiaaliseen ja kulttuuriseen radikalismiinsa piirteitä länsimaiden vastavirrasta, jonka olemassaoloa hän ei näytä ymmärtävän. Vähemmistöjen kunnioittava hyväksyminen, naisellisuutta arvostava pro-feminismi ja ekologiset painotukset tekisivät ihmeitä kohudosentin vaikutukselle ja uskottavuudelle. Olisi näet todella da, jos Suomen saisi irti länsiliittoutumisesta ja mukaan Euraasian yhteistyöhön niin, että veturina toimisi moderni, moninaisuutta ymmärtävä radikaalivasemmisto.

Juuhan?