Suomessa järjestettiin jälleen kerran kunnallisvaalit. Tulos ei tarjonnut monta yllätystä. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena ja sai isomman kannatusosuuden kuin viime eduskuntavaaleissa, joskin pienemmän kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. SDP säilytti niin ikään kakkossijansa, joka sillä oli sekä eduskuntavaaleissa että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Keskusta sijoittui kolmanneksi, kuten neljä vuotta sitten, mutta petrasi eduskuntavaalien sijalukuaan yhdellä, mikä johtui perussuomalaisten selvästä taantumisesta. Vasemmistoliitto näytti pitkään olevan saamassa viidettä sijaa viime eduskuntavaalien tavoin, mutta jäi lopulta jälkeen vihreistä samalla lailla kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. RKP oli numero seitsemän, kristillisdemokraatit numero kahdeksan ja muut puolueet jäivät prosentin murto-osille. Tämäkin on uusintaa sekä eduskuntavaaleista että vuoden 2008 kunnallisvaaleista.
Äänestysvilkkaus jäi alle 60 prosenttiin, mitä mediassa puitiin vaalipäivän jälkeisenä maanantaina yhtä usein kuin puolueiden kannatusosuuksia. Syitä esitettiin monia, mutta yksi keskeisimmistä jäi sanomatta. Se kuuluu näin: Suomen politiikassa ei tapahdu mitään. Perussuomalaiset olivat vuosikymmenen vaihteessa elähdyttävä ilmiö. Jytky ei kuitenkaan vienyt heitä hallitukseen, eivätkä persut ole saaneet aikaan eduskunnassa käytännöllisesti katsoen mitään. Tämä johtuu siitä, etteivät persut ole muutosliikkeen imagostaan huolimatta oikea muutosliike, vaan lähinnä leikkimuutosliike. He ovat näyttelijöitä, jotka näyttelevät Suomen politiikan mullistavia radikaaleja. Politiikan mullistaminen kuitenkin tarvitsisi oikeita radikaaleja eikä sellaisia näytteleviä leikkiradikaaleja. Teatterikulissien takana persut ovat vain osaamaton joukko perusjannuja plus ohjaaja Timo Soini ja muutama fasisti. Äänestäjät alkavat nähdä kulissien taakse ja liukuvat poispäin jytkystä. Valitettavasti persuilmiö on ainoa oikeasti näkyvä tapahtuma Suomen politiikassa vuosikausiin. Brittifutistähti Gary Lineker lohkaisi aikoinaan jalkapallon olevan sitä, että 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia ja lopuksi Saksa voittaa. Kuka enää kuvittelee vaalien kiinnostavan, jos niissä vaihteleva joukko äänestää joko ennakkoon tai vaalipäivänä ja lopuksi aina kokoomus voittaa?
Kunnallisvaaleihin kaikki eduskuntapuolueet lähtivät kovasti samannäköisillä teemoilla. Esimerkiksi nyt pinnalla olleen vanhusasian lupailivat laittavansa kuntoon niin kokkarit kuin vassarit, niin demarit kuin persut, niin vihreät kuin kristilliset. Heidän esittämänsä keinot poikkesivat toisistaan, mutta äänestäjät eivät välttämättä ymmärtäneet käytettyjä kiertoilmauksia ja kapulakieltä. Kokonaisasetelma kuitenkin kavaltaa karun totuuden: valtapuolueet eivät poikkea toisistaan riittävästi, eivätkä ihmiset saa selvää siitä, miten poikkeavat. Olisi edes toivonut vasemmistoliiton ja SDP:n uskaltavan käyttää demonisoitua "laitos"-käsitettä ja kokoomuksen puhuvan suoraan julkisen sektorin alasajosta. Nyt ei tehty edes sitä. Ainakin politiikan oikean laidan voi sumeilematta sanoa valehtelevan äänestäjille. Oikeastihan kokoomuksen mielestä on hyvä, että vanhukset voivat hyvin, mikäli se sattuu hyödyttämään markkinoita.
Kahdeksan eduskuntapuolueen ulkopuolella kyllä riittäisi elämää. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, se ei näy. Yksittäisiä kommunisteja kyllä lipsahti valtuustoihin siellä täällä, mitä yhteiskuntajärjestys ei toistaiseksi halua eliminoida: sehän näennäisesti todistaa, että muillakin kuin valtapuolueilla on mahdollisuutensa. Nyt on kuitenkin paikallaan luoda silmäys menneisiin kunnallisvaaleihin. Vuonna 2004 seitsemän eduskunnan ulkopuolista puoluetta sai Suomen valtuustoihin yhteensä 24 paikkaa ja paikalliset ryhmittymät peräti 420. Vuonna 2012 valtuustopaikkoja sai vain kaksi puoluetta eduskunnan ulkopuolelta, näitä paikkoja on kymmenen (joista SKP:llä yhdeksän), eikä paikallisille ryhmittymille liiennyt kuin 186 paikkaa. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa eduskuntapuolueiden kannatus oli 95,7 %, tänä syksynä 97,4 %. Kaikki mittarit siis todistavat vallan kasautuvan vuosi vuodelta enemmän eduskuntapuolueille. Nämä tietysti väittävät, että kansa saa mitä kansa haluaa. Sekö ei merkitse mitään, ettei mikään valtamedia anna näkyvyyttä pikkupuolueille? Ihan oikeasti?
Väitän siis pokkana, että kansan usko äänestämällä vaikuttamiseen on laskenut vaihtoehdottomuuden takia. Se, minkä kokoomus ja vasemmistoliitto – tai persut ja vihreät – poikkeavat toisistaan kampanja-aikana, madaltuu miltei huomaamattomaksi käytännön politiikassa. Tämän lisäksi valta liukuu jatkuvasti demokraattisten instituutioiden ulkopuolelle, eikä yhdelläkään valtapuolueella tunnu olevan asiaan mitään huomautettavaa. Kommunisteilla ja itsenäisyyspuolueella sitä olisi paljonkin, mutta he eivät näy – heitä ei päästetä näkymään – joten he eivät ole olemassa (lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä SKP:läisiä muutamilla paikkakunnilla). Suomi on kahdeksanpuoluejärjestelmä. Kuinka moni äänestäisi piraatteja, Köyhien asialla rp:tä tai STP:tä, jos heillä oikeasti nähtäisiin mitään mahdollisuuksia? Ja kuinka paljon enemmän Suomen politiikassa olisi vaihtoehtoja, mikäli eduskunnan ulkopuoliset puolueet päästettäisiin näkyviin? Politiikassa tapahtuisi taas. Se elähdyttäisi enemmän kuin kansallisteatterillinen persuja.
Jonkin verran pikkupuolueet saavat kyllä syyttää myös itseään. Suurin ja mahtavin minipuolue SKP, "luokalle jääneistä paras", valitsi kunnallisvaaleihin tunnuslauseen: Tekoja lähipalvelujen puolesta. Samalla SKP tuli tehneeksi teon keskinkertaisuuden puolesta. Erään Twitter-kommentin mukaan SKP:n vaaliohjelma oli yksi yhteen vasemmistoliiton kanssa, paitsi ei kuntaliitoksille. Jokin on vialla, elleivät kommunistit halua tai uskalla erottua selkeämmin. Kyse on samasta ilmiöstä kuin indie-musiikkiartistien halussa kuulostaa valtavirralta: kuvitellaan, että vain nykyisten menestyjien konsteilla voi menestyä. Voi voi. STP puolestaan ilmoitti vaalikampanjassaan: Kyllä kunnallisille palveluille, sinä päätät. Toki se erottui siitä, mitä kokoomus käytännössä tekee (lakkauttaa kunnallisia palveluja), mutta lopputulos katosi keskinkertaisuuteen samalla lailla kuin SKP:n lause. Itsenäisyyspuolue oli näkyvämpi, mutta myös tautofonisempi ja tönkömpi ilmaistessaan: Itsenäiset kunnat itsenäisessä Suomessa. Mutta jostain syystä siihenkin lisättiin: Sinä päätät. Kavaltaako tämä, että STP:llä ja Ipulla on muitakin yhteyksiä? Niitähän nimittäin on. Tietysti äänestäjiä on hyvä muistuttaa yli pikkupuoluerajojen, että he ihan oikeasti päättävät. Muutos 2011 taas sanoi: Ihmisläheistä ja suoraa demokratiaa. Ihan mukavasti sanottu, mutta mukavuus ei auta paljoa, kun 2011 meni jo ajat sitten. Piraattipuolueen Avoimuus, oikeusturva ja demokratia lienevät näennäisesti useimpien muidenkin asialistalla.
Tunnuslauseiden harmauden lisäksi eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaat olisivat voineet oma-aloitteisesti näkyä nykyistä enemmän. Kaikkea ei valtamedia pysty sääntelemään. Kävin Oulun keskusaukiolla lauantaina 20.10. puolilta päivin tarkoituksenani jututtaa paikallisen, vasemman laidan ihailtavasti ja innovatiivisesti yhdistäneen Vapaan vasemmiston ehdokkaita. Yhtään sellaista en löytänyt. Kepulaisia, kokkareita, vasureita, demareita, persuja ja vihreitä kyllä pyöri kymmenittäin. Samalla visiitillä selvisi myös, että Vapaa vasemmisto oli jättänyt leväperäisesti vaalijulisteen tekemättä. En ihmettele, että kannatus jäi alle yhden prosentin eikä valtuustopaikkoja herunut. Tampereen Keskustorilla vierailin vaalien edellä useita kertoja tähyilläkseni STP:n ja itsenäisyyspuolueen ehdokkaita, mutta sellaisiin en törmännyt kertaakaan. Edellisen ehdokasta olisin jopa saattanut äänestää. SKP:n kunniaksi on mainittava, että he päivystivät torilla melkein yhtä tiiviisti kuin kuuden suurimman eduskuntapuolueen väki. SKP:lle, STP:lle ja Kommunistiselle työväenpuolueelle ei kuitenkaan tee kunniaa se, että ne jättivät lukuisissa kunnissa minusta ilmiselvän vaaliliiton tekemättä.
Kunnallisvaalien tuloksissa SKP on monella tapaa poikkeus. Valtuustopaikkojen perusteella se tuntuu kurottavan poispäin rupusakista, vaikka onkin kaksissa viime kuntavaaleissa jäänyt alle 10 paikkaan. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin, että SKP:llä on muutama niin tehokas ääniharava, että suurimmatkin puolueet janoaisivat sellaisia listoilleen. Helsingissä Yrjö Hakasen äänisaalis oli 1624 ja sijoitus yli tuhannen ehdokkaan joukossa 31. Tampereella Jari Heinonen sai 27:nneksi eniten ääniä eli 801. Jyväskylässä Riitta Tynjän sijoitus oli 546 ehdokkaan joukossa kunnioitettava 13. ja äänimäärä 628. Vielä paremmin menestyi Peter Björklöf, jonka 379 äänen saldoa paremmin pärjäsi vain neljä raaseporilaisehdokasta. Nokialla Herkku Hernesniemi veti pohjat: 361 ääntä, kaupungin kolmonen ja kannoilla kaksi muutakin kommunistia valtuustoon (heistä Pauli Schadrin vain 67 äänellä). Kaikki nämä ääniharavat uusivat vanhan valtuustopaikkansa. SKP:llä on siis nippu hyväksi havaittuja valtuutettuja, jotka keräävät ääniä siinä missä eduskuntapuolueidenkin "tähdet". Muut eivät kerää ääniä, sillä he eivät saa koskaan tilaisuutta näyttää taitojaan. Esimerkiksi Tampereella ei Heinosen takana yksikään muu kommunisti päässyt edes sataan ääneen. SKP:llä on rahkeet vain yhteen paikkaan, ja se on räätälöity Heinoselle – jopa kommunistien omaa mediaa myöten. Nokia on Suomen ainoa kunta, jonka valtuustossa on useampia kommunisteja, ja vastaavasti Heinolasta tuli ainoa kunta, jossa SKP sai kokonaan uuden valtuustopaikan (jonka Tero Pitkä nappasi 226 äänellä).
Itsenäisyyspuolue menetti molemmat valtuustopaikkansa ja Köyhien asialla ainoansa. Senioripuolue oli vanhentunut ulos koko vaaleista, joten sen molemmat paikat päätyivät luonnollisesti haudan pohjalle. Viimemainittua minulla ei tosin tule ikävä. Sitä surullisempaa on, että STP menetti entisestä minimaalisestakin kannatuksestaan 178 (toisten tietojen mukaan 180) ääntä ja samalla viime eduskuntavaalien, joissa se kasvatti kannatustaan perussuomalaisten ohella ainoana vuoden 2007 eduskuntavaaleista, pienoisen salakavalan nosteen. KTP, jonka paluu puoluekartalle on jo sinänsä täydellinen mysteeri, hävitti myös 358 (tai 360) ääntä verrattuna vuoteen 2008. Tuntuu surkealta pohdiskella STP:n, KTP:n ja mahdollisesti Ipun yhteistyötä, kun näiden yhteenlaskettu äänimäärä ei riitä edes neljännekseen SKP:n äänistä, jotka eivät muodosta edes kahdeksasosaa kristillisdemokraattien äänistä.
Kokonaisuutena kunnallisvaalien 2012 lopputulosta käy päinsä kuvata näillä sanoilla: persukupla lässähti, muuten taas uudet shittivaalit jonon jatkoksi.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
tiistai 23. lokakuuta 2012
Nyt hallitaan elämäntapoja
Tiedämme kaikki, että elämänhallinta on jo vuosikausia – pian vuosikymmeniä – ollut länsimaissa suosittu aihe ja iso bisnes. Elämänhallinnasta julkaistaan artikkeleita ja kirjoja, kirjoitellaan blogeja, tehdään tv-ohjelmia ja pidetään kursseja. Käytännössä elämänhallinta on tietysti elämäntapojen hallintaa: syödään terveellisesti, liikutaan, rentoudutaan ja levätään sopivasti, järjestetään kaikelle kiinnostavalle aikaa samalla kun käydään töissä ja ylläpidetään kotia. Joku minunlaiseni voisi tähän tölväistä, että hallitsematon kaoottisuus on yksi elämän kiinnostavimpia tosiasioita, mutta bisnestä sellainen tölväisy ei pysäytä tai edes hidasta.
Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.
2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.
Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.
Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.
Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.
2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.
Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.
Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.
torstai 4. lokakuuta 2012
Tarinoita totalitaarisesta Suomesta
Suomi on maa, jossa vallitsee yhden totuuden periaate. Ensimmäistä kertaa tämä totuus ja minä jouduimme todella törmäyskurssille vuonna 1994. Silloin kaikki kynnelle kykenevät mediat ja muut instituutiot julistautuivat EU:n kannattajiksi, vaikka muodollisesti päätösvalta asiasta oli kansalla. Kun Helsingin Sanomat ja kumppanit suolsivat yksipuolisia mielipiteitä ja S-ryhmäkin lupaili hinnanalennuksia heti jäsenyyden alettua, harva jaksoi pysyä unionia vastustavassa kannassaan. Ja silti niitä harvoja oli 43,1 prosenttia äänestäneistä. Valtakunnan virallinen ja yleinen totuusmielipide sivuutti siis noin yhdeksän suomalaista kahdestakymmenestä.
Seuraavana keväänä 1995 järjestettiin eduskuntavaalit. Kansa sanoi mielipiteensä: oikeistopolitiikalle oli saatava loppu. Vaalivoiton saivat niin SDP, vihreät kuin vasemmistoliittokin – viimemainittu ainoansa ikinä. Mitä sitten tapahtui? Diktaattorimainen Lipponen kaappasi puolueensa, ja sen vanavedessä hämmentävästi myös vasemmistoliiton, monta askelta oikealle tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa. Ihmisille uskoteltiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin Lipposen ja kokoomuksen ajama uusliberaali kapitalismi. Kätyrit hoitivat hommansa niin tunnollisesti, että kun Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erosivat vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä, Esko Helle syytti heitä "kepulaisiksi" – keskusta ei nimittäin ollut hallituksessa. Viimeistään tuona päivänä vasemmistolaisuus lakkasi olemasta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.
SKP ilmestyi takaisin Suomen poliittiselle kartalle 1990-luvun jälkipuolella, vuonna 1988 perustettu KTP säilytti olemassaolonsa ja yhteistyöjärjestöksi luotu STP on vielä uudempi tulokas. Puoluekentälle on ilmaantunut myös sellaisia uusia tulijoita kuin itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla. Kaikilla näillä olisi varmasti sanansa sanottavanaan poliittisessa keskustelussa. Sitä he eivät kuitenkaan pääse lausumaan ääneen. Vaikka jopa kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Suomelle huomautuksen eduskunnan ulkopuolisten ryhmien syrjimisestä joukkotiedotuksessa, sama meininki jatkuu edelleen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. On kerrottu keskustelutilaisuuksista, joissa paikalle nimellisesti kutsutut eduskunnan ulkopuolisten ryhmien edustajat eivät ole saaneet yhtään puheenvuoroa – ikään kuin heitä haluttaisiin avoimesti nöyryyttää.
Suomeen on siis luotu kahdeksanpuoluejärjestelmä. Se on tietysti paljon demokraattisempi kuin USA:n kaksipuoluejärjestelmä, mutta maltetaanpa vielä hetkinen. Suomen eduskuntapuolueiden kentässä näyttäisi pintapuolisesti olevan kaikki oleellinen paikoillaan. Oikealla on kokoomus, keskellä keskusta. Keskustaoikeistoa ovat perussuomalaiset – joiden muutamat sinnikkäät toimittajat tosin yrittävät väittää olevan mieluummin vasemmalle kallellaan – sekä kristillisdemokraatit ja RKP. Keskustavasemmistoa edustavat SDP ja ainakin mielikuvatasolla myös vihreät. Vasemmistoliitto on tietysti vasemmalla laidalla. Tasapainoinen kokonaisuus, eikö totta? Paitsi, että muodollisesti samankaltainen kokonaisuus (jossa vasemmistoliiton korvasi SKDL) sijoittui 1980-luvulle saakka kilometritolkulla vasemmalle nykyisestä. "Kukaan" ei ole havainnut, että nykyisen vasemmistoliiton politiikka on vähemmän vasemmistolaista kuin 1970-luvun demareiden. "Kukaan" ei ole huomannut sitäkään, että vihreät ovat luopuneet ihanteistaan ja muuttuneet eri arvioiden mukaan joko kokoomuksen tai (nyky)demareiden puisto-osastoksi.
Kun vaalit lähestyvät, ehdokkaat vastailevat vaalikoneisiin, joiden avulla tuhannet ihmiset etsivät ehdokkaitaan. On totta, että vasemmistoliiton ehdokkaat vaikuttavat vaalikonevastausten perusteella oikeasti vasemmistolaisilta. Myös moni SDP:n ehdokas näyttäisi sijoittuvan selkeästi vasemmalle. Vihreistäkin löytää aimo annoksen ihanteellisuutta: joukkoliikennettä tuetaan yksityisautoilun kustannuksella, tehotalouden eri muotoja kohtaan ollaan kriittisiä, kierrätystä ollaan tehostamassa ja luonnollista luontoa säilyttämässä. Mitä tapahtuu sitten, kun vaalit ovat ohi? Suomen hallituksessa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat harjoittamassa politiikkaa, joka on kokoomuksen sanelemaa lukuun ottamatta muutamia erityiskohtia, joilla puolueet voivat uskotella äänestäjilleen pitäytyvänsä aatteissaan. Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostunee jälleen kerran "XL-ryhmä", kokoomuksen ja vihreiden yhteistyöelin, jonka vaihtoehtona tunnetaan enintään "aseveliakseli", kokoomuksen ja demareiden liitto. Muutosvoimaa leikkivillä perussuomalaisilla olisi kummassakin tapauksessa tilaisuus aktiiviseen oppositiopolitiikkaan, mutta sitä he eivät käytä.
Suomalaiset eivät suinkaan ole politiikassa yksimielisiä. Edes vaaleihin ehdolle lähtevät poliittiset aktiivit eivät ole yksimielistä nähneetkään. Miksi heistä sitten tulee niin homogeeninen joukko, kun päästään tositoimiin? Edellisellä eduskuntakaudella (2007–11) koettiin sellainenkin ilmiö, että kansanedustajat erosivat joukolla tehtävistään. Miksi? Paljastuiko heille pikku hiljaa, ettei eduskunnalla ole todellista valtaa? Tätä tukee paljastus, jonka mukaan Vanhasen–Kiviniemen hallitusohjelma oli yhdysvaltalaisen McKinsey & Co -konsulttitoimiston laatima. Talvikaudella 2010–11 taas ilmoitettiin Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahaston) valmistelleen Suomelle uuden hallitusohjelman. Eikä eduskuntavaaleja, saati hallitusneuvotteluja, ollut edes käyty. Samaan aikaan valta on lipsunut Arkadianmäen istuntosalista myös virkamiehille (Raimo Sailas!), erilaisille neuvonantajille (Elinkeinoelämän keskusliitto!), luonnollisesti EU:lle ja muille kansainvälisille toimijoille Natosta Maailmanpankkiin. Kuka ihme sietää tällaisen muilutuksen Suomen poliittisessa järjestelmässä? Vastaus: kahdeksan eduskuntapuoluetta.
Eduskunnan ulkopuolelle jääneet ryhmät kyllä haastavat valtakonsensuksen. Valtamedia ei kerro tästä sanaakaan. Seurasin eduskuntavaalien 2011 edellä aktiivisesti sähköistä mediaa, niin interaktiivista kuin yksisuuntaistakin. Facebook, Twitter ja kumppanit olivat koko ajan täynnä kommunistien, piraattien, EU-kriitikoiden ynnä muiden postauksia, joista osa olisi käynyt sensaatiomaisista paljastuksista. Yle, Hesari, Aamulehti, MTV3 ja kumppanit eivät reagoineet niihin mitenkään. Itse asiassa valtamedian nettipalveluja seuraamalla sai vaikutelman, ettei tapahdu yhtään mitään. Yhtäältä voi olla, etteivät valtamedian toimittajat pidä "vähäpätöisistä" kohteista tulevia uutisia minkään arvoisina. Toisaalta on näyttöä, että valtamedian päättäjät sensuroivat yhdestä totuudesta poikkeavan aineiston. Muuan hämäläistoimittaja, jonka kanssa minulla oli toissa vuonna kunnia olla yhteyksissä, on kertonut avoimesti, miten isot lehdet eivät hyväksyneet hänen ydinvoimakritiikille muun ohessa sijaa antanutta artikkeliaan "liian yksipuolisena". Tämä tapahtui vuonna 2002 ennen viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä. (Kuudennen ydinvoimalan vastustuksen torppasivat vuonna 2010 vihreät, jotka istuivat ydinvoimamyönteisessä hallituksessa ja samaan aikaan omivat ydinvoimakritiikin aggressiivisesti itselleen.)
Nyky-Suomen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi saattaa haiskahtaa höyrypäiden höpötykseltä. Asiaa nimittäin mutkistaa sekin, että totalitarismi on "ulkoistettu" suomalaisessa mediakeskustelussa länsimaista sivilisaatiota uhkaaviin maihin – Kiinaan, Iraniin, Syyriaan, Pohjois-Koreaan, Valko-Venäjälle ja aina yhä enemmän myös Venäjälle, jonka kanssa Suomi on ylimielisyytensä tähden ajautumassa täysin turhaan ja typerään konfliktiin. Venäjä-keskustelua on hallinnut viime aikoina – jälleen kerran – yksi totuus, joka pitää maata Suomen vihollisena. Näkemystä vahvistetaan vuosien 1939–44 sotien alituisella, "sankarillisella", kansan kärsimyksen sivuuttavalla muistelulla. Tämä yhdistyy kaikissa niin kutsutuissa länsimaissa vallitsevaan Venäjän (kuten myös Kiinan, Iranin, Syyrian, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän) vastaiseen trendiin. Keiden etuja se kaikki siis hyödyttää? Epäilemättä Natoa, EU:ta, elinkeinoelämää – kaupallisesta mediasta aseteollisuuden kautta uusia markkinoita hamuavaan kulttuuri-imperialismiin – ja viime kädessä koko henkitoreissaan rimpuilevaa kapitalismia. Ympyrä alkaa sulkeutua.
Eduskunnan ulkopuolisia poliittisia ryhmiä ei siis sorsita vahingossa. He edustavat uhkaa, jonka halutaan jäävän pysyvästi pois vallan kammioista. He nimittäin eivät välttämättä allekirjoita epävirallista sopimusta, joka vaientaa pahimmat soraäänet poliittisessa järjestelmässä, siirtää valtaa epädemokraattisiin käsiin, puolustaa yhdysvaltalaisten ja länsieurooppalaisten isorikkaiden etuja ja uskottelee tyhmälle kansalle yhtä totuutta, jonka mukaan kaikki oikeasti oleellinen on yhtä hyvin kuin ennenkin. Heissä on muutos. Heidän kesken on kuitenkin myös kiusallisesti hiertäviä erimielisyyksiä. Arvatkaa, keitä hyödyttää se, etteivät SKP, STP, KTP, mahdollisesti eräät muut poliittiset liikkeet ja kaikki äärivasemmiston järjestöt yhdisty ja muodosta uutta muutosvoimaa, joka ei ole valmis korruptoitumaan tippaakaan?
Seuraavana keväänä 1995 järjestettiin eduskuntavaalit. Kansa sanoi mielipiteensä: oikeistopolitiikalle oli saatava loppu. Vaalivoiton saivat niin SDP, vihreät kuin vasemmistoliittokin – viimemainittu ainoansa ikinä. Mitä sitten tapahtui? Diktaattorimainen Lipponen kaappasi puolueensa, ja sen vanavedessä hämmentävästi myös vasemmistoliiton, monta askelta oikealle tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa. Ihmisille uskoteltiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin Lipposen ja kokoomuksen ajama uusliberaali kapitalismi. Kätyrit hoitivat hommansa niin tunnollisesti, että kun Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erosivat vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä, Esko Helle syytti heitä "kepulaisiksi" – keskusta ei nimittäin ollut hallituksessa. Viimeistään tuona päivänä vasemmistolaisuus lakkasi olemasta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.
SKP ilmestyi takaisin Suomen poliittiselle kartalle 1990-luvun jälkipuolella, vuonna 1988 perustettu KTP säilytti olemassaolonsa ja yhteistyöjärjestöksi luotu STP on vielä uudempi tulokas. Puoluekentälle on ilmaantunut myös sellaisia uusia tulijoita kuin itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla. Kaikilla näillä olisi varmasti sanansa sanottavanaan poliittisessa keskustelussa. Sitä he eivät kuitenkaan pääse lausumaan ääneen. Vaikka jopa kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Suomelle huomautuksen eduskunnan ulkopuolisten ryhmien syrjimisestä joukkotiedotuksessa, sama meininki jatkuu edelleen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. On kerrottu keskustelutilaisuuksista, joissa paikalle nimellisesti kutsutut eduskunnan ulkopuolisten ryhmien edustajat eivät ole saaneet yhtään puheenvuoroa – ikään kuin heitä haluttaisiin avoimesti nöyryyttää.
Suomeen on siis luotu kahdeksanpuoluejärjestelmä. Se on tietysti paljon demokraattisempi kuin USA:n kaksipuoluejärjestelmä, mutta maltetaanpa vielä hetkinen. Suomen eduskuntapuolueiden kentässä näyttäisi pintapuolisesti olevan kaikki oleellinen paikoillaan. Oikealla on kokoomus, keskellä keskusta. Keskustaoikeistoa ovat perussuomalaiset – joiden muutamat sinnikkäät toimittajat tosin yrittävät väittää olevan mieluummin vasemmalle kallellaan – sekä kristillisdemokraatit ja RKP. Keskustavasemmistoa edustavat SDP ja ainakin mielikuvatasolla myös vihreät. Vasemmistoliitto on tietysti vasemmalla laidalla. Tasapainoinen kokonaisuus, eikö totta? Paitsi, että muodollisesti samankaltainen kokonaisuus (jossa vasemmistoliiton korvasi SKDL) sijoittui 1980-luvulle saakka kilometritolkulla vasemmalle nykyisestä. "Kukaan" ei ole havainnut, että nykyisen vasemmistoliiton politiikka on vähemmän vasemmistolaista kuin 1970-luvun demareiden. "Kukaan" ei ole huomannut sitäkään, että vihreät ovat luopuneet ihanteistaan ja muuttuneet eri arvioiden mukaan joko kokoomuksen tai (nyky)demareiden puisto-osastoksi.
Kun vaalit lähestyvät, ehdokkaat vastailevat vaalikoneisiin, joiden avulla tuhannet ihmiset etsivät ehdokkaitaan. On totta, että vasemmistoliiton ehdokkaat vaikuttavat vaalikonevastausten perusteella oikeasti vasemmistolaisilta. Myös moni SDP:n ehdokas näyttäisi sijoittuvan selkeästi vasemmalle. Vihreistäkin löytää aimo annoksen ihanteellisuutta: joukkoliikennettä tuetaan yksityisautoilun kustannuksella, tehotalouden eri muotoja kohtaan ollaan kriittisiä, kierrätystä ollaan tehostamassa ja luonnollista luontoa säilyttämässä. Mitä tapahtuu sitten, kun vaalit ovat ohi? Suomen hallituksessa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat harjoittamassa politiikkaa, joka on kokoomuksen sanelemaa lukuun ottamatta muutamia erityiskohtia, joilla puolueet voivat uskotella äänestäjilleen pitäytyvänsä aatteissaan. Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostunee jälleen kerran "XL-ryhmä", kokoomuksen ja vihreiden yhteistyöelin, jonka vaihtoehtona tunnetaan enintään "aseveliakseli", kokoomuksen ja demareiden liitto. Muutosvoimaa leikkivillä perussuomalaisilla olisi kummassakin tapauksessa tilaisuus aktiiviseen oppositiopolitiikkaan, mutta sitä he eivät käytä.
Suomalaiset eivät suinkaan ole politiikassa yksimielisiä. Edes vaaleihin ehdolle lähtevät poliittiset aktiivit eivät ole yksimielistä nähneetkään. Miksi heistä sitten tulee niin homogeeninen joukko, kun päästään tositoimiin? Edellisellä eduskuntakaudella (2007–11) koettiin sellainenkin ilmiö, että kansanedustajat erosivat joukolla tehtävistään. Miksi? Paljastuiko heille pikku hiljaa, ettei eduskunnalla ole todellista valtaa? Tätä tukee paljastus, jonka mukaan Vanhasen–Kiviniemen hallitusohjelma oli yhdysvaltalaisen McKinsey & Co -konsulttitoimiston laatima. Talvikaudella 2010–11 taas ilmoitettiin Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahaston) valmistelleen Suomelle uuden hallitusohjelman. Eikä eduskuntavaaleja, saati hallitusneuvotteluja, ollut edes käyty. Samaan aikaan valta on lipsunut Arkadianmäen istuntosalista myös virkamiehille (Raimo Sailas!), erilaisille neuvonantajille (Elinkeinoelämän keskusliitto!), luonnollisesti EU:lle ja muille kansainvälisille toimijoille Natosta Maailmanpankkiin. Kuka ihme sietää tällaisen muilutuksen Suomen poliittisessa järjestelmässä? Vastaus: kahdeksan eduskuntapuoluetta.
Eduskunnan ulkopuolelle jääneet ryhmät kyllä haastavat valtakonsensuksen. Valtamedia ei kerro tästä sanaakaan. Seurasin eduskuntavaalien 2011 edellä aktiivisesti sähköistä mediaa, niin interaktiivista kuin yksisuuntaistakin. Facebook, Twitter ja kumppanit olivat koko ajan täynnä kommunistien, piraattien, EU-kriitikoiden ynnä muiden postauksia, joista osa olisi käynyt sensaatiomaisista paljastuksista. Yle, Hesari, Aamulehti, MTV3 ja kumppanit eivät reagoineet niihin mitenkään. Itse asiassa valtamedian nettipalveluja seuraamalla sai vaikutelman, ettei tapahdu yhtään mitään. Yhtäältä voi olla, etteivät valtamedian toimittajat pidä "vähäpätöisistä" kohteista tulevia uutisia minkään arvoisina. Toisaalta on näyttöä, että valtamedian päättäjät sensuroivat yhdestä totuudesta poikkeavan aineiston. Muuan hämäläistoimittaja, jonka kanssa minulla oli toissa vuonna kunnia olla yhteyksissä, on kertonut avoimesti, miten isot lehdet eivät hyväksyneet hänen ydinvoimakritiikille muun ohessa sijaa antanutta artikkeliaan "liian yksipuolisena". Tämä tapahtui vuonna 2002 ennen viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä. (Kuudennen ydinvoimalan vastustuksen torppasivat vuonna 2010 vihreät, jotka istuivat ydinvoimamyönteisessä hallituksessa ja samaan aikaan omivat ydinvoimakritiikin aggressiivisesti itselleen.)
Nyky-Suomen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi saattaa haiskahtaa höyrypäiden höpötykseltä. Asiaa nimittäin mutkistaa sekin, että totalitarismi on "ulkoistettu" suomalaisessa mediakeskustelussa länsimaista sivilisaatiota uhkaaviin maihin – Kiinaan, Iraniin, Syyriaan, Pohjois-Koreaan, Valko-Venäjälle ja aina yhä enemmän myös Venäjälle, jonka kanssa Suomi on ylimielisyytensä tähden ajautumassa täysin turhaan ja typerään konfliktiin. Venäjä-keskustelua on hallinnut viime aikoina – jälleen kerran – yksi totuus, joka pitää maata Suomen vihollisena. Näkemystä vahvistetaan vuosien 1939–44 sotien alituisella, "sankarillisella", kansan kärsimyksen sivuuttavalla muistelulla. Tämä yhdistyy kaikissa niin kutsutuissa länsimaissa vallitsevaan Venäjän (kuten myös Kiinan, Iranin, Syyrian, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän) vastaiseen trendiin. Keiden etuja se kaikki siis hyödyttää? Epäilemättä Natoa, EU:ta, elinkeinoelämää – kaupallisesta mediasta aseteollisuuden kautta uusia markkinoita hamuavaan kulttuuri-imperialismiin – ja viime kädessä koko henkitoreissaan rimpuilevaa kapitalismia. Ympyrä alkaa sulkeutua.
Eduskunnan ulkopuolisia poliittisia ryhmiä ei siis sorsita vahingossa. He edustavat uhkaa, jonka halutaan jäävän pysyvästi pois vallan kammioista. He nimittäin eivät välttämättä allekirjoita epävirallista sopimusta, joka vaientaa pahimmat soraäänet poliittisessa järjestelmässä, siirtää valtaa epädemokraattisiin käsiin, puolustaa yhdysvaltalaisten ja länsieurooppalaisten isorikkaiden etuja ja uskottelee tyhmälle kansalle yhtä totuutta, jonka mukaan kaikki oikeasti oleellinen on yhtä hyvin kuin ennenkin. Heissä on muutos. Heidän kesken on kuitenkin myös kiusallisesti hiertäviä erimielisyyksiä. Arvatkaa, keitä hyödyttää se, etteivät SKP, STP, KTP, mahdollisesti eräät muut poliittiset liikkeet ja kaikki äärivasemmiston järjestöt yhdisty ja muodosta uutta muutosvoimaa, joka ei ole valmis korruptoitumaan tippaakaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)