torstai 23. elokuuta 2012

Pussy Riot ja ihmisoikeudet

Tiedämme, että kolme Pussy Riot -nimisen anarkofeministisen kollektiivin jäsentä on tuomittu Venäjällä kahden vuoden vankeuteen. Tiedämme myös, että näiden kolmen nuoren naisen tuomiota vastaan on ilmaistu mieltä Suomea ja Madonnaa myöten. Siinä onkin kaikki, mitä useimmat tietävät. Mielipiteitä asiaan liittyen on viskelty sinne ja tänne, vaikka asian tarkempia ulottuvuuksia ei ole edes vaivauduttu pohdiskelemaan.

Aiemmin loppukesällä Twitterissä levitettiin näkyvästi kampanjalausetta: "Punk rock is not a crime!" Tähän on jokaisen tiedostavan länsimaalaisen helppo yhtyä. Lauseella on vaivihkaa tarkoitettu, että Venäjällä punkrock on rikos. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja asiasta on suoria todisteita, sillä esimerkiksi tamperelaisen punkyhtye Flags of Unityn keikkakalenteriin on merkitty syyskuun alkuun paikkakuntia nimeltä Murmansk, Apatity ja Petroskoi. Putinia vastustavat musiikkiesitykset eivät liene Venäjällä sen kielletympiä – saihan Madonnakin käydä vetämässä shownsa sekä Moskovassa että Pietarissa ja lausua lavalla lemuavan vastalauseensa Pussy Riotin vankilatuomiota vastaan.

Mistä Pussy Riotin tuomitsemisessa sitten on kysymys? Venäläinen oikeustuomioistuin ei heittänyt Nadezhdaa, Mariaa ja Jekaterinaa vankilaan punkrockista tai Putinin vastustamisesta, vaan "huliganismista". Sitä ei edustanut kollektiivin luoma punkrock sinänsä, vaan helmikuussa moskovalaisessa ortodoksikirkossa tapahtunut performanssi – jonka toteutuminen ylipäänsä oli hiuskarvan varassa, koska kirkossa olleet ihmiset yrittivät estää sen. Performanssi solvasi ortodoksista kirkkoa ja Putinin hallintoa yhdistäen asiaan Neitsyt Marian, minkä ortodoksit luonnollisesti kokivat rienauksena. Aiemmin Pussy Riot oli esitttänyt punkrockiaan näkyvästi mm. Punaisella torilla.

Minä en kannata Pussy Riotin vankilatuomiota, mutta yritän ymmärtää asiaa venäläisestä perspektiivistä. Ortodoksinen kirkko on nyky-Venäjällä todella suuri voimatekijä. On ymmärrettävää, että liberaali (ja vasemmistolainen) oppositio näkee ortodoksikirkon ja Putinin hallituksen yhtenäisenä valtaliittona. Samalla tavoin Suomessa 1970-luvulle asti evankelis-luterilainen kirkko nähtiin usein porvarillis-nationalistisen ideologian levityskoneistona. Mutta missä tämä näkemys edusti Suomessa aina vähemmistöä, siinä myös Venäjän nykyiset oppositionäkemykset edustavat vähemmistöä. Pussy Riotin tuomion jälkeen Moskovassa tehty, länsimediaankin levinnyt katugallup kertoi epäämättömästi, että lukuisat "tavalliset" venäläiset pitävät tuomiota oikeutettuna. Lännen on kerta kaikkiaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että Putinin hallinnolla on Venäjän kansalaisten enemmistön tuki eikä ortodoksisen kirkon asema luonnollisesti horju senkään vertaa.

Venäjän länsipuolelta on kyllä kuulunut toisenlaistakin ääntä. Esimerkiksi Johan Bäckman ehti nimittää Pussy Riotia "järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi", ilmaista tuomion olleen varsin lievä ja haukkua feministejä. "Kohudosentin" roolia antaumuksellisesti näyttelevä Bäckman on joskus ennenkin intoutunut puhumaan läpiä päähänsä. Hänen asenteensa myötäilee myös Suomessa vierailleen Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin näkemystä. Lavrovhan vaati kunnioitusta riippumattoman venäläisen oikeustuomioistuimen päätökselle ja väitti, että Suomessakin voi saada kahden vuoden kakun jumalanpilkasta. Täällä tietysti älähdettiin, että Lavrov puhuu läpiä päähänsä, koska Suomessa ei tuomita jumalanpilkasta vaan uskonrauhan rikkomisesta ja maksimirangaistuskin on vain kuuden kuukauden vankeus. Mutta näin on ollut vain vuodesta 1999 alkaen. Vielä edellisenä vuonna Lavrov olisi ollut oikeassa.

Ehkä eniten Pussy Riot -tapauksessa silti kiusaa se into, jolla länsimaiset politikoijat ovat omineet muutaman nuoren venäläisnaisen idealistiset pyrkimykset oman politikointinsa välineeksi. Nadezhdan, Marian ja Jekaterinan vankeustuomion vastustuskelkkaan on huolettomasti hypännyt joukoittain länsimaisia patakonservatiiveja, jotka olisivat ensimmäisenä häätämässä vastaavaa punkperformanssia kotikonnuiltaan, mutta käyttävät tuomiota lyömäaseena vihaamaansa Venäjää vastaan. Madonnan ja muiden länsimaisten julkkisartistien Pussy Riot -sympatioihin on myös suhtauduttava varauksellisesti. He eivät takuulla kannata anarkofeminismiä, vaan länsimaista liberaalia kapitalismia, jota levittävä "värivallankumous" Venäjällä avaisi länsiartisteille paljon entistä tehokkaammat markkinat, kun levymyynti- ja kiertuetulot ovat lännessä kääntyneet selvään laskuun.

Ihmisoikeustapauksena Pussy Riot ei ole hääppöinen. Minusta punk-kollektiivia ei pitäisi tuomita vankilaan rienaavasta performanssista tai "huliganismista", joten siinä mielessä olen samoilla linjoilla ihmisoikeusväen kanssa. Sama väki pitää kuitenkin Suomea lähes ihmisoikeuksien mallimaana (Amnesty sentään tietää, että totaalikieltäytyjien vankilatuomiot pitäisi lakkauttaa). Tästä huolimatta Suomessa sattuu silloin tällöin, että äärivasemmistolainen tai salaliittoteorian kannattaja tuomitaan näkemystensä tähden – ei vankilaan, vaan – pakkohoitoon. Harva älähtää asiasta, Facebook-ryhmää ei perusteta hänen tuekseen (tai ryhmä kerää kolme jäsentä) eikä tapaus kohoa Twitterissä statukseen "Trending Topic". Erityisen huolestuttavalta tuntuu välillä jopa ilmeiseltä näyttävä ajatus, että ihmisoikeudet alkavat yhä laajemmalle ryhmälle länsimaiden väestöä merkitä yhtä kuin kaikki oikeudet tehdä rahaa, markkinoida bisnestä ja höynäyttää tyhmää kansaa ostamaan hömppää.

Kenen puolella omat sympatiani sitten ovat Pussy Riotin yhteydessä? 1) Itse kollektiivin, ilman mitään liitännäismerkityksiä. 2) Venäjän kansan, jonka asia ei kiinnosta länsimaiden kulttuuris-poliittista eliittiä tai edes Venäjän nykyisiä värivallankumouksellisia senkään vertaa kuin Putinin hallinnon. Kannatanko siis Putinia? En, vaan lähinnä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut.

tiistai 7. elokuuta 2012

Mistä tunnet sä ystävän?

Äänestäjäraukalla on vaikeaa, kun politiikan siirtymisessä oikealle ei pysy perässä. Nimet ovat vielä muistuttamassa vanhoista aatteista, mutta tosiasiat puhuvat toista kieltä. Keskustaksi itseään nimittävä puolue oli erään tutkimuksen mukaan eduskuntavaalien 2011 toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. "Sosialidemokraattinen" (opettelisivat nyt edes kirjoittamaan!) puolue sijoittuu poliittiseen keskustaan, hyväksyy kapitalismin eikä ole erityisen sosiaalidemokraattinen. Vihreät eivät pärjää ympäristömyönteisyyden vertailututkimuksessa vasemmistoliitolle, istuvat hallituksessa, eivät voi mitään ydinvoimalle tai Talvivaaran kaltaisille ympäristörikoksille, keskittyvät vähemmistöjen suvaitsemiseen ja kannattavat kapitalismia. Vasemmistoliitto heiluttaa ilmiselvästi sosiaalidemokratian lippua. Kommunistien joukossa on oikeita kommunisteja sekä vasemmistososialisteja, joita tämä kenttäpaikka on lähimpänä, ja kumpiakaan ei istu eduskunnassa.

Vasemmistonuoret ovat vasemmistolaisempia kuin puolueen valtalinja. Heidän piirissään väsätään lehteä, joka minulle tuntemattomasta syystä on nimeltään Libero. Samannimiseen lehteen tutustuin jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin lähetin sinne yhden jutunkin. Sain puhelinsoiton päätoimittajalta, joka ilmoitti jättävänsä kirjoitukseni julkaisematta, koska omia ei saanut haukkua. (Totta kai olin siis arvostellut nykyistä – silloista – vasemmistomeininkiä.) Lehdessä kirjoitettiin mm. perustulosta, eläinasioista ja ongelmakohdista jossain ulkomaassa. Viime viikolla nappasin eräästä kesätapahtumasta mukaani kaksi uusinta Liberoa, ja kappas vain: samoista aiheista ne näyttävät kirjoittavan edelleen. Itse aiheissa ei periaatteessa ole mitään vikaa – mutta elleivät ne viime tai toissa vuosikymmenellä innostaneet ihmisiä kapinaan, miksi ihmeessä pyöriä samoissa aiheissa vielä nykyäänkin? Tietysti on ihan hyvä, että perustulon kannatus on hiljalleen laajentunut.

Kiusallisempi ongelma on, ettei Liberosta muutenkaan juuri löydä kapinaa. Onnibus-yhtiötä käsitellään positiivisessa valossa, koska se uskaltaa toimia piittaamatta Matkahuollon ja Linja-autoliiton hintapolitiikasta. Halvempi joukkoliikenne on jees, mutta kapitalismiahan Onnibus silti tekee ja tapauksen myötä yhteiskunnallinen sääntely linja-autoalalla joutuu negatiiviseen valoon. Kaupan keskittymistä Keskon ja S-ryhmän haltuun tarkastellaan kielteisesti, mutta lukija huomaa, etteivät "liberolaiset" aja mitään sen mullistavampaa kuin tasa-arvoista kilpailua. Koko kilpailun lakkauttaminen yhteiskunnallisin keinoin ja yhteiskunnallisten päämäärien hyväksi ei taida tulla mieleenkään. Kapitalistinen järjestelmä periaatteessa hyväksytään – sen särmiä vain halutaan viilata. Samalla viilataan linssiin kansalaista, joka kuvittelee nykyisen "vasemmiston" olevan jotakin muuta kuin ihan perinteisiä sosiaalidemokraatteja.

En kirjoita tätä ilmaistakseni, että vastustan nykyistä "vasemmistolaista" politiikkaa sinänsä. Vastustan lähinnä sitä, että se tarjotaan vasemmistona ja kaiken kukkuraksi ainoana uskottavana vasemmistolaisena vaihtoehtona. Ja sellaisena se pysyy niin kauan kuin kaikki kommunistit ja sosialistit eivät oikeasti yhdisty.

Ulkomaisten teemojen käsittely vasemmistopiireissä ei ole mitään uutta. 1970-luvun alkupuolen vasemmistolaisuus esimerkiksi sai melkoista pontta Vietnamin sodan ja Chilen sotilasjuntan vastustamisesta. (Kyllä, Salvador Allende murhattiin. Älä usko nykyistä valtamediaa.) Kommunistinen ja sosialistinen liike ovat luonteeltaan kansainvälisiä, internationalistisia. Sen sijaan vasemmisto, josta kommunismi ja sosialismi on kitketty pois, käsittelemässä ulkomaisia aiheita herättää epäilyksiä. Ilmaistaanko tässä alitajuisesti, että meillä täällä on asiat hyvin ja olemme oikeutettuja haukkumaan tiettyjä toimijoita jossain sangen tuntemattomassa maassa? 1990-luvulta tarttui tajuntaani iskulause "ajattele globaalisti – toimi paikallisesti". Kansainvälinen ja globaali tiedostaminen on hyvä asia, ja ehkä kansainväliseen ja globaaliin ajatteluun on hyvä kasvattaa lukijoita suuresta maailmasta kertovilla lehtijutuilla. Vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n istuessa hallituksessa ja Suomen ollessa sotkeutuneena mm. Afganistanin kriisiin alkaa kuitenkin epäilyttää, että nyt pyritään toimimaan globaalisti. Itse olen aina käsittänyt iskulauseen tarkoittavan, että maailman parantaminen alkaa omasta kodista, omasta pihasta, kaupungista, maakunnasta ja maasta – ei niin, että me kapitalistisessa Suomessa alamme sanella, kuka saa tehdä millaistakin politiikkaa ja missäkin.

2010-luvun alun vasemmistolaisuutena yritetään siis markkinoida aatetta, joka hyväksyy maamme nykyisen yhteiskuntajärjestelmän (tietyin pikku parannuksin) ja hyväksynee myös tämän järjestelmän pakkosyöttämisen maihin, joissa täältä käsin näyttäisi olevan huonompi järjestelmä. Tätä päätelmää tukee se, ettei häikäilemätöntä Libyan sotaa vastaan vaivauduttu järjestämään mielenosoituksia, länsivaltojen tukemia Syyrian oppositiokapinallisia kannatetaan miltei kritiikittömästi, jääkiekon (!!) MM-kisojen järjestämistä Valko-Venäjällä vastustetaan näkyvästi ja Venäjän demokraattisesti* valittua nykyjohtoa vastaan räksytetään kuin rakkikoirat. (*Totta kai Venäjän demokratiassa on puutteita, mutta niin on täälläkin, Yhtenäinen Venäjä on todellisuudessakin Venäjän ylivoimaisesti suosituin puolue, eikä maan ongelmia ratkaise länsivaltojen – jälleen – tukeman rekisteröimättömän opposition kannattaminen.) Tämän päivän "vasemmisto" on siis liberaalin kapitalismin kannalla, ja antikapitalismi saa jäädä kommunistien ja sosialistien huoleksi.

Todellisen vasemmistolaisen – kapitalismin vastustajan, ihmisen ja luonnon puolustajan, tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannattajan – tunnistaa siitä, että hän ei juutu kannattamaan pieniä parannuksia nykyiseen järjestelmään, vaan ihan oikeasti haluaa nujertaa järjestelmän; hän ei säntää suin päin kannattamaan joitakin näennäisiä voimakeinoin toteutettavia parannuksia jossain vieraassa maassa, vaan kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kotimaansa, kotipaikkakuntansa ja lähipiirinsä parannuksia vaativiin asioihin; hän ei tarjoa sovinnaisia, korruptoituneita, kompromisseihin pohjautuvia näkökulmia radikaaleina ja vallankumouksellisina (saadakseen radikaalien ja vallankumouksellisten tuen) vaan on ihan oikeasti radikaali ja vallankumouksellinen.

Siitäkin hänet tunnistaa, ettei hän lietso tai ylläpidä eripuraa radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston sisällä, vaan tähtää sen yhdistymiseen.