Rauhaa ja rakkautta

1960-luvulla syntyi hippiaate, josta on joka ikinen tietysti vähintäänkin kuullut. Hipit saivat aikaan tuntuvia edistysaskelia länsimaalaisten kollektiivisessa tajunnassa. He olivat pasifisteja, kansalaistottelemattomia ja ympäristötietoisia. Hippiaatteen voi sijoittaa poliittisesti (liberaaliin) vasemmistoon, vaikka Aulikki Oksanen kohdistikin ilmiselvästi teränsä hippeihin runoillessaan: "Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin." Joka tapauksessa hippiliike toimi myös kasvualustana 1970-luvun vasemmistolaisuudelle niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa.

2010-luvun alussa hippiaate näyttäisi heränneen henkiin vahvemmin kuin vuosikymmeniin. On ollut viimekesäisiä Savon hippejä (mitä media vääristellen pilkkasi "nakuleiriksi") ja tämänkesäisiä lukumäärältään vähäisempiä Hailuodon hippejä. Netistä löytyy muun muassa viime vuonna perustettu Hipit.fi-sivusto, jolle on rekisteröitynyt 556 jäsentä. Kukkakuosit (sekä kukkaniittykuosit että isot kukkakuviot) tulivat muotiin jo viime vuonna ja Kodinykkönen myy uutuutena Woodstock-bukleemattoja. Levylistojen kymmenen kärjessä on näkynyt remasteroitua Beatlesia, Jimi Hendrixin aiemmin julkaisemattomia äänityksiä ja Vesa-Matti Loirin "huumelevyksi" vihjailtua huilujamilevyä. "Hippi" oli viisi vuotta sitten haukkumasana, tänään ei.

Kaikkia tämän ajan ilmiöitä on paikallaan tarkastella kriittisin silmin, ja sama koskee myös uushippejä. Valitettavia säröjä löytyy. Vaikuttaisi esimerkiksi siltä, että tämän ajan hippien valtavirta on "elämäntapahippejä", kun 60-luvulla ja 70-luvun alussa oltiin enemmän "maailmanparantajahippejä". Tärkeämpää kuin rauhan ja rakkauden levittäminen ihmisten keskuuteen näyttäisi nyt olevan kasvissyönti, yleinen eettisyys ja meditaatio. Viimekesäinen Euroopan laajuinen Rainbow Gathering Leppävirralla onnistui levittämään ilosanomaa pulpahtamalla julkisuuteen, vaikka sensaatiolehdissä tapahtuma muuntuikin ihan valheelliseen muotoon. Suomen Rainbow-liike näyttäisi kuitenkin omaksuneen toisenlaisen politiikan. Se haluaa pitää kokoontumisensa syrjäisenä pienen piirin "perhetapaamisena", jonka sijainnin avoin levitys on kielletty ja johon asiaan vihkiytymättömät eivät ole erityisen tervetulleita. Maailmanparannus pidätetään henkilökohtaiselle tasolle. Johan se kapitalismi onkin hätää kärsimässä?

En kirjoita tätä artikkelia haukkuakseni hippejä. Päinvastoin, olen jonkin verran itsekin sellainen ja uskon moniin vanhojen ja myös uusien hippien ihanteisiin. Yhteiskuntakriittisyyskin kyllä löytyy, kun hiukan rapsuttaa hipin pintaa. Minusta uushippien täytyisi nyt ymmärtää, että heidän touhunsa elämäntapakeskeisyys on eduksi kapitalismille ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän porvarillisten voimien masinoimaa. Suuressa maailmassa "eettiset ja ekologiset" päivittäistavarat ovat jo iso bisnes ("muoti"hippituotteista puhumattakaan), mikä on sikäli nurinkurista, ettei iso bisnes ole koskaan eettistä ja ekologista. Kapitalismi voi hyvin, kun uushipit eivät tee aatteestaan ja toiminnastaan numeroa vaan ainoastaan kuluttavat toisia tuotteita, joille he ovat yhdenmukaisuudessaan ihanteellinen markkinoinnillinen kohderyhmä. Mutta jos hipit tulisivatkin toreille ja puistoihin, liikenneympyrään piknikille tai suuriin, velloviin, rauhanomaisiin mielenilmauksiin, alkaisi tapahtua. Rauha, rakkaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ekologisuus, pasifismi ja kansalaistottelemattomuus riittävät yhdessä parantamaan maailman.

Hyödynnetäänkö tilaisuus?

Vasemmistoliiton rivit natisevat pahanpäiväisesti. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho on erotettu eduskuntaryhmästä heidän vastustettua aktiivisesti hallitusta, jossa vasemmistoliitto on itse mukana. Kolmas saman puolueen kansanedustaja Anna Kontula ei ole mennyt näin pitkälle, mutta on tehnyt tyhjän äänestämisillään selväksi, kumpaa osapuolta hän sympatisoi. Ympäri Suomea ovat varsinkin nuoret vasemmistoaktiivit olleet näiden niskuroijien linjoilla. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Jukka Peltokoski ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson.

Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.

Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.

Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.