keskiviikko 26. joulukuuta 2012

"Työlöys" ja "kansanterous"

Tiedämme jokseenkin, mitä Talvivaarassa tapahtui alkaen (virallisesti) marraskuun alkupäivistä tai (todennäköisesti) jo lokakuun jälkipuolelta. Me kriittiset tiesimme jo paljon ennen akuuttia katastrofia jotain siitä, kuinka Talvivaara vaikuttaa luonnossa ja mikä uhka se on luonnolle. Ihan varmasti tiedämme kaikki, ettei Talvivaaran kaivosta ole suljettu eikä kynnetön ympäristöhallinto mahtanut yhtiölle yhtään mitään. Ja Perästä on kuulunut.

Miksi näin kävi? Talvivaaran piti olla pelastus Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, ja koko kaivosalasta odotettiin – itsensä presidentti Niinistön sanoin – Suomen "uutta Nokiaa". Eikä siinä vielä kaikki: jotkut pitävät Talvivaaraa edelleen pelastuksena Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, varmaan kaivosalaakin uutena Nokiana. Me punaiset ja vihreät hihhulit voimme sanoa haluamamme somessa ja mielenosoituksissa – Suomihan on "tunnetusti" "vapaa" "maa" – mutta käytännössä asialla ei näyttäisi olevan paljon painoarvoa. Eniten arvoa on rahalla, jolla Talvivaaraakin tietysti pyöritetään.

Mistä lähtien työllisyys on alkanut tarkoittaa samaa kuin talous? Kaivosten sanotaan tuovan työllisyyttä, kun pitäisi sanoa, että ne tuovat rahaa. Ydinvoimalahankkeita on perusteltu niin ikään työllisyydellä. Pyhäjoki hinkui ja vinkui itselleen kuudetta ydinvoimalaa, ja ainakin nimellisesti sai sen. Ulkomainen raha kuitenkin vetäytyi hankkeesta, joka saattaa näin ollen kariutua. Money talks. Tiedämme myös Olkiluodon loputtomiin venyneestä, sikakalliista ja juridis-eettisesti kyseenalaisesta ydinvoimalaprojektista, että rakennustyöntekijät ynnä muut on värvätty ulkomailta. Näin ollen ainakaan voimalan rakennustyö ei juuri työllistäisi paikallisia. Rahaa se kyllä voisi tuoda Pyhäjoelle. Työllisyyttä käytetään selvästi talouden kauniimpana nimenä. (Valmis ydinvoimala työllistäisi toki parisensataa ihmistä, ja heistä hyvinkin moni voisi olla suomalainen ja asua Pohjois-Pohjanmaalla.)

Työ ja työllisyys kuuluvat niihin mahtisanoihin, joita ei Suomessa hevillä kyseenalaisteta. Kuten tämä Twitter-keskustelu ilmentää, punavihreässäkin leirissä nähdään "työmoraali" helpommin positiivisena määreenä kuin osana kapitalistista riistomekanismia, jolla ihmiset saadaan paiskimaan mahdollisimman paljon duunia. Ellei ajatella näennäisluterilaisia syitä, miksi ihmisten täytyy paiskia niin paljon töitä? Tietysti tuottavuuden tähden. Mikä tuottavuus? Tietysti taloudellinen tuottavuus. Käytännössä kaikki työhön ja työllisyyteen liittyvät käsitteet yhdistyvät keskusteluun taloudesta, rahan virtaamisesta koko maahan tai jollekin tietylle seudulle. Ja kuten me syvällisemmin kapitalismikriittiset ihmiset tiedämme, tämäkin on hämäystä: käytännössä rahat virtaavat vain kapitalistien taskuihin, jotka yhä useammin sijaitsevat fyysisesti jossain aivan muualla kuin Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla tai edes Suomessa.

Työn paiskintaa ehkäisee tietysti moni muukin syy kuin työttömyys. Yksi niistä on alkoholismin turmio, josta onkin viime aikoina kuullut yhä useammin Turmiolan Tommi -henkistä propagandaa, puhuttuna muun muassa ministeri Maria Guzenviinaan... anteeksi Guzenina-Richardsonin suulla. Hänhän kaivoi hiljattain jostain historian roskatunkioilta esiin ajatuksen oluen laimentamisesta. Kulttuuri- ja sivistysmaa Suomi ei luonnollisesti edes yritä olla, paitsi jos Marialla on hieman vinksahtanut käsitys kulttuurista ja sivistyksestä, mutta ministeri perusteleekin aikeita kansanterveydellä. Tämä puolestaan jälleen tarkoittaa samaa kuin (kansan)talous. (Sana "kansantalous" tarkoittaa siis käytännössä samaa kuin kapitalistien taskujen täyteysaste.) Alkoholin näet katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen terveydellisiä ongelmia, joiden hoito tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vielä alkoholiakin enemmän terveys-talous-fasismin kohteena on tupakka, jonka kuluttajat laitetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Euroopan komissio puhuu jopa mentolisavukkeiden kieltämisestä mukamas liian houkuttelevina. Parveketupakoinnin kieltoa perustellaan kansanterveyssyillä, vaikkei kerrostaloasukin hengityselimiin päädy naapurin parvekkeelta muuta kuin tuoksu. Kansanterveydestä on tullut kaunis nimi, jonka taakse kätkeytyy jälleen kysymys taloudesta: yhtäältä oletetaan tupakasta aiheutuvien terveysongelmien tulevan jälleen yhteiskunnalle kalliiksi, toisaalta ajatellaan tupakkaan sijoitettujen rahojen voivan ohjautua muihin, siunatumpiin kulutuskohteisiin (autot, viihdeteknologia, matkailu, kosmetiikka, liikuntapalvelut...).

Tupakan ja alkoholin lisäksi kansanterveyskysymyksiin, jotka ovat oikeasti talouskysymyksiä, kuuluu myös kysymys ylipainosta. Ajatellaan, että ylipainoiset sairastelevat helpommin, mikä tietysti tulee jälleen kerran yhteiskunnalle kalliiksi. Asiaan liittyy myös, että laihdutus on nykymaailmassa valtavan iso bisnes ja näin ollen ihmisten patistelu laihduttamaan tukee "rehellistä" elinkeinonharjoitusta. Lopputulos on melkoista fasismia: ihmisten on laihdutettava itsensä mallinmittoihin, tupakointi on kielletty ja laimennetun olutlitkun on käytävä alkoholista. Puhe kansanterveydestä, ja viime kädessä siis taloudesta, perustelee tarvittaessa jopa fasistisen suhtautumisen ihmisten elämäntapoihin.

Mitä talouspuheessa sitten on sinänsä vikaa? Eikö ole ihan asiallista ja ymmärrettävää, että pyritään maksimoimaan voitot ja säästämään kuluissa? Kapitalistisen logiikan kannalta onkin näin. Mikään muu logiikka ei sitä perustele. Elinkeinoelämän keskusliitto kyllä toivoo, ettei Suomessa muuta logiikkaa enää tiedettäisikään, ja Hesarista se on saanut erinomaisen propagandatorven. Kapitalistien taskuihin ohjautuvia rahoja kaivattaisiin kuitenkin kipeästi mm. ympäristö-, kulttuuri-, sivistys-, sosiaali- ja terveystoimessa, joiden taloutta on vuosi vuoden jälkeen kavennettu ja jotka kärsivät kapitalistisen logiikan hirmuvallasta yhä enemmän. Jos fasististen vaatimusten sijaan ihmisten annettaisiin elää niin kuin he oikeasti tykkäävät ja tarjottaisiin hoitoa, kun he sitä tarvitsevat, ihmiset olisivat taatusti nykyistä onnellisempia. Tämä söisi rahaa, mutta sitähän on jo kapitalistien taskuissa tarjolla tukuttain. Jos kaivoksiin ja ydinvoimaan investoidut rahat sijoitettaisiin kaivosten ja ydinvoiman aiheuttamiin ympäristöongelmiin, luonto voisi taatusti nykyistä paremmin, ja kun luonto voi hyvin, ihmisilläkin on edellytykset voida hyvin. On karkea virhe hyväksyä "työlöyden" (työllisyys -> talous) ja "kansanterouden" (kansanterveys -> talous) logiikka ja jumiutua sen viitekehykseen, sillä tämä logiikka ei ole mitään muuta kuin kapitalismin logiikkaa. Ja kapitalismi on sorron ja riiston järjestelmä, jossa ympäristöllä ja ihmisellä on arvoa vain rahassa mitattuna.

Mutta eikö sitten ole hyvä asia, että ihmiset käyvät töissä ja elävät terveesti? Tavallaan tietysti kyllä. Jokaisella on syytä olla mielekästä tekemistä, mutta: nykyinen taloudelliseen tuottavuuteen pohjautuva työllisyysjärjestelmä ei tarjoa sitä kuin pienelle osalle ihmisistä. Jokaisen on hyvä olla onnellinen, tai ainakin voida hyväksyä itsensä ja elämänsä, mutta: terveys ei sinänsä tarkoita onnellisuutta ja: nimenomaan nyky-yhteiskunnassa ihmiset sairastavat aina vain enemmän, eikä sitä voi pelkistää alkoholinkäyttöön, tupakointiin ja ylipainoon. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä voisi tarjota kaikille halukkaille sopivaa ja mielekästä työtä, joka ei enää olisi kiinni taloudellisesta tuottavuudesta, ja kokonaisvaltaisesti terveemmän ympäristön ja yhteiskunnan, jossa ihmisillä olisi edellytykset olla onnellinen. Sellaista työ- ja terveyspuhetta minäkin kannatan.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Juuhan, Bäckman?

Lukiossa 1990-luvun alussa yritin opiskella saksaa. Oppikirjassamme oli lukukappale, jossa saksalaistoimittaja haastatteli jotakuta suomalaista. Yksi kysymys käsitteli suomettumista (Finlandisierung). Suomalaisheppu vastasi, ettei käsite kuvaa todellisuutta. Kun oppikirjan painamisesta oli ehtinyt kulahtaa hieman aikaa, opettaja saattoi todeta, että nykyään me kaikki tiedämme vastaajan väitteen vääräksi. Tänä päivänä häpeän silloista itseäni, kun en ymmärtänyt kritisoida opettajan näkemystä – mieluiten ääneen. 1990-luvun alussa kuvittelimme, että siihenastinen tiedotus oli ollut vääristelevää, mutta vuonna 2012 osaan jo sanoa: silloinhan se vääristely vasta alkoi.

Suomessa vihataan Johan Bäckmania. Häntä pidetään sekä huijaridosenttina, Venäjää mielistelevänä maanpetturina että naurettavana pellenä. Valtamedia vittuilee hänelle pidättelemättä – ja Bäckman vittuilee takaisin kun viitsii vaivautua. ("Hesarin uutisointi on tasoltaan teinien vessanseinäkirjoittelua", J.B. 3.12.2012 Iltalehden mukaan.) Punavihreät some-aktivistit ovat olevinaan radikaaleja, mutta eivät useimmiten viitsi olla myötäilemättä valtamediaa ja niinpä heidän Bäckman-käsityksensäkin on kyseenalaistamattoman kielteinen. Minä ainakin alkaisin epäillä, jos huomaisin olevani samaa mieltä kuin Jari "Pilkatkaa muslimit Jeesusta" Tervo.

On syytä kerrata vähän asioita. Ensiksikään Johan Bäckman ei ole huijaridosentti. MTV3 teki turhaa ja typerää työtä kyseenalaistamalla hänen väitöskirjansa aineiston (olemassaolon). Bäckman on sittemmin esitellyt aineistonsa julkisesti, ja Helsingin yliopisto, joka tyypillisenä valtavirran instituutiona oli ensin hypätä vaistomaisesti Maikkarin kelkkaan, on antanut sille uuden täyden tunnustuksen. Toiseksi Johan Bäckman on naurettava pelle ainoastaan sikäli, että karnevalismi tekee jumiutuneelle yhteiskunnalle hyvää. Karnevalistinen pelle näyttää kaiken ylösalaisin, hänelle vihelletään, buuataan ja nauretaan – samalla kun hän kylvää juhlijoiden keskuuteen epäilyksen, Juice Leskisen sanoin: onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus onttoa kuvitelmaa? Niin, entäs jos Bäckman puhuukin asiaa ja valtavirran äänet puppua?

Sitten se kolmas. Onko Johan Bäckman Venäjää mielistelevä maanpetturi? Tietyssä mielessä – yleisen mielipiteen tunnustamia "faktoja" kyseenalaistamatta – kyllä. Valitettavasti "tosiasiat" on aina uskallettava kyseenalaistaa, ja korvissani kaikuu jo ontto kumina.

1990-luvulla valtamedia teki hartiavoimin töitä mustamaalatakseen kolme Suomen historian edellistä vuosikymmentä suomettumisen ja rähmälläänolon tähden. Uusi EU-Suomi oli väen vängällä kuvattava kansalle YYA-Suomea houkuttelevampana paikkana, eikä ihme: 43,1 % äänestäjistä vastusti vielä median jatkuvan aivopesun jälkeenkin unionin jäsenyyttä. Vaikka Neuvostoliittoa ei ole ollut olemassa enää 21 vuoteen, Bäckman tuo ummehtuneen tuulahduksen neuvostoajoilta ollessaan itään päin rähmällään – eikä niin kuin Kekkonen tai Väyrynen, vaan kuten keskiverto 1970-luvun vähemmistökommunisti. Suomalaisten legendaarinen ilmansuuntakompleksi estää näkemästä, että EU-Suomi on vuodesta 1994 (ts. jo ennen liittymistä tai sen hyväksymistä) alkaen ollut enemmän rähmällään länteen kuin YYA-Suomi ikinä edes potentiaalisesti itään. Mitään Länsi-Euroopan tai länsimaiden näkemyksiä ei virallisesti kyseenalaisteta, eikä valtamedia anna sijaa kritiikille ilman omaa kärkevää vastakritiikkiä (mistä tapaus Bäckman on valioesimerkki). Maanpetturuus on vaikeaa, kun ei ole maata, minkä pettäisi. Suomen itsenäisyys on luovutettu kultavadilla läntisille herroille. Bäckman näkee tämän, ja vaikka hänen sanansa sivaltavatkin isänmaallista tajuntaa kuin vanhan vihollisen rautamiekka, hän ajattelee nykyistä itsenäisempää Suomea pohtiessaan maamme liittymistä Venäjän yhteyteen.

Minä en ole Johan Bäckman -fani. Mielestäni hän on puhunut lukuisia kertoja ihan läpiä päähänsä, mitä olen päättyvänä vuonna kommentoinut blogissani ainakin 23.8. ja 23.10. Tunnistan kuitenkin poliittisen jahdin, mikä saa minut tyypillisenä kapinallisena tietysti sympatisoimaan saalista enemmän kuin jahtaajaa. Lisäksi en voi olla ihailematta, millaisella suorasukaisuudella uhanalainen dosentti yhä laukoo totuuskandidaattejaan. Hän saa karnevalistista palstatilaa, toisin kuin minä tai NWO-salaliittoteoreetikot (jotka itse asiassa pitävät Bäckmania toden puhujana), ja hän käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Hän näyttää mallia ja antaa uskoa meille kaikille siitä, että nyky-Suomessa voi olla julkiradikaali olematta persu. Pidemmän päälle Bäckmanin täytyisi kuitenkin löytää oma nykyistä järkevämpi poliittinen linja, jossa olisi muutakin sisältöä kuin nyky-Venäjän kaltaisen yhteiskunnan ujuttaminen Suomeen. Arvostan todella hänen ja kumppaneidensa työtä venäläisäitien lasten huostaanottotapauksissa: kuinka sosiaaliviranomainen, joka on kasvatettu pitämään Venäjää viholliskansana, edes voi olla sortamatta venäläisiä? Mutta sitäkin työtä Bäckman perustelee Venäjän perhekeskeisillä arvoilla. Liian usein dosentin suusta lipsahtaa putinistisia sammakoita, jotka vastustavat "homopropagandaa" (sellaista ei ole olemassakaan!) tai haukkuvat feminismiä. Jos voisin neuvoa Johan Bäckmania, usuttaisin häntä yhdistämään sosiaaliseen ja kulttuuriseen radikalismiinsa piirteitä länsimaiden vastavirrasta, jonka olemassaoloa hän ei näytä ymmärtävän. Vähemmistöjen kunnioittava hyväksyminen, naisellisuutta arvostava pro-feminismi ja ekologiset painotukset tekisivät ihmeitä kohudosentin vaikutukselle ja uskottavuudelle. Olisi näet todella da, jos Suomen saisi irti länsiliittoutumisesta ja mukaan Euraasian yhteistyöhön niin, että veturina toimisi moderni, moninaisuutta ymmärtävä radikaalivasemmisto.

Juuhan?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Vaihtoehtoinen uusi maailmanjärjestys

Salaliittoteoreetikoista ja uudesta maailmanjärjestyksestä (New World Order, NWO) olen kirjoittanut aiemminkin. Kertaus on jälleen opintojen äiti: minusta NWO-salaliittoteorian julistajat ymmärtävät paljon maailmasta ja ovat ihan suuren yhteiskuntienvälisen (globaali-yhteiskunnallisen) oivalluksen kynnyksellä, mutta jättävät oivalluksen tekemättä ja tarttuvat liian moniin houkutteleviin latteuksiin. Olen periaatteessa valmis uskomaan, että nykymuotoinen salaliittoteoria on bugi, jonka Bilderberg-tasoiset päättäjät ovat syöttäneet järjestelmään. Tietenkään Henry Kissinger, George Soros, Carl Bildt, Jorma Ollila ja Paavo Lipponen eivät itse levitä netissä jotakin pahaista meemiä, vaan sen tekee heidän puolestaan joukko taviksiksi tekeytyviä nettiaktivisteja pyytämättä (Suomessa osoittaisin ensimmäisenä kohti Elinkeinoelämän keskusliittoa). Ideana olisi joka tapauksessa tällöin, että kritiikki ja vastarinta johdetaan uskottavasti harhaan. NWO-salaliittoteoria vaikuttaa juuri sellaiselta syötiltä, joka totuuden sirpaleistaan huolimatta on minunlaisilleni epäilijöille välillä suorastaan älytön, mutta jonka vähemmän skeptiset nielaisevat koukkuineen päivineen.

Yksi salaliittoteorian julistajien epämiellyttävistä puolista on suora vastustus oletettuja uuden maailmanjärjestyksen peruspilareita kohtaan. Kyse on siitä, ettei viitsitä edes pohtia, olisiko jokin NWO-idea toisessa viitekehyksessä ihan hyvä, vaan kaikki uuteen maailmanjärjestykseen yhdistetyt näkemykset kielletään. Näin ollen, kun uusi maailmanjärjestys oletettavasti tavoittelee yhtenäistä maailmanvaltiota, sitä vastustetaan ja kansallisvaltioita kannatetaan; kun maailmanjärjestys pyrkii nostamaan "illuminati-neuvoston" valtaan, vastustetaan val(a)istunutta päätöksentekoa ja neuvostovaltaa; kun maailmanjärjestystä ohjaavat sionistit, vastustetaan juutalaisia; kun maailmanjärjestys pyrkii kontrolloimaan maailman väestönkasvua, sitä vastustetaan, kannatetaan oikeutta lisääntyä ja leimataan homojen emansipaatio itsetarkoitukselliseksi väestönkasvun (ja perinteisen perheyhteisöllisyyden, jonka maailmanjärjestys myös haluaa tuhota) vastustuskeinoksi. Vasemmistolaiselta, sosialistiselta, ekologiselta tai edes humanistiselta kannalta tässä ei tietenkään ole mitään mieltä. Uuden maailmanjärjestyksen vastustajien agendaan kuuluu niin paljon taantumuksellisia näkökulmia, että on surullista nähdä monen vasemmistolaisenkin hyppäävän kelkkaan.

Yllä olevan pohjalta julistaudun nyt itse vaihtoehtoisen uuden maailmanjärjestyksen (lyhyesti VUM – englanniksi se voisi kuulua ANWO eli Alternative New World Order) kehittäjäksi. Tiedän, etten ole ensimmäisenä asialla, mutta joka tapauksessa minusta uuden järjestyksen tulisi pohjautua ja sitoutua seuraaviin periaatteisiin:

1) VUM voisi toteutua nykyisten kansallisvaltioiden puitteissa, mutta se heikentäisi kansallisvaltioiden asemaa ja hävittäisi nykyiset valtioliitot (EU, Nato ym.). Se korostaisi yhtäältä globaalia, toisaalta paikallista päätöksentekoa: yksittäistapaukset päätettäisiin yhä enemmän paikallistasolla mutta globaalisti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan.

2) VUM pyrkisi siihen, että päätöksentekijöinä olisi viisaita ja valistuneita ihmisiä. Platonin ajatus filosofeista valtionjohtajina, Neuvostoliiton tieteellisen sosialismin periaate ja NWO-teorioiden illuminati-käsitys jalostettaisiin hybridiksi, jossa asioista päättäisivät kokonaisvaltaisesti maailmaa ymmärtävät asiantuntijat ja visionäärit. No hope, isorikkailla talouspomoilla ei olisi mitään asiaa tähän seuraan.

3) Edellisen huomioon ottaen, VUM pyrkisi sivistämään, valistamaan ja uudelleenkasvattamaan kapitalistisen "amerikkalaisen aikakauden" tyhmentämää kansaa. Periaattessahan yhteiskunta on sitä parempi, mitä demokraattisempi, mutta käytännössä – valitettavasti – tämän päivän maailma ei ole valmis todelliseen demokratiaan. Vasta tulevat sukupolvet voivat olla kypsiä valitsemaan itse päättäjikseen oikeasti viisaita ja valistuneita ihmisiä – ei populisteja, julkkiksia, järjestöjyriä ja ekonomisti-uskovaisia, niin kuin nykyisin on tapana. Tämä vaatisi ehkä julkisen demokratian heikentämistä välivaiheena, mutta samaan aikaan muut elämäntasot muuttuisivat demokraattisemmiksi.

4) Kuten yllä olevista kohdista ilmenee, VUM ei olisi kapitalistinen vaan sosialistinen tila. Sitä eivät pyörittäisi markkinat ja voitontavoittelu, vaan yhteiskuntasuunnittelu. Yksityis- ja perheyrittämisen VUM toki sallisi, mikäli tämä tapahtuisi yleisten periaatteiden (ks. kohdat 5–10) puitteissa. Keskisuuria ja varsinkaan suuria yksityisen sektorin yrityksiä tai yhtiöitä ei kannatettaisi.

5) VUM pyrkisi kaikkien ihmisten tasa-arvoon. Se ilmenisi sekä taloudellisena että sosiaalisena samanarvoisuutena yksilölliset näkökohdat huomioon ottaen. VUM hävittäisi nykyiset monikymmenkertaiset tulo- ja varallisuuserot, mutta tämän ei tarvitsisi merkitä taloudellista tasapäistämistä. VUM pyrkisi myös hävittämään sosiokulttuuriset luokkaerot sekä nyky-yhteiskuntien "menestyjien" ja "häviäjien" välisen kuilun. Tämänkään ei tarvitsisi merkitä tasapäistymistä. Minkäänlaista syrjintää tai rasismia ei tuettaisi.

6) VUM pyrkisi ekologisuuteen ja ihmisten tasapainoon luonnon kanssa. Tehomaatalous lakkautettaisiin ja korvattaisiin luomulla. Ruoka tuotettaisiin paikallisesti tai alueellisesti lukuun ottamatta niitä kasvikunnan tuotteita, jotka eivät omalla alueella menesty; niiden suhteen noudatettaisiin reilun kaupan periaatteita. Ruuan prosessointia ja lisäaineiden käyttöä vähennettäisiin. Lakto-ovo-pesco-vegetaarista ruokavaliota suosittaisiin lihansyönnin kustannuksella lähinnä talouspoliittisin (verotuksellisin) keinoin. Yleensäkin ympäristönäkökohdat nostettaisiin talousnäkökohtien edelle ja sosiaalisten näkökohtien rinnalle, tarvittaessa myös niiden edelle. Ilmastonmuutos pyrittäisiin pysäyttämään.

7) Liittyen edelliseen kohtaan: VUM noudattaisi tarkkaa ja ympäristöystävällistä energiapolitiikkaa. Ydinvoimasta luovuttaisiin heti ja fossiilisista polttoaineista siirtymäajan kuluessa. Tuuli- ja aurinkoenergiaa kehitettäisiin ja hyödynnettäisiin tehokkaasti, ja uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja tutkittaisiin. Samalla VUM pyrkisi energiankulutuksen vähenemiseen. Talot rakennettaisiin energiatehokkaiksi, polttoaineita kuluttavien koneiden ja moottoreiden kulutusta kehitettäisiin pienemmäksi, mainosvalot ja osa katuvaloista sammutettaisiin yöksi. Tavaroiden tarpeettoman maailmankolkasta toiseen siirtelyn lisäksi myös tarpeetonta ihmisliikennettä tulisi pyrkiä vähentämään. Palvelut ja työpaikat tuotaisiin lähemmäs ihmisiä, ja liike-elämä ja yhteiskunnallinen asioidenhoito paikallistuisivat tai alueellistuisivat. Lentoliikenne lakkaisi suurelta osin ja yksityisautoilu tehtäisiin vaikeammaksi tai vähemmän houkuttelevaksi. Julkista liikennettä ja aivan erityisesti raideliikennettä tuettaisiin, samoin paikallista kevyttä liikennettä.

8) Yksilönvapautta VUM kunnioittaisi. Ihminen olisi periaatteessa vapaa tekemään mitä hyvänsä paitsi vahingoittamaan toista ihmistä tai luontoa tai hyötymään näiden kustannuksella. Nykyisin on päinvastoin: ympäristön tai kanssaihmisten sorto ja riisto, jopa väkivalta näitä kohtaan hyväksytään, mikäli sille on taloudelliset tai ideologiset perusteet. Yksityiselämän valintoja sen sijaan pyritään kontrolloimaan ja ihmisiä myös niiden pohjalta syyllistämään. VUM sallisi ihmisen elää niin kuin häntä huvittaa, ja jos ihminen pyytäisi apua, hän saisi apua.

9) VUM:n tavoitteena olisi onnellinen ja tasapainoinen väestö. Psyykkisiä ongelmia hoidettaisiin oikeasti eikä vain näennäisesti ja numeroina. Nykyisen lääkehoidon VUM kyseenalaistaisi sekä fyysisissä että psyykkisissä tapauksessa. Olipa kyse hoidosta, yhteiskunnallisista palveluista tai teknisistä apuvälineistä (kaikilla elämänalueilla), VUM:n periaate olisi, että yhteiskunnassa kaikki oikeasti toimisi eikä vain tuottaisi illuusion toimivuudesta (niin kuin nykyisin).

10) VUM pyrkisi levittämään rakkautta ja rauhaa ihmisten keskuuteen. Osittain tämä tapahtuisi kohdassa 3 mainitun valistuksen ja uudelleenkasvatuksen avulla, mutta toisaalta itse järjestelmä ei suosisi vihaa, katkeruutta ja väkivaltaa ylläpitäviä sosiaalisia tekijöitä, kuten kilpailua. Inhimillistä ymmärtämistä arvostettaisiin rangaistus- ja kostomentaliteetin kustannuksella, sotaorganisaatiot lakkautettaisiin ja toteutettaisiin aseistariisunta. Uuteen maailmanjärjestykseen ei näin ollen voitaisi päätyä sodalla tai väkivalloin vaan rauhanomaisin keinoin.

11) Täydellisimmillään VUM:n mukainen maailma olisi "globaali kylä". Urbaanin, suburbaanin ja ruraalin väliset kuilut häivytettäisiin niin, että kaupunkielämä saisi kyläyhteisöllisiä piirteitä (niinpä niin Emilia Kukkala!) ja maaseudun haja-asutusalueet verkostoitaisiin lähempään yhteyteen lähikaupungin (ja sitä kautta alueellisten ja valtakunnallisten pääkaupunkien) kanssa. Tavoitteena olisi, että yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä kunnioittavan, tasa-arvoisen, rauhanomaisen ja ekologisen sosiaalisen ympäristön löytäisi niin maalta kuin kaupungista tai niiden väliltä, niin pohjoisesta kuin etelästä tai niiden väliltä.

12) Useimmissa nykyisissä kansallisvaltioissa on olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoittaa: jos uskot eri lailla kuin valtaväestö, sinua syrjitään. Neuvostoliitossa oli olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoitti: olet vapaa elämään ilman uskontoa. VUM toteuttaisi uskonnonvapauden purkamalla vallan ja uskontojen yhteyden, mutta pyrkisi myös lähentämään uskontoja edistämällä niiden välistä vuoropuhelua sekä opettamalla yleismaailmallista ja yleisinhimillistä hengellisyyttä. Näin ollen VUM synnyttäisi tilan, joka yhdeltä kannalta olisi ei-uskonnollinen, toiselta kannalta yksi maailmanuskonto eri vivahteineen (paikallis-alueellisesti ja yksilöllisesti), kolmannessa mielessä taas uskontojen kirjo, jossa jokainen kasvaisi hyväksymään toisen valitseman pelastustien.

Lista voisi täydentyä vielä hyvinkin monella tekijällä, mutta lopetan tässä yhteydessä tähän.

torstai 15. marraskuuta 2012

Suomi, korruption ihmemaa

Tapaus Talvivaara on soittanut hälytyskelloja kaikkialla Suomessa. Ympäristökatastrofina se yltää Kekkosen ajan pahimpien – kuten Lievestuoreen lipeälammen – tasolle, vaikka mitään sellaista ei pitänyt ekologisesti tiedostavassa maassa enää koskaan tapahtua. Yhdellä kädellä on tiedotettu pilaantuneista vesistöistä kaivoksen lähettyvillä ja toisella osoitettu ovea uudelle viranomaisjärjestelmälle, jossa ympäristökeskukset on alistettu osaksi elinkeinovetoisia ely-keskuksia. Uudistuksen tehnyt Vanhasen–Kiviniemen porvarihallitus on istutettu syytettyjen penkille. On selvää, että ympäristönvalvonta ei toimi tällä systeemillä. Mutta siinäkö on kaikki?

Kaikkein hälyttävintä Talvivaaran tapauksessa on se kieroilu, kähmintä, salailu, pimitys ja kiemurtelu, mitä on tullut ilmi joka suunnalta. Eräänä päivänä esimerkiksi paljastui, että Talvivaaran alapuolelta Laakajärvestä oli löydetty kuolleita mateita kolme päivää ennen vuodon oletettua alkamisajankohtaa. Tämän jälkeen kerrottiin, että juuri Laakajärven suunnalla ollut veden myrkkypitoisuuksia havainnoinut mittari oli pimentynyt jo 16. lokakuuta ja alkanut seuraavan kerran toimia vasta 6. marraskuuta eli vuotoilmoituksen jälkeen. Kun tutkiva journalisti Juha Kauppinen uteli asiasta Kainuun ely-keskuksen työntekijöiltä, nämä eivät muka tienneet mistä oli kyse ja puhuivat pahasti ristiin, vaikka mittari oli ely-keskuksen omassa valvonnassa. Tietojen pimitys on räikeän ilmiselvää. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun mediaa ei ollut päästetty kaivosalueelle tarkastelemaan tuhoja, mitä ennen muistamme muun muassa Talvivaaran koko uraanikaivosominaisuuden pidetyn piilossa kansalta ja – ainakin näennäisesti – ympäristöviranomaisilta. Emme voi enää pilkata Tsernobylin ydinonnettomuuden salailua; sama tapahtuu täällä tänään.

Ei siinä kaikki. Entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita. Samoin osakeomistajiin lukeutuvat kaivosalaa "uudeksi Nokiaksi" nimittänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä Talvivaaran ympäristövaikutuksia alakanttiin arvioinut ympäristökonsultti Olli Salo, nykyään varsinainen suuromistaja. Muitakin ongelmallisia osakkeenomistajanimiä on pulpahdellut esiin. Kainuun ely-keskuksen pomo – siis myös Kainuun ympäristöviranomaisten pomo – Kari Pääkkönen taas on koko ajan virkavapaalla Geologisesta tutkimuskeskuksesta (GTK), jonka yksi keskeisistä toimenkuvista on etsiä lisäedellytyksiä kaivostoiminnalle. Ongelmallinen hahmo on myös kokoomuksen broilerikuningas Jyri Häkämies, joka Talvivaaran vuodon jo tapahduttua loikkasi kaivostoimintaa valvovan elinkeinoministerin tuolilta Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi. Näin suora kytkös elinkeinoelämän etujärjestöön ei voi olla paljastamatta, että Häkämiehen intressinä on Talvivaarassakin ollut kaiken aikaa bisnes eikä ympäristö. Lisäksi on paikallaan mainita, että vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on Talvivaaran omistajan ja kaivosalan mannekiinin Sauli Niinistön veljenpoika.

Miksi Talvivaarassa kävi niin kuin kävi (ja on tähänkin asti käynyt)? Vastaus on päivänselvä: korruptio. Koko kaivosprosessi suunnitteluvaiheesta ympäristövaikutusten ja rakennustyön kautta uuteen ympäristökatastrofiin on täpötäynnä huomioimatta jätettyjä jääviyksiä ja sattumiksi liian outoja henkilö- ja asiayhteyksiä.

Suomalaiset ovat pitkään jaksaneet ylpeillä sillä, ettei maamme ole korruptoitunut samalla lailla kuin Etelä- tai Itä-Euroopan valtiot. Tämä on isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tulos. Esimerkiksi hyvä veli -järjestelmät, jotka ovat nousseet esiin mediassa jo vuosikymmenien ajan, ovat yksi korruption muoto. Niistä puhuttaessa ei kuitenkaan käytetä sanaa 'korruptio', koska lahjukset eivät välttämättä ole konkreettisia. Muistan, kuinka Hannu Karpo uteli 1990-luvulla satunnaisilta vastaantulijoilta, mitä mieltä he olivat hyvä veli -käytännöstä. Yksi vilpitön mummeli ilmoitti pitävänsä sitä hyvänä asiana, koska onhan se mukavaa, kun veljeä pidetään hyvänä. Ei tietämätön kansa ymmärrä puhetta hyvä veli -järjestelmistä puheeksi korruptiosta. Näin hämäys toimii. Talvivaaran yhteydessä on valtamediaa myöten uutisoitu vastaavien päätöksentekijöiden osakeomistuksista ynnä muista ongelmallisuuksista, mutta vain pari vähäistä blogikirjoittajaa on uskaltanut käyttää sanaa 'korruptio'. Eikä vieläkään puhkea se käsityskupla, ettei Suomi ole korruptoitunut maa.

Mikä Suomen tekee korruption kannalta kiusalliseksi ja samalla korruptiolle suotuisaksi? Mikäpäs muu kuin yllä kuvattu isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tuloksena syntynyt asenneilmasto. Mikäli jossakin Keski-Euroopan maassa on korruptio-ongelma, sitä käsitellään valtakunnallisessa mediassa ja kansalaiskeskustelussa korruptiona eikä peitenimillä. Ei Tsekissä elätetä harhaluuloa, ettei Tsekki ole korruptoitunut tai korruptioon taipuvainen maa. Kun korruptiota paljastuu, se tuomitaan ja maa halutaan vapauttaa siitä, vaikka välillä mennäänkin niin syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin, että kirpaisee. Kun korruptioon törmätään Suomessa, se salataan – ainakin mahdollisimman pitkään – tai siitä käytetään peitenimiä ja kiertoilmauksia. Yleinen asenneilmapiiri toimii korruption paljastumista vastaan. Näin kansan syvillä riveillä pysyy ylpeys suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mikä varmasti toimii kaikilla "me vastaan muut" -rintamilla (urheilu, sotaromantiikka, ulkomaalaiskysymys), mutta ehkäisee yhteiskunnan mahdollisuuden kehittyä oikeasti paremmaksi tiedostavien kansalaisten myötävaikutuksella.

Aina silloin tällöin julkisuuteen lipsahtaa muutama sana suomalaisesta korruptiosta tai sen epäilystä. Muusikko, kitaristilegenda Hasse Walli esimerkiksi ihmetteli muutaman vuoden takaisessa Soundi-lehden haastattelussa, miksi Yle suosii musiikkivalinnoissaan lähes yksinomaan isoja ylikansallisia levy-yhtiöitä, vaikka se yhteiskunnan instituutiona voisi soittaa mitä lystää. "Henkilökohtaisesti epäilen suuren luokan korruptiota", tölväisi Walli. Kriittiselle kansalaiselle tämä pieni pulpahdus antaa oivalluksen, että korruptio on yhteiskunnallisissa instituutioissa täysin normaalia, mutta siitä ei vain ole tapana puhua. Wallin kommentistakaan ei puhuttu sen enempää. Talvivaaran yhteydessä on tärkeää huomata, että korruption lonkerot ulottuvat sekä ely-keskuksiin ja yva-menettelyyn että ministeritasolle ja viime kädessä tasavallan presidenttiin saakka. Ja vaikka paljon on jo puhuttu, kaikkein synkimmät faktat saattavat piillä siinä mistä ei vieläkään puhuta.

Kaikissa opettavaisissa tarinoissa on tapana kysyä lopuksi: mitä tästä opimme? Tässä muutamia ehdotuksia: suomalainen yhteiskunta on korruptoitunut. Suomalainen asenneilmasto tukee korruptiota suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne, joita meillä on tapana omahyväisesti haukkua. Suomalainen yhteiskunta on läpimätä. Elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää suomalaista yhteiskuntaa ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella aivan miten lystää. Tämä on kapitalismia. Se, että elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää yhteiskuntaa, vaatii korruptiota. Kapitalismi vaatii korruptiota. Suomalainen yhteiskunta vapautuu korruptiosta, kun se vapautuu elinkeinoelämän eli bisneksen ylivallasta ja kansallista omahyväisyyttä tukevasta asenneilmastosta. Se on mahdollista, kun kapitalismi on nujerrettu ja sitä myöten kieroutuneen asennekasvatuksen syy kitketty.

torstai 8. marraskuuta 2012

Uusi media

Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka valtamedia tekee sitä tai ei tee tätä. Valtamedia on korruptoitunut, edustaa hallitsevia piirejä ja heittäytyy silloin tällöin ilmiselvästi puolueelliseksi. Sen ohessa valtamedia tarjoaa vain pintaraapaisun tärkeistä aiheista ja julkaisee kaikenlaista tyhjänpäiväisyyttä, jota se julkeaa väittää kansan haluavan. Näin ollen valtamedia osallistuu sekä kansan harhaanjohtamiseen että tyhmentämiseen.

Median ei kuitenkaan tarvitsisi olla valtaryhmien väline. Jos joukko toimittajia saisi tuekseen riittävän suuret vaihtoehtopiirit, heillä saattaisi olla resursseja ylläpitää täysin erilaista ja toisin ajattelevaa mediaa. Nythän sitä jo tapahtuu netissä, mikä ei tarvitse muita resursseja kuin aikaa. Nettimediat jäävät kuitenkin yleensä pienten piirien puuhasteluksi, sillä suuri yleisö ei "törmää" niihin missään eikä tiedä niiden olemassaolosta yhtään mitään. Tarvitaan ratkaiseva askel printtimedian maailmaan.

Joku voi kysyä, eikö meillä ole jo paperilehtiä aivan riittävästi. Niitä myös lakkautetaan aika ajoin – City-lehti, näin ajankohtaisena esimerkkinä, lopettaa yli neljännesvuosisataisen ilmestymisensä tähän syksyyn. Eikö riitä, että meillä on laajalti luettu ja arvostettu Voima-lehti sekä äärivasemmiston näkökantoja painottava Tiedonantaja? Valitsin nämä lehdet hyvin tietoisesti, sillä minusta uuden paperilehden täytyisi muistuttaa Voiman ja Tiedonantajan risteytystä. Samaan aikaan sen pitäisi myös olla jotakin ihan muuta. Lehden olisi tarjottava lukijalle kiehtova, kiinnostava lukupaketti, mutta täysin eri metodeilla kuin Voima tai Vihreä Lanka. Lehden täytyisi olla yhteiskunnallisen vallankumouksen asialla, mutta täysin eri perustalta kuin puoluesidonnaiset mediat.

Oletetaan, että lehti olisi nimeltään Uusi Media. Näen sen mielessäni tabloidina, jonka kansi hehkuu läpitunkevassa värikylläisyydessään häpeämätöntä epäsovinnaisuutta. Myös lehden sisäsivujen ulkoasussa olisi "poptaiteellista" otetta: lehti näyttäisi koko ajan tekevän pastissia tai parodiaa jostakin määrittelemättömästä – ehkä kaupallisista sensaatiolehdistä, ehkä itsetehdyistä poliittisista lentolehtisistä, ehkä itsestään. Mutta Uusi Media olisi tosissaan. Etusivulle olisi präntätty pienellä motto "Kerromme asiat toisin, sillä asiat ovat toisin". Tämä näkyisi lehden journalistisessa linjassa. Artikkeleita saataisiin ulkomaanjutuilla ylpeilevältä Sosialismi.netiltä, patriotismiin taipuvaiselta Verkkomedialta, takuulla Tiedonantajalta ja varmasti myös muilta vasemman laidan medioilta, esimerkkinä Kansan Ääni. Jonkin verran tehtäisiin ikiomia juttuja. Minä esimerkiksi ottaisin mielelläni kolumnistin ja musiikkitoimittajan pestin.

Yllä olevasta voinee ymmärtää, mikä olisi Uuden Median poliittinen linja. Se olisi kompromissittomasti ja häpeämättömästi kaikkia nykyisiä valtapiirejä vastaan, mutta täysin vasemmistolaisessa hengessä. Se ei kannattaisi yhtäkään tämänhetkistä eduskuntapuoluetta, ei edes vasemmistoliittoa. Se vastustaisi länsiliittoutumista, Natoa ja myös EU:ta, muttei isänmaallisista syistä, vaan koska emme hyväksy EU:n politiikkaa emmekä vallan karkaamista ylikansallisille päättäjille, joita emme ole koskaan valinneet. Uusi Media tiedostaisi myös ekologisesti eikä lähtisi niiden kelkkaan, jotka väittävät ilmastonmuutosta huuhaaksi. Mutta se ei hyväksyisi kapitalistista viherpesua eikä toisaalta syyllistäisi ihmisiä huonoista yksilöllisistä valinnoista, niin kuin viherpiireillä on valitettavana tapana. Se vaatisi vallankumousta, ja hyvä yhteiskunnallinen vallankumous on väistämättä myös ympäristövallankumous.

Yhtenä Uuden Median erityispiirteenä täytyisi olla maailmanparannuksen tarjoaminen houkuttelevana ideana. Nykyiset mediat osaavat kyllä räksyttää joka suuntaan, mutta niistä puuttuu niin kutsuttuja hyviä viboja. Värikkyys, oma uusi visuaalinen filosofia ja vaihtoehtojournalismin karnevalistisuus antaisivat medialle ja sen edustamalle poliittiselle aatteelle luonnollista nostetta. Tehtävänä olisi antaa lukijalle hyvä fiilis, että maailma todella muuttuu tällä tavoin. Sitä tunnetta ei esimerkiksi nykyistä Tiekkaria lukiessa voisi kuvitellakaan. Jos hyvin kävisi, Uudesta Mediasta tulisi suomalaiseen yksipuoliseen ja yksi-ilmeiseen mediakenttään täysin uudenlainen menestystarina. Sitä voisi seurata Uusi Radio, joka soittaisi maailmanparannusmusiikkia, kohauttaisi ajankohtaiskommenteillaan, tekisi läpileikkauksia kulttuuriin ja järjestäisi kriittisiä radiokeskusteluja, sekä uusi tv-kanava (ei missään tapauksessa enää "Uusi TV"), joka viimeistelisi suomalaisen mediakentän lisäksi myös suomalaisen tietoisuuden muutoksen.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kunnallisvaalit 2012 – ei tapahdu mitään?

Suomessa järjestettiin jälleen kerran kunnallisvaalit. Tulos ei tarjonnut monta yllätystä. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena ja sai isomman kannatusosuuden kuin viime eduskuntavaaleissa, joskin pienemmän kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. SDP säilytti niin ikään kakkossijansa, joka sillä oli sekä eduskuntavaaleissa että vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Keskusta sijoittui kolmanneksi, kuten neljä vuotta sitten, mutta petrasi eduskuntavaalien sijalukuaan yhdellä, mikä johtui perussuomalaisten selvästä taantumisesta. Vasemmistoliitto näytti pitkään olevan saamassa viidettä sijaa viime eduskuntavaalien tavoin, mutta jäi lopulta jälkeen vihreistä samalla lailla kuin edellisissä kunnallisvaaleissa. RKP oli numero seitsemän, kristillisdemokraatit numero kahdeksan ja muut puolueet jäivät prosentin murto-osille. Tämäkin on uusintaa sekä eduskuntavaaleista että vuoden 2008 kunnallisvaaleista.

Äänestysvilkkaus jäi alle 60 prosenttiin, mitä mediassa puitiin vaalipäivän jälkeisenä maanantaina yhtä usein kuin puolueiden kannatusosuuksia. Syitä esitettiin monia, mutta yksi keskeisimmistä jäi sanomatta. Se kuuluu näin: Suomen politiikassa ei tapahdu mitään. Perussuomalaiset olivat vuosikymmenen vaihteessa elähdyttävä ilmiö. Jytky ei kuitenkaan vienyt heitä hallitukseen, eivätkä persut ole saaneet aikaan eduskunnassa käytännöllisesti katsoen mitään. Tämä johtuu siitä, etteivät persut ole muutosliikkeen imagostaan huolimatta oikea muutosliike, vaan lähinnä leikkimuutosliike. He ovat näyttelijöitä, jotka näyttelevät Suomen politiikan mullistavia radikaaleja. Politiikan mullistaminen kuitenkin tarvitsisi oikeita radikaaleja eikä sellaisia näytteleviä leikkiradikaaleja. Teatterikulissien takana persut ovat vain osaamaton joukko perusjannuja plus ohjaaja Timo Soini ja muutama fasisti. Äänestäjät alkavat nähdä kulissien taakse ja liukuvat poispäin jytkystä. Valitettavasti persuilmiö on ainoa oikeasti näkyvä tapahtuma Suomen politiikassa vuosikausiin. Brittifutistähti Gary Lineker lohkaisi aikoinaan jalkapallon olevan sitä, että 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia ja lopuksi Saksa voittaa. Kuka enää kuvittelee vaalien kiinnostavan, jos niissä vaihteleva joukko äänestää joko ennakkoon tai vaalipäivänä ja lopuksi aina kokoomus voittaa?

Kunnallisvaaleihin kaikki eduskuntapuolueet lähtivät kovasti samannäköisillä teemoilla. Esimerkiksi nyt pinnalla olleen vanhusasian lupailivat laittavansa kuntoon niin kokkarit kuin vassarit, niin demarit kuin persut, niin vihreät kuin kristilliset. Heidän esittämänsä keinot poikkesivat toisistaan, mutta äänestäjät eivät välttämättä ymmärtäneet käytettyjä kiertoilmauksia ja kapulakieltä. Kokonaisasetelma kuitenkin kavaltaa karun totuuden: valtapuolueet eivät poikkea toisistaan riittävästi, eivätkä ihmiset saa selvää siitä, miten poikkeavat. Olisi edes toivonut vasemmistoliiton ja SDP:n uskaltavan käyttää demonisoitua "laitos"-käsitettä ja kokoomuksen puhuvan suoraan julkisen sektorin alasajosta. Nyt ei tehty edes sitä. Ainakin politiikan oikean laidan voi sumeilematta sanoa valehtelevan äänestäjille. Oikeastihan kokoomuksen mielestä on hyvä, että vanhukset voivat hyvin, mikäli se sattuu hyödyttämään markkinoita.

Kahdeksan eduskuntapuolueen ulkopuolella kyllä riittäisi elämää. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, se ei näy. Yksittäisiä kommunisteja kyllä lipsahti valtuustoihin siellä täällä, mitä yhteiskuntajärjestys ei toistaiseksi halua eliminoida: sehän näennäisesti todistaa, että muillakin kuin valtapuolueilla on mahdollisuutensa. Nyt on kuitenkin paikallaan luoda silmäys menneisiin kunnallisvaaleihin. Vuonna 2004 seitsemän eduskunnan ulkopuolista puoluetta sai Suomen valtuustoihin yhteensä 24 paikkaa ja paikalliset ryhmittymät peräti 420. Vuonna 2012 valtuustopaikkoja sai vain kaksi puoluetta eduskunnan ulkopuolelta, näitä paikkoja on kymmenen (joista SKP:llä yhdeksän), eikä paikallisille ryhmittymille liiennyt kuin 186 paikkaa. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa eduskuntapuolueiden kannatus oli 95,7 %, tänä syksynä 97,4 %. Kaikki mittarit siis todistavat vallan kasautuvan vuosi vuodelta enemmän eduskuntapuolueille. Nämä tietysti väittävät, että kansa saa mitä kansa haluaa. Sekö ei merkitse mitään, ettei mikään valtamedia anna näkyvyyttä pikkupuolueille? Ihan oikeasti?

Väitän siis pokkana, että kansan usko äänestämällä vaikuttamiseen on laskenut vaihtoehdottomuuden takia. Se, minkä kokoomus ja vasemmistoliitto – tai persut ja vihreät – poikkeavat toisistaan kampanja-aikana, madaltuu miltei huomaamattomaksi käytännön politiikassa. Tämän lisäksi valta liukuu jatkuvasti demokraattisten instituutioiden ulkopuolelle, eikä yhdelläkään valtapuolueella tunnu olevan asiaan mitään huomautettavaa. Kommunisteilla ja itsenäisyyspuolueella sitä olisi paljonkin, mutta he eivät näy – heitä ei päästetä näkymään – joten he eivät ole olemassa (lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä SKP:läisiä muutamilla paikkakunnilla). Suomi on kahdeksanpuoluejärjestelmä. Kuinka moni äänestäisi piraatteja, Köyhien asialla rp:tä tai STP:tä, jos heillä oikeasti nähtäisiin mitään mahdollisuuksia? Ja kuinka paljon enemmän Suomen politiikassa olisi vaihtoehtoja, mikäli eduskunnan ulkopuoliset puolueet päästettäisiin näkyviin? Politiikassa tapahtuisi taas. Se elähdyttäisi enemmän kuin kansallisteatterillinen persuja.

Jonkin verran pikkupuolueet saavat kyllä syyttää myös itseään. Suurin ja mahtavin minipuolue SKP, "luokalle jääneistä paras", valitsi kunnallisvaaleihin tunnuslauseen: Tekoja lähipalvelujen puolesta. Samalla SKP tuli tehneeksi teon keskinkertaisuuden puolesta. Erään Twitter-kommentin mukaan SKP:n vaaliohjelma oli yksi yhteen vasemmistoliiton kanssa, paitsi ei kuntaliitoksille. Jokin on vialla, elleivät kommunistit halua tai uskalla erottua selkeämmin. Kyse on samasta ilmiöstä kuin indie-musiikkiartistien halussa kuulostaa valtavirralta: kuvitellaan, että vain nykyisten menestyjien konsteilla voi menestyä. Voi voi. STP puolestaan ilmoitti vaalikampanjassaan: Kyllä kunnallisille palveluille, sinä päätät. Toki se erottui siitä, mitä kokoomus käytännössä tekee (lakkauttaa kunnallisia palveluja), mutta lopputulos katosi keskinkertaisuuteen samalla lailla kuin SKP:n lause. Itsenäisyyspuolue oli näkyvämpi, mutta myös tautofonisempi ja tönkömpi ilmaistessaan: Itsenäiset kunnat itsenäisessä Suomessa. Mutta jostain syystä siihenkin lisättiin: Sinä päätät. Kavaltaako tämä, että STP:llä ja Ipulla on muitakin yhteyksiä? Niitähän nimittäin on. Tietysti äänestäjiä on hyvä muistuttaa yli pikkupuoluerajojen, että he ihan oikeasti päättävät. Muutos 2011 taas sanoi: Ihmisläheistä ja suoraa demokratiaa. Ihan mukavasti sanottu, mutta mukavuus ei auta paljoa, kun 2011 meni jo ajat sitten. Piraattipuolueen Avoimuus, oikeusturva ja demokratia lienevät näennäisesti useimpien muidenkin asialistalla.

Tunnuslauseiden harmauden lisäksi eduskunnan ulkopuolisten ryhmien ehdokkaat olisivat voineet oma-aloitteisesti näkyä nykyistä enemmän. Kaikkea ei valtamedia pysty sääntelemään. Kävin Oulun keskusaukiolla lauantaina 20.10. puolilta päivin tarkoituksenani jututtaa paikallisen, vasemman laidan ihailtavasti ja innovatiivisesti yhdistäneen Vapaan vasemmiston ehdokkaita. Yhtään sellaista en löytänyt. Kepulaisia, kokkareita, vasureita, demareita, persuja ja vihreitä kyllä pyöri kymmenittäin. Samalla visiitillä selvisi myös, että Vapaa vasemmisto oli jättänyt leväperäisesti vaalijulisteen tekemättä. En ihmettele, että kannatus jäi alle yhden prosentin eikä valtuustopaikkoja herunut. Tampereen Keskustorilla vierailin vaalien edellä useita kertoja tähyilläkseni STP:n ja itsenäisyyspuolueen ehdokkaita, mutta sellaisiin en törmännyt kertaakaan. Edellisen ehdokasta olisin jopa saattanut äänestää. SKP:n kunniaksi on mainittava, että he päivystivät torilla melkein yhtä tiiviisti kuin kuuden suurimman eduskuntapuolueen väki. SKP:lle, STP:lle ja Kommunistiselle työväenpuolueelle ei kuitenkaan tee kunniaa se, että ne jättivät lukuisissa kunnissa minusta ilmiselvän vaaliliiton tekemättä.

Kunnallisvaalien tuloksissa SKP on monella tapaa poikkeus. Valtuustopaikkojen perusteella se tuntuu kurottavan poispäin rupusakista, vaikka onkin kaksissa viime kuntavaaleissa jäänyt alle 10 paikkaan. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin, että SKP:llä on muutama niin tehokas ääniharava, että suurimmatkin puolueet janoaisivat sellaisia listoilleen. Helsingissä Yrjö Hakasen äänisaalis oli 1624 ja sijoitus yli tuhannen ehdokkaan joukossa 31. Tampereella Jari Heinonen sai 27:nneksi eniten ääniä eli 801. Jyväskylässä Riitta Tynjän sijoitus oli 546 ehdokkaan joukossa kunnioitettava 13. ja äänimäärä 628. Vielä paremmin menestyi Peter Björklöf, jonka 379 äänen saldoa paremmin pärjäsi vain neljä raaseporilaisehdokasta. Nokialla Herkku Hernesniemi veti pohjat: 361 ääntä, kaupungin kolmonen ja kannoilla kaksi muutakin kommunistia valtuustoon (heistä Pauli Schadrin vain 67 äänellä). Kaikki nämä ääniharavat uusivat vanhan valtuustopaikkansa. SKP:llä on siis nippu hyväksi havaittuja valtuutettuja, jotka keräävät ääniä siinä missä eduskuntapuolueidenkin "tähdet". Muut eivät kerää ääniä, sillä he eivät saa koskaan tilaisuutta näyttää taitojaan. Esimerkiksi Tampereella ei Heinosen takana yksikään muu kommunisti päässyt edes sataan ääneen. SKP:llä on rahkeet vain yhteen paikkaan, ja se on räätälöity Heinoselle – jopa kommunistien omaa mediaa myöten. Nokia on Suomen ainoa kunta, jonka valtuustossa on useampia kommunisteja, ja vastaavasti Heinolasta tuli ainoa kunta, jossa SKP sai kokonaan uuden valtuustopaikan (jonka Tero Pitkä nappasi 226 äänellä).

Itsenäisyyspuolue menetti molemmat valtuustopaikkansa ja Köyhien asialla ainoansa. Senioripuolue oli vanhentunut ulos koko vaaleista, joten sen molemmat paikat päätyivät luonnollisesti haudan pohjalle. Viimemainittua minulla ei tosin tule ikävä. Sitä surullisempaa on, että STP menetti entisestä minimaalisestakin kannatuksestaan 178 (toisten tietojen mukaan 180) ääntä ja samalla viime eduskuntavaalien, joissa se kasvatti kannatustaan perussuomalaisten ohella ainoana vuoden 2007 eduskuntavaaleista, pienoisen salakavalan nosteen. KTP, jonka paluu puoluekartalle on jo sinänsä täydellinen mysteeri, hävitti myös 358 (tai 360) ääntä verrattuna vuoteen 2008. Tuntuu surkealta pohdiskella STP:n, KTP:n ja mahdollisesti Ipun yhteistyötä, kun näiden yhteenlaskettu äänimäärä ei riitä edes neljännekseen SKP:n äänistä, jotka eivät muodosta edes kahdeksasosaa kristillisdemokraattien äänistä.

Kokonaisuutena kunnallisvaalien 2012 lopputulosta käy päinsä kuvata näillä sanoilla: persukupla lässähti, muuten taas uudet shittivaalit jonon jatkoksi.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Nyt hallitaan elämäntapoja

Tiedämme kaikki, että elämänhallinta on jo vuosikausia – pian vuosikymmeniä – ollut länsimaissa suosittu aihe ja iso bisnes. Elämänhallinnasta julkaistaan artikkeleita ja kirjoja, kirjoitellaan blogeja, tehdään tv-ohjelmia ja pidetään kursseja. Käytännössä elämänhallinta on tietysti elämäntapojen hallintaa: syödään terveellisesti, liikutaan, rentoudutaan ja levätään sopivasti, järjestetään kaikelle kiinnostavalle aikaa samalla kun käydään töissä ja ylläpidetään kotia. Joku minunlaiseni voisi tähän tölväistä, että hallitsematon kaoottisuus on yksi elämän kiinnostavimpia tosiasioita, mutta bisnestä sellainen tölväisy ei pysäytä tai edes hidasta.

Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.

2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.

Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.

Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.

torstai 4. lokakuuta 2012

Tarinoita totalitaarisesta Suomesta

Suomi on maa, jossa vallitsee yhden totuuden periaate. Ensimmäistä kertaa tämä totuus ja minä jouduimme todella törmäyskurssille vuonna 1994. Silloin kaikki kynnelle kykenevät mediat ja muut instituutiot julistautuivat EU:n kannattajiksi, vaikka muodollisesti päätösvalta asiasta oli kansalla. Kun Helsingin Sanomat ja kumppanit suolsivat yksipuolisia mielipiteitä ja S-ryhmäkin lupaili hinnanalennuksia heti jäsenyyden alettua, harva jaksoi pysyä unionia vastustavassa kannassaan. Ja silti niitä harvoja oli 43,1 prosenttia äänestäneistä. Valtakunnan virallinen ja yleinen totuusmielipide sivuutti siis noin yhdeksän suomalaista kahdestakymmenestä.

Seuraavana keväänä 1995 järjestettiin eduskuntavaalit. Kansa sanoi mielipiteensä: oikeistopolitiikalle oli saatava loppu. Vaalivoiton saivat niin SDP, vihreät kuin vasemmistoliittokin – viimemainittu ainoansa ikinä. Mitä sitten tapahtui? Diktaattorimainen Lipponen kaappasi puolueensa, ja sen vanavedessä hämmentävästi myös vasemmistoliiton, monta askelta oikealle tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa. Ihmisille uskoteltiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin Lipposen ja kokoomuksen ajama uusliberaali kapitalismi. Kätyrit hoitivat hommansa niin tunnollisesti, että kun Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erosivat vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä, Esko Helle syytti heitä "kepulaisiksi" – keskusta ei nimittäin ollut hallituksessa. Viimeistään tuona päivänä vasemmistolaisuus lakkasi olemasta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa.

SKP ilmestyi takaisin Suomen poliittiselle kartalle 1990-luvun jälkipuolella, vuonna 1988 perustettu KTP säilytti olemassaolonsa ja yhteistyöjärjestöksi luotu STP on vielä uudempi tulokas. Puoluekentälle on ilmaantunut myös sellaisia uusia tulijoita kuin itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla. Kaikilla näillä olisi varmasti sanansa sanottavanaan poliittisessa keskustelussa. Sitä he eivät kuitenkaan pääse lausumaan ääneen. Vaikka jopa kansainväliset tarkkailijat ovat antaneet Suomelle huomautuksen eduskunnan ulkopuolisten ryhmien syrjimisestä joukkotiedotuksessa, sama meininki jatkuu edelleen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. On kerrottu keskustelutilaisuuksista, joissa paikalle nimellisesti kutsutut eduskunnan ulkopuolisten ryhmien edustajat eivät ole saaneet yhtään puheenvuoroa – ikään kuin heitä haluttaisiin avoimesti nöyryyttää.

Suomeen on siis luotu kahdeksanpuoluejärjestelmä. Se on tietysti paljon demokraattisempi kuin USA:n kaksipuoluejärjestelmä, mutta maltetaanpa vielä hetkinen. Suomen eduskuntapuolueiden kentässä näyttäisi pintapuolisesti olevan kaikki oleellinen paikoillaan. Oikealla on kokoomus, keskellä keskusta. Keskustaoikeistoa ovat perussuomalaiset – joiden muutamat sinnikkäät toimittajat tosin yrittävät väittää olevan mieluummin vasemmalle kallellaan – sekä kristillisdemokraatit ja RKP. Keskustavasemmistoa edustavat SDP ja ainakin mielikuvatasolla myös vihreät. Vasemmistoliitto on tietysti vasemmalla laidalla. Tasapainoinen kokonaisuus, eikö totta? Paitsi, että muodollisesti samankaltainen kokonaisuus (jossa vasemmistoliiton korvasi SKDL) sijoittui 1980-luvulle saakka kilometritolkulla vasemmalle nykyisestä. "Kukaan" ei ole havainnut, että nykyisen vasemmistoliiton politiikka on vähemmän vasemmistolaista kuin 1970-luvun demareiden. "Kukaan" ei ole huomannut sitäkään, että vihreät ovat luopuneet ihanteistaan ja muuttuneet eri arvioiden mukaan joko kokoomuksen tai (nyky)demareiden puisto-osastoksi.

Kun vaalit lähestyvät, ehdokkaat vastailevat vaalikoneisiin, joiden avulla tuhannet ihmiset etsivät ehdokkaitaan. On totta, että vasemmistoliiton ehdokkaat vaikuttavat vaalikonevastausten perusteella oikeasti vasemmistolaisilta. Myös moni SDP:n ehdokas näyttäisi sijoittuvan selkeästi vasemmalle. Vihreistäkin löytää aimo annoksen ihanteellisuutta: joukkoliikennettä tuetaan yksityisautoilun kustannuksella, tehotalouden eri muotoja kohtaan ollaan kriittisiä, kierrätystä ollaan tehostamassa ja luonnollista luontoa säilyttämässä. Mitä tapahtuu sitten, kun vaalit ovat ohi? Suomen hallituksessa SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat harjoittamassa politiikkaa, joka on kokoomuksen sanelemaa lukuun ottamatta muutamia erityiskohtia, joilla puolueet voivat uskotella äänestäjilleen pitäytyvänsä aatteissaan. Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostunee jälleen kerran "XL-ryhmä", kokoomuksen ja vihreiden yhteistyöelin, jonka vaihtoehtona tunnetaan enintään "aseveliakseli", kokoomuksen ja demareiden liitto. Muutosvoimaa leikkivillä perussuomalaisilla olisi kummassakin tapauksessa tilaisuus aktiiviseen oppositiopolitiikkaan, mutta sitä he eivät käytä.

Suomalaiset eivät suinkaan ole politiikassa yksimielisiä. Edes vaaleihin ehdolle lähtevät poliittiset aktiivit eivät ole yksimielistä nähneetkään. Miksi heistä sitten tulee niin homogeeninen joukko, kun päästään tositoimiin? Edellisellä eduskuntakaudella (2007–11) koettiin sellainenkin ilmiö, että kansanedustajat erosivat joukolla tehtävistään. Miksi? Paljastuiko heille pikku hiljaa, ettei eduskunnalla ole todellista valtaa? Tätä tukee paljastus, jonka mukaan Vanhasen–Kiviniemen hallitusohjelma oli yhdysvaltalaisen McKinsey & Co -konsulttitoimiston laatima. Talvikaudella 2010–11 taas ilmoitettiin Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahaston) valmistelleen Suomelle uuden hallitusohjelman. Eikä eduskuntavaaleja, saati hallitusneuvotteluja, ollut edes käyty. Samaan aikaan valta on lipsunut Arkadianmäen istuntosalista myös virkamiehille (Raimo Sailas!), erilaisille neuvonantajille (Elinkeinoelämän keskusliitto!), luonnollisesti EU:lle ja muille kansainvälisille toimijoille Natosta Maailmanpankkiin. Kuka ihme sietää tällaisen muilutuksen Suomen poliittisessa järjestelmässä? Vastaus: kahdeksan eduskuntapuoluetta.

Eduskunnan ulkopuolelle jääneet ryhmät kyllä haastavat valtakonsensuksen. Valtamedia ei kerro tästä sanaakaan. Seurasin eduskuntavaalien 2011 edellä aktiivisesti sähköistä mediaa, niin interaktiivista kuin yksisuuntaistakin. Facebook, Twitter ja kumppanit olivat koko ajan täynnä kommunistien, piraattien, EU-kriitikoiden ynnä muiden postauksia, joista osa olisi käynyt sensaatiomaisista paljastuksista. Yle, Hesari, Aamulehti, MTV3 ja kumppanit eivät reagoineet niihin mitenkään. Itse asiassa valtamedian nettipalveluja seuraamalla sai vaikutelman, ettei tapahdu yhtään mitään. Yhtäältä voi olla, etteivät valtamedian toimittajat pidä "vähäpätöisistä" kohteista tulevia uutisia minkään arvoisina. Toisaalta on näyttöä, että valtamedian päättäjät sensuroivat yhdestä totuudesta poikkeavan aineiston. Muuan hämäläistoimittaja, jonka kanssa minulla oli toissa vuonna kunnia olla yhteyksissä, on kertonut avoimesti, miten isot lehdet eivät hyväksyneet hänen ydinvoimakritiikille muun ohessa sijaa antanutta artikkeliaan "liian yksipuolisena". Tämä tapahtui vuonna 2002 ennen viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä. (Kuudennen ydinvoimalan vastustuksen torppasivat vuonna 2010 vihreät, jotka istuivat ydinvoimamyönteisessä hallituksessa ja samaan aikaan omivat ydinvoimakritiikin aggressiivisesti itselleen.)

Nyky-Suomen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi saattaa haiskahtaa höyrypäiden höpötykseltä. Asiaa nimittäin mutkistaa sekin, että totalitarismi on "ulkoistettu" suomalaisessa mediakeskustelussa länsimaista sivilisaatiota uhkaaviin maihin – Kiinaan, Iraniin, Syyriaan, Pohjois-Koreaan, Valko-Venäjälle ja aina yhä enemmän myös Venäjälle, jonka kanssa Suomi on ylimielisyytensä tähden ajautumassa täysin turhaan ja typerään konfliktiin. Venäjä-keskustelua on hallinnut viime aikoina – jälleen kerran – yksi totuus, joka pitää maata Suomen vihollisena. Näkemystä vahvistetaan vuosien 1939–44 sotien alituisella, "sankarillisella", kansan kärsimyksen sivuuttavalla muistelulla. Tämä yhdistyy kaikissa niin kutsutuissa länsimaissa vallitsevaan Venäjän (kuten myös Kiinan, Iranin, Syyrian, Pohjois-Korean ja Valko-Venäjän) vastaiseen trendiin. Keiden etuja se kaikki siis hyödyttää? Epäilemättä Natoa, EU:ta, elinkeinoelämää – kaupallisesta mediasta aseteollisuuden kautta uusia markkinoita hamuavaan kulttuuri-imperialismiin – ja viime kädessä koko henkitoreissaan rimpuilevaa kapitalismia. Ympyrä alkaa sulkeutua.

Eduskunnan ulkopuolisia poliittisia ryhmiä ei siis sorsita vahingossa. He edustavat uhkaa, jonka halutaan jäävän pysyvästi pois vallan kammioista. He nimittäin eivät välttämättä allekirjoita epävirallista sopimusta, joka vaientaa pahimmat soraäänet poliittisessa järjestelmässä, siirtää valtaa epädemokraattisiin käsiin, puolustaa yhdysvaltalaisten ja länsieurooppalaisten isorikkaiden etuja ja uskottelee tyhmälle kansalle yhtä totuutta, jonka mukaan kaikki oikeasti oleellinen on yhtä hyvin kuin ennenkin. Heissä on muutos. Heidän kesken on kuitenkin myös kiusallisesti hiertäviä erimielisyyksiä. Arvatkaa, keitä hyödyttää se, etteivät SKP, STP, KTP, mahdollisesti eräät muut poliittiset liikkeet ja kaikki äärivasemmiston järjestöt yhdisty ja muodosta uutta muutosvoimaa, joka ei ole valmis korruptoitumaan tippaakaan?

perjantai 21. syyskuuta 2012

Salaliittoteoriat ja -teoreetikot

Yhtenä 2010-luvun poliittisesti epävakaiden alkuvuosien ilmiönä on noteerattava salaliittoteorioiden, tai jopa yhden nimenomaisen salaliittoteorian, suosion ja huomion kasvu. Olen tykännyt nimittää itseäni salaliittoteorioiden toiseksi ylimmäksi ystäväksi: uskon muun muassa melko tosissani, että joko 11 vuoden takainen WTC-onnettomuus oli tilaustyö tai ainakin USA:n ylin johto laskelmoiden salli sen tapahtua. Uskon myös, että valtamedia on 1990-luvulla järjestelmällisesti "kaapattu" tarjoamaan kansalle vain yhtä, vallanpitäjille (siis niille todellisille) mieleistä totuutta; uskon jopa, että viimeistään 2000-luvulla kaikki musiikkimediat yksipuolisesti vallannut kaupallinen populaarimusiikki editoidaan tarkoituksellisesti kuulostamaan turruttavalta. Mutta toiseksi ylimmälle ystävälle liika on liikaa.

Uusi maailmanjärjestys, New World Order, on tunnettu ideana jo vuosikymmeniä. Mistä johtuu, että idean todelliseen olemassaoloon ja toteutukseen juuri nyt uskotaan laajemmin kuin koskaan? Epäilemättä tilanne on psykologisesti ymmärrettävä. Maailma tuntuu olevan kehittymässä aina vain hullummaksi, ja kehitykselle tarvitaan jokin syy. On helpompaa napata olemassaoleva kokonaisselitys kuin miettiä ihan oikeasti alusta loppuun itse, mitä tapahtuu. Viime vuosina teoriaa on kuitenkin myös kehitetty eteenpäin. Salaliittoteoreetikot ovat törmänneet lukuisiin samoihin oivalluksiin kuin esimerkiksi minä. He ovat aivan sen kynnyksellä, että oivaltaisivat lopullisesti, mistä tosiasiassa on kysymys. Sen sijaan, että he uskaltaisivat tehdä omat kokonaisjohtopäätöksensä, he sijoittavat uudet oivalluksensa vanhaan kehykseen. Ja metsään menee.

Erinomaiseksi esimerkiksi käy Bilderberg-ryhmä, joka kokoontuu vuosittain keskustelemaan poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Salaliittoteoreetikot ovat huomanneet, mikä mahti ryhmällä ja sen kokouksilla on. Bilderbergin erityispiirre verrattuna muihin johtoportaan kokouksiin on, että ryhmä kokoaa samojen pöytien ääreen niin politiikan, talouden kuin mediankin vaikuttajia eri puolilta maailmaa. Bilderbergiä voi hyvällä syyllä pitää "maailman ylähuoneena", ja mikäli jossain on valtamedian – ja koko demokratian – "kaappauksen" varsinainen sylttytehdas, jäljet voivat hyvinkin johtaa ryhmän kokouksiin. Salaliittoteoreetikot ovat omalta osaltaan tehneet ihmiset tietoisemmiksi Bilderbergistä ja vaatineet sen esille mediassa. Tämä on pelkkää hyvää. Valitettavasti asia ei pysy näissä puitteissa, vaan salaliittoteoria pitää Bilderbergiä ainoastaan "satanistisen illuminatin" välineenä. Tämä johtuu siitä, että illuminati-teoriat yhdistyvät vanhastaan Rockefellerin sukuun, jonka patriarkka David Rockefeller on Bilderberg-ryhmän taustavaikuttajia. Tämä satanismihölynpöly estää näkemästä, mistä Bilderbergissä on oikeasti kysymys.

Yhä laajempi joukko ihmisiä on siis oivaltanut – tai oivaltamassa – että maailman nykytilassa ja kehityksen suunnassa on jotain mätää. Eikä vain sellaista mätää, mikä yleisesti tiedetään ja mistä mediakin puhuu (sodat, ihmisoikeusrikkomukset, ekologiset uhat), vaan myös jotain piiloista, salattua mätää, mistä valtamedia on epäilyttävän hiljaa. Uusi maailmanjärjestys pitää siltä osin kutinsa, että on taatusti olemassa peiteltyjä suunnitelmia USA:n ja nyky-EU:n edustaman järjestelmän ja ideologian säilyttämiseksi ja selustan turvaamiseksi demokratian purkamisen sekä valheellisen, puolueellisen joukkotiedotuksen avulla, ja suurkapitalistien edustama ns. iso raha on se, mikä uudesta järjestyksestä hyötyy eniten. Tämän järjestyksen suurin vastavoima on poliittinen vasemmisto, sanoivatpa oikeistonationalistit mitä hyvänsä. (Wikileaks toimii kyllä vastavoimana, mutta vain vasemmisto osaa todella hyödyntää paljastuksia.) Mutta salaliittoteoreetikot eivät tyydy tähän. Sen sijaan he puhuvat läpiä päähänsä kansojen itsetarkoituksellisesta sekoittamisesta, juutalaisten hirmuvallasta, Neuvostoliitosta illuminatien peiteoperaationa, ilmastonmuutospuheista ja homomyönteisyydestä osana vallanpitäjien valehtelua, ynnä muusta hieman Mein Kampfilta kalskahtavasta tolkuttomuudesta. Sitä surullisempaa on vain, että moni vasemmistolaisena itseään pitävä on sortunut mukaan samaan kohkaukseen.

Jos kaikkein ylimmäksi salaliittoteorioiden ystäväksi heittäytyisin, uskaltaisin väittää, että uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteoriat ovat maailman todellisten vallanpitäjien salaliitto ihmisten johtamiseksi harhaan suuren oivalluksen kynnykseltä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Miksi Julian Assange on sankari

Wikileaksin takapiru Julian Assange on nyt odottamassa mahdollista tuomiota ja luovutusta. Tietääkseni hän on edelleen turvassa ja "säilössä" Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa. Järjestelmä suhtautuu häneen kuin kyseessä olisi jonkinlainen Anders Breivik. On ollut jopa suunnitteilla, että brittiviranomaiset tekevät rynnäkön Ecuadorin lähetystöön ja pidättävät Assangen. Mutta miksi?

Julian Assange ei ole joukkosurmaaja. Häntä kohdellaan useankin valtion vihollisena, mitä hän ei ole. Hän ei edes vastusta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Sen sijaan hän on julistautunut "amerikkalaisen markkinalibertarismin" kannattajaksi. Tässä ei pitäisi olla vallanpitäjille mitään hälyttävää. Wikileaksin taustalla on pohjimmiltaan ihan sama ideologia, mitä jenkit ovat vähän väliä tuputtaneet "sosialististen jäänteiden" tilalle Euroopassa. Se, ettei Wikileaks – ja samalla Assange – sittenkään kelpaa jenkkien ja muiden johtavien länsimaiden vallanpitäjille, osoittaa vain, kuinka ristiriitaiseen tilaan kapitalistinen järjestelmä on ajautunut.

Assangen sankarillisuus – näin vasemmistolaisesta anti-imperialistisesta näkökulmasta – ei olekaan siinä, mihin hän on pyrkinyt, vaan siinä mitä hän eräänlaisena sivutuotteena on saanut aikaan. Wikileaks on paljastanut koko joukon johtavien läntisten vallanpitäjien salassapidettyjä kähmintöjä. Valtamedia ei Suomessakaan ole ollut järin halukas niitä esittelemään. Tämä johtuu siitä, että valtamedia, niin täällä kuin muuallakin, on myötämielinen nykyisille päättäjille. Siitä huolimatta paljastukset ovat tapahtuneet ja päätyneet lukuisiin sellaisiin silmiin ja korviin, joilta ne on yritetty kätkeä. Paljastuksia on seurannut käsittämätön ajojahti – on ihme, että Assange on ylipäänsä enää hengissä (vrt. Osama Bin Laden!). Joillakuilla on ilmeisesti liian paljon menetettävää.

Mitä Wikileaks on siis käytännössä paljastanut? Valheita. Se on raottanut verhoa meille uskotellun näennäistodellisuuden ja oikean todellisuuden välillä. Julian Assange on tullut todistaneeksi, että länsimaiden moraalinen ja käytännöllinen "paremmuus" suhteessa diktaattoreina ja terroristeina pidettyihin toimijoihin on puhkaistavissa oleva kupla. Se koira on älähtänyt, johon kalikka on kalahtanut. Yksinkertainen totuus on myrkkyä ovelalle mediatotalitarismille, joka uskottelee päättäjiemme Obamasta Kataiseen olevan ainakin suhteellisesti tarkastellen hyvän ja oikean puolella.

Vaaditaan siis Julian Assangen vapauttamista! Hän ansaitsee kaikkien vasemmistolaisten ja anti-imperialistien suurkiitoksen.

torstai 23. elokuuta 2012

Pussy Riot ja ihmisoikeudet

Tiedämme, että kolme Pussy Riot -nimisen anarkofeministisen kollektiivin jäsentä on tuomittu Venäjällä kahden vuoden vankeuteen. Tiedämme myös, että näiden kolmen nuoren naisen tuomiota vastaan on ilmaistu mieltä Suomea ja Madonnaa myöten. Siinä onkin kaikki, mitä useimmat tietävät. Mielipiteitä asiaan liittyen on viskelty sinne ja tänne, vaikka asian tarkempia ulottuvuuksia ei ole edes vaivauduttu pohdiskelemaan.

Aiemmin loppukesällä Twitterissä levitettiin näkyvästi kampanjalausetta: "Punk rock is not a crime!" Tähän on jokaisen tiedostavan länsimaalaisen helppo yhtyä. Lauseella on vaivihkaa tarkoitettu, että Venäjällä punkrock on rikos. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja asiasta on suoria todisteita, sillä esimerkiksi tamperelaisen punkyhtye Flags of Unityn keikkakalenteriin on merkitty syyskuun alkuun paikkakuntia nimeltä Murmansk, Apatity ja Petroskoi. Putinia vastustavat musiikkiesitykset eivät liene Venäjällä sen kielletympiä – saihan Madonnakin käydä vetämässä shownsa sekä Moskovassa että Pietarissa ja lausua lavalla lemuavan vastalauseensa Pussy Riotin vankilatuomiota vastaan.

Mistä Pussy Riotin tuomitsemisessa sitten on kysymys? Venäläinen oikeustuomioistuin ei heittänyt Nadezhdaa, Mariaa ja Jekaterinaa vankilaan punkrockista tai Putinin vastustamisesta, vaan "huliganismista". Sitä ei edustanut kollektiivin luoma punkrock sinänsä, vaan helmikuussa moskovalaisessa ortodoksikirkossa tapahtunut performanssi – jonka toteutuminen ylipäänsä oli hiuskarvan varassa, koska kirkossa olleet ihmiset yrittivät estää sen. Performanssi solvasi ortodoksista kirkkoa ja Putinin hallintoa yhdistäen asiaan Neitsyt Marian, minkä ortodoksit luonnollisesti kokivat rienauksena. Aiemmin Pussy Riot oli esitttänyt punkrockiaan näkyvästi mm. Punaisella torilla.

Minä en kannata Pussy Riotin vankilatuomiota, mutta yritän ymmärtää asiaa venäläisestä perspektiivistä. Ortodoksinen kirkko on nyky-Venäjällä todella suuri voimatekijä. On ymmärrettävää, että liberaali (ja vasemmistolainen) oppositio näkee ortodoksikirkon ja Putinin hallituksen yhtenäisenä valtaliittona. Samalla tavoin Suomessa 1970-luvulle asti evankelis-luterilainen kirkko nähtiin usein porvarillis-nationalistisen ideologian levityskoneistona. Mutta missä tämä näkemys edusti Suomessa aina vähemmistöä, siinä myös Venäjän nykyiset oppositionäkemykset edustavat vähemmistöä. Pussy Riotin tuomion jälkeen Moskovassa tehty, länsimediaankin levinnyt katugallup kertoi epäämättömästi, että lukuisat "tavalliset" venäläiset pitävät tuomiota oikeutettuna. Lännen on kerta kaikkiaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että Putinin hallinnolla on Venäjän kansalaisten enemmistön tuki eikä ortodoksisen kirkon asema luonnollisesti horju senkään vertaa.

Venäjän länsipuolelta on kyllä kuulunut toisenlaistakin ääntä. Esimerkiksi Johan Bäckman ehti nimittää Pussy Riotia "järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi", ilmaista tuomion olleen varsin lievä ja haukkua feministejä. "Kohudosentin" roolia antaumuksellisesti näyttelevä Bäckman on joskus ennenkin intoutunut puhumaan läpiä päähänsä. Hänen asenteensa myötäilee myös Suomessa vierailleen Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin näkemystä. Lavrovhan vaati kunnioitusta riippumattoman venäläisen oikeustuomioistuimen päätökselle ja väitti, että Suomessakin voi saada kahden vuoden kakun jumalanpilkasta. Täällä tietysti älähdettiin, että Lavrov puhuu läpiä päähänsä, koska Suomessa ei tuomita jumalanpilkasta vaan uskonrauhan rikkomisesta ja maksimirangaistuskin on vain kuuden kuukauden vankeus. Mutta näin on ollut vain vuodesta 1999 alkaen. Vielä edellisenä vuonna Lavrov olisi ollut oikeassa.

Ehkä eniten Pussy Riot -tapauksessa silti kiusaa se into, jolla länsimaiset politikoijat ovat omineet muutaman nuoren venäläisnaisen idealistiset pyrkimykset oman politikointinsa välineeksi. Nadezhdan, Marian ja Jekaterinan vankeustuomion vastustuskelkkaan on huolettomasti hypännyt joukoittain länsimaisia patakonservatiiveja, jotka olisivat ensimmäisenä häätämässä vastaavaa punkperformanssia kotikonnuiltaan, mutta käyttävät tuomiota lyömäaseena vihaamaansa Venäjää vastaan. Madonnan ja muiden länsimaisten julkkisartistien Pussy Riot -sympatioihin on myös suhtauduttava varauksellisesti. He eivät takuulla kannata anarkofeminismiä, vaan länsimaista liberaalia kapitalismia, jota levittävä "värivallankumous" Venäjällä avaisi länsiartisteille paljon entistä tehokkaammat markkinat, kun levymyynti- ja kiertuetulot ovat lännessä kääntyneet selvään laskuun.

Ihmisoikeustapauksena Pussy Riot ei ole hääppöinen. Minusta punk-kollektiivia ei pitäisi tuomita vankilaan rienaavasta performanssista tai "huliganismista", joten siinä mielessä olen samoilla linjoilla ihmisoikeusväen kanssa. Sama väki pitää kuitenkin Suomea lähes ihmisoikeuksien mallimaana (Amnesty sentään tietää, että totaalikieltäytyjien vankilatuomiot pitäisi lakkauttaa). Tästä huolimatta Suomessa sattuu silloin tällöin, että äärivasemmistolainen tai salaliittoteorian kannattaja tuomitaan näkemystensä tähden – ei vankilaan, vaan – pakkohoitoon. Harva älähtää asiasta, Facebook-ryhmää ei perusteta hänen tuekseen (tai ryhmä kerää kolme jäsentä) eikä tapaus kohoa Twitterissä statukseen "Trending Topic". Erityisen huolestuttavalta tuntuu välillä jopa ilmeiseltä näyttävä ajatus, että ihmisoikeudet alkavat yhä laajemmalle ryhmälle länsimaiden väestöä merkitä yhtä kuin kaikki oikeudet tehdä rahaa, markkinoida bisnestä ja höynäyttää tyhmää kansaa ostamaan hömppää.

Kenen puolella omat sympatiani sitten ovat Pussy Riotin yhteydessä? 1) Itse kollektiivin, ilman mitään liitännäismerkityksiä. 2) Venäjän kansan, jonka asia ei kiinnosta länsimaiden kulttuuris-poliittista eliittiä tai edes Venäjän nykyisiä värivallankumouksellisia senkään vertaa kuin Putinin hallinnon. Kannatanko siis Putinia? En, vaan lähinnä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut.

tiistai 7. elokuuta 2012

Mistä tunnet sä ystävän?

Äänestäjäraukalla on vaikeaa, kun politiikan siirtymisessä oikealle ei pysy perässä. Nimet ovat vielä muistuttamassa vanhoista aatteista, mutta tosiasiat puhuvat toista kieltä. Keskustaksi itseään nimittävä puolue oli erään tutkimuksen mukaan eduskuntavaalien 2011 toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. "Sosialidemokraattinen" (opettelisivat nyt edes kirjoittamaan!) puolue sijoittuu poliittiseen keskustaan, hyväksyy kapitalismin eikä ole erityisen sosiaalidemokraattinen. Vihreät eivät pärjää ympäristömyönteisyyden vertailututkimuksessa vasemmistoliitolle, istuvat hallituksessa, eivät voi mitään ydinvoimalle tai Talvivaaran kaltaisille ympäristörikoksille, keskittyvät vähemmistöjen suvaitsemiseen ja kannattavat kapitalismia. Vasemmistoliitto heiluttaa ilmiselvästi sosiaalidemokratian lippua. Kommunistien joukossa on oikeita kommunisteja sekä vasemmistososialisteja, joita tämä kenttäpaikka on lähimpänä, ja kumpiakaan ei istu eduskunnassa.

Vasemmistonuoret ovat vasemmistolaisempia kuin puolueen valtalinja. Heidän piirissään väsätään lehteä, joka minulle tuntemattomasta syystä on nimeltään Libero. Samannimiseen lehteen tutustuin jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin lähetin sinne yhden jutunkin. Sain puhelinsoiton päätoimittajalta, joka ilmoitti jättävänsä kirjoitukseni julkaisematta, koska omia ei saanut haukkua. (Totta kai olin siis arvostellut nykyistä – silloista – vasemmistomeininkiä.) Lehdessä kirjoitettiin mm. perustulosta, eläinasioista ja ongelmakohdista jossain ulkomaassa. Viime viikolla nappasin eräästä kesätapahtumasta mukaani kaksi uusinta Liberoa, ja kappas vain: samoista aiheista ne näyttävät kirjoittavan edelleen. Itse aiheissa ei periaatteessa ole mitään vikaa – mutta elleivät ne viime tai toissa vuosikymmenellä innostaneet ihmisiä kapinaan, miksi ihmeessä pyöriä samoissa aiheissa vielä nykyäänkin? Tietysti on ihan hyvä, että perustulon kannatus on hiljalleen laajentunut.

Kiusallisempi ongelma on, ettei Liberosta muutenkaan juuri löydä kapinaa. Onnibus-yhtiötä käsitellään positiivisessa valossa, koska se uskaltaa toimia piittaamatta Matkahuollon ja Linja-autoliiton hintapolitiikasta. Halvempi joukkoliikenne on jees, mutta kapitalismiahan Onnibus silti tekee ja tapauksen myötä yhteiskunnallinen sääntely linja-autoalalla joutuu negatiiviseen valoon. Kaupan keskittymistä Keskon ja S-ryhmän haltuun tarkastellaan kielteisesti, mutta lukija huomaa, etteivät "liberolaiset" aja mitään sen mullistavampaa kuin tasa-arvoista kilpailua. Koko kilpailun lakkauttaminen yhteiskunnallisin keinoin ja yhteiskunnallisten päämäärien hyväksi ei taida tulla mieleenkään. Kapitalistinen järjestelmä periaatteessa hyväksytään – sen särmiä vain halutaan viilata. Samalla viilataan linssiin kansalaista, joka kuvittelee nykyisen "vasemmiston" olevan jotakin muuta kuin ihan perinteisiä sosiaalidemokraatteja.

En kirjoita tätä ilmaistakseni, että vastustan nykyistä "vasemmistolaista" politiikkaa sinänsä. Vastustan lähinnä sitä, että se tarjotaan vasemmistona ja kaiken kukkuraksi ainoana uskottavana vasemmistolaisena vaihtoehtona. Ja sellaisena se pysyy niin kauan kuin kaikki kommunistit ja sosialistit eivät oikeasti yhdisty.

Ulkomaisten teemojen käsittely vasemmistopiireissä ei ole mitään uutta. 1970-luvun alkupuolen vasemmistolaisuus esimerkiksi sai melkoista pontta Vietnamin sodan ja Chilen sotilasjuntan vastustamisesta. (Kyllä, Salvador Allende murhattiin. Älä usko nykyistä valtamediaa.) Kommunistinen ja sosialistinen liike ovat luonteeltaan kansainvälisiä, internationalistisia. Sen sijaan vasemmisto, josta kommunismi ja sosialismi on kitketty pois, käsittelemässä ulkomaisia aiheita herättää epäilyksiä. Ilmaistaanko tässä alitajuisesti, että meillä täällä on asiat hyvin ja olemme oikeutettuja haukkumaan tiettyjä toimijoita jossain sangen tuntemattomassa maassa? 1990-luvulta tarttui tajuntaani iskulause "ajattele globaalisti – toimi paikallisesti". Kansainvälinen ja globaali tiedostaminen on hyvä asia, ja ehkä kansainväliseen ja globaaliin ajatteluun on hyvä kasvattaa lukijoita suuresta maailmasta kertovilla lehtijutuilla. Vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n istuessa hallituksessa ja Suomen ollessa sotkeutuneena mm. Afganistanin kriisiin alkaa kuitenkin epäilyttää, että nyt pyritään toimimaan globaalisti. Itse olen aina käsittänyt iskulauseen tarkoittavan, että maailman parantaminen alkaa omasta kodista, omasta pihasta, kaupungista, maakunnasta ja maasta – ei niin, että me kapitalistisessa Suomessa alamme sanella, kuka saa tehdä millaistakin politiikkaa ja missäkin.

2010-luvun alun vasemmistolaisuutena yritetään siis markkinoida aatetta, joka hyväksyy maamme nykyisen yhteiskuntajärjestelmän (tietyin pikku parannuksin) ja hyväksynee myös tämän järjestelmän pakkosyöttämisen maihin, joissa täältä käsin näyttäisi olevan huonompi järjestelmä. Tätä päätelmää tukee se, ettei häikäilemätöntä Libyan sotaa vastaan vaivauduttu järjestämään mielenosoituksia, länsivaltojen tukemia Syyrian oppositiokapinallisia kannatetaan miltei kritiikittömästi, jääkiekon (!!) MM-kisojen järjestämistä Valko-Venäjällä vastustetaan näkyvästi ja Venäjän demokraattisesti* valittua nykyjohtoa vastaan räksytetään kuin rakkikoirat. (*Totta kai Venäjän demokratiassa on puutteita, mutta niin on täälläkin, Yhtenäinen Venäjä on todellisuudessakin Venäjän ylivoimaisesti suosituin puolue, eikä maan ongelmia ratkaise länsivaltojen – jälleen – tukeman rekisteröimättömän opposition kannattaminen.) Tämän päivän "vasemmisto" on siis liberaalin kapitalismin kannalla, ja antikapitalismi saa jäädä kommunistien ja sosialistien huoleksi.

Todellisen vasemmistolaisen – kapitalismin vastustajan, ihmisen ja luonnon puolustajan, tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannattajan – tunnistaa siitä, että hän ei juutu kannattamaan pieniä parannuksia nykyiseen järjestelmään, vaan ihan oikeasti haluaa nujertaa järjestelmän; hän ei säntää suin päin kannattamaan joitakin näennäisiä voimakeinoin toteutettavia parannuksia jossain vieraassa maassa, vaan kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kotimaansa, kotipaikkakuntansa ja lähipiirinsä parannuksia vaativiin asioihin; hän ei tarjoa sovinnaisia, korruptoituneita, kompromisseihin pohjautuvia näkökulmia radikaaleina ja vallankumouksellisina (saadakseen radikaalien ja vallankumouksellisten tuen) vaan on ihan oikeasti radikaali ja vallankumouksellinen.

Siitäkin hänet tunnistaa, ettei hän lietso tai ylläpidä eripuraa radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston sisällä, vaan tähtää sen yhdistymiseen.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kapitalismin hyväksyminen

Kävinpä Ikeassa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityistä, kerta oli kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Ikeassa näyttäisi olevan kaikki kohdallaan. Ekologiset tekijät huomioidaan, tavaratalo sijoittuu jatkuvasti työpaikkojen vertailussa kärkipäähän, ja koko "pohjoismaista designia koko kansalle" -konsepti on mukava. Pinnan alta paljastuu, että Ikea levittää samaa sosiokulttuurista virusta kuin muutkin kapitalistiset liikeyritykset. Jokaisen kapitalistifirman tarkoitus on tehdä voittoa, ja kun kyse on kaupasta, myydä mahdollisimman paljon verrattuna kilpakumppaneihin. Ikeassa tämä ilmenee muun muassa niin, että kesäkauden spesiaalituotteet on jo kesäkuussa myyty loppuun. Tuotteita ei siis myydä todelliseen vaan ennakoituun tarpeeseen. Tänä vuonna alkukesä on ollut viileä, ja kun vihdoinkin saapuu todellinen lämmin vuodenaika, mitä tekee Ikea? Se myy jo syystuotteita! Ei ihme, ettei nykyihminen osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Sama juttu ilmenee myös toisessa ruotsalaisjätissä eli H&M:ssä: kovimpana pakkaskautena tarjotaan kevätasusteita ja talvitakit on myyty loppuun.

Itselleni tuottaa vaikeuksia ostaa tarvitsemiani tuotteita muuten kuin silloin, kun tarve on ajankohtainen. En sopeudu markkinasykleihin. Tosiasia on kuitenkin, että suuri osa kuluttajista sopeutuu niihin joko mukisematta tai aikaa myöten. Ei kesäkauden spesiaalituotteita muuten myytäisi loppuun kesäkuussa eivätkä talvitakit olisi pakkaskaudella jo menneet. Moni varmasti kiusaantuu tilanteesta, mutta opettelee käyttäytymään markkinalogiikan mukaan. Tällä tavoin kapitalismi hallitsee, paitsi markkinoita tai edes ostokäyttäytymistä, viime kädessä myös tapaamme ajatella.

Martin Luther King sanoi aikanaan, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Markkinalogiikkaan ja muuhun kapitalismia myötäilevään käyttäytymiseen ja ajatteluun sopeutuvat ihmiset ovat tässä yhtälössä "hiljaisia hyviä ihmisiä". Heillä olisi periaatteessa välineet olla hyväksymättä ja sopeutumatta, mutta he eivät käytä niitä. He voisivat yhtäältä pitää kiinni järkevästä ja spontaanista ostokäyttäytymisestään, toisaalta avata suunsa – paikan päällä kaupassa, verkkosivujen palautelomakkeissa, sosiaalisessa mediassa, lehtien yleisönosastoissa – havaitsemistaan epäkohdista. Niin he eivät kuitenkaan tee, vaan hyväksyvät ja sopeutuvat. Pienen ihmisen pullikointi suurta markkinamekanismia vastaan koetaan epämiellyttäväksi, eikä liittyminen yhteen toisten kuluttajien kanssa tunnu luontevalta ajatukselta. Asiaan vaikuttaa usein myös harhaluulo, että näin on ollut aina. Kuitenkin moni nykyisin vallitseva markkinaperiaate on Suomessa tai Pohjoismaissa vasta parin viime vuosikymmenen satoa.

Yksi näkyvimmistä ihmisten hyväksymis- ja sopeutumisilmiöstä on joukkoviestintä eli perinteinen media. Vuonna 2012 on iltapäivälehtien ihan tavallista tarjota lööpeissään laihdutusvinkkejä. Jo vuosien ajan on otsikoita revitty myös fiktiivisten tv-ohjelmien tapahtumista. Minunlaiseni ihminen, joka ei lue säännöllisesti Iltalehteä tai Ilta-Sanomia, havaitsee juttujen aiheissa ja otsikoinnissa valtavan muutoksen esimerkiksi 1980-luvulta. Sen sijaan ensisijaisesti iltapäivälehtiä kuluttavaa ostajakuntaa asia ei järkytä, sillä he ovat eläneet koko ajan mukana muutoksessa ja heillä on ollut aikaa sopeutua. Laihdutusvinkit ja tv-sarjojen tapahtumat eivät tietysti edusta minkäänarvoista uutisointia tai journalismia, mutta ne herättävät reaktioita ja usein reaktio on se mikä myy. Televisiofiktion maailmaan uppoutuminen todellisuuden sijaan vieraannuttaa, ja laihdutuksen korostaminen syömishäiriöiden ja ulkonäköpaineiden kyllästämässä yhteiskunnassa ei tiedä hyvää. Moni "hiljainen hyvä ihminen" ymmärtää tämän eettisesti kyseenalaiseksi, mutta vaikenee, hyväksyy ja sopeutuu – onhan näin ollut aina. Ja huomaamatta jää, että niin myöhään kuin 2000-luvun alussa julkkisjuorut ja seksi olivat ala-arvoisinta, millä iltapäivälehdet itseään kauppasivat.

Saamme ehkä nähdä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita hyväksymään ja sopeutumaan. Palveluita – niin yksityisiä kuin yhteiskunnallisiakin – siirretään koko ajan kauemmaksi. Lähikaupat tuhoutuvat, kouluista tulee taajamien keskustoissa sijaitsevia massayksiköitä. Sosiaali- ja terveyspalveluja supistetaan kohtalokkaasti ja olot niissä heikkenevät entisestään. Kirjastoista tulee itsepalveluyksiköitä, jotka kuolevat pystyyn ja lopulta lakkautetaan. VR nostaa hintojaan ja ihmiset joko maksavat, itkevät tai itkevät ja maksavat. Paikallisbussit siirtyvät muutamalle mammuttifirmalle, jotka päätyvät ulkomaalaisomistukseen, eivätkä ne voisi vähemmän kiinnostaa firman keskusjohtoa.

Kaikki tämä tapahtuu vain siksi, että elämme kapitalismissa, ihmiset hyväksyvät sen ja sopeutuvat siihen.