tiistai 15. marraskuuta 2011

Kärryiltä pudonneen tunnustuksia

Hei, olen 37-vuotias äärivasemmistolainen, enkä käsitä enää ollenkaan, mikä liittyy politiikassa mihinkin.

Ennen muutamaa viime vuotta asetelmat olivat verraten selvät. Oli vasemmistolaisia, jotka olivat yleensä myös aika vihreitä, ja oli vihreitä, jotka olivat yleensä myös aika vasemmistolaisia. Oli oikeistoliberaaleja, jotka suvaitsevaisuuskysymyksissä saattoivat puolustaa samaa kantaa kuin "me", mutta muutoin erottuivat "meistä" kuin yö päivästä. Oli konservatiiveja, jotka saattoivat joskus käyttää vanhavasemmistolaista retoriikkaa, mutta kyllä heidätkin tunnisti. Suhde Euroopan unioniin jakoi vasemmiston kriittisiin ja myönteisiin; oikeistossa konservatiivit olivat kriittisiä ja liberaalit myönteisiä. Muita epäselvyyksiä tuskin tunnettiin.

Tänä maailmanaikana koko asetelma on kaaostilassa ja sekaisin. Yhtäältä vihreiden valtavirta, jota kutsun seuraavassa "oikeistovihreiksi", ja peräti osa vasemmiston kannattajista – käytän tässä nimeä "keskustavasemmisto" – ovat liittoutuneet oikeistoliberaalien kanssa. Tässä liitossa on kyse globaaleista markkinoista ja kansainväliseen käytäntöön sitoutumisesta. Tosin oikeistovihreät ja keskustavasemmisto haluavat säädellyt markkinat, oikeistoliberaalit taas säätelemättömät, mutta sama kokonaiskehys on kaikkien mieleen. Olen kuullut oikeistovihreän puolustavan jopa imperialismia. Toisaalta globalisaatio- ja EU-kriittisessä toiminnassa ovat vasemmistolaiset ja konservatiiviset ainekset sekoittuneet epäilyttävästi. Yhä useampi sosialisti alkaa muistuttaa kansallissosialistia, ja yhä useampi oikeiston liittolainen julistaa vasemmiston iät ja ajat kannattamia teesejä ominaan.

Joitakin kuukausia sitten perustettiin yhdistys nimeltä Suomen perustuslaillinen kansanyhdistys. Perustuslain lisäksi yhdistys kannattaa sellaisia asioita kuin itsenäisyys, kansanvalta ja talousdemokratia. Vastustuslistalla ovat mm. ylikansallinen päätäntävalta, EU-jäsenyys ja kansalaisoikeuksien kaventaminen. Tärkeistä asioista on siis kysymys, eikä ihmetytä, että yhdistyksen aktiiveissa on vasemmistoväkeä – mm. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaana ollut Hansi Harjunharja. Mutta hei, perustuslaillinen kansanyhdistys? Työväenliikkeen piirissä tunnetaan yhä erittäin hyvin satakunta vuotta vanha pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi, jossa on mm. tällaisia säkeitä: "Nyt laki on vanha voimassa, se aataminaikuinen / rahavallan pillit on soimassa, olen perustuslaillinen." "Niille laitamme suuhun kapulat, noille sosialisteille / työmiehille kun puhuvat politiikkaa kansalle." Ei perustuslaki ole edustanut kapitalistisessa Suomessa edistystä vaan taantumusta, ei suojellut huono- vaan hyväosaisia! Sen tiesi myös edesmennyt "Jorisee" Ehrnrooth, joka perusti ensin Perustuslaillisen kansanpuolueen ja myöhemmin Perustuslaillisen oikeistopuolueen. Omissa silmissäni perustuslain ilmentämä kansallisuusajattelu on kuin miina, johon hyvää tarkoittava globalisaatio- ja EU-kriittinen vasemmistolainen voi astua.

Ohoh, tuleepas hyvä aasinsilta seuraavaan ällistykseen. Olen seurannut pidemmän aikaa Verkkomedian (verkkomedia.org) kirjoittelua. Se on näyttänyt pääasiassa hyvältä: siellä esitetään asioihin niitä näkökulmia, joita valtamedia ei hyväksy sivuilleen. Tarjouduin jopa itse kirjoittamaan Verkkomedia-tiimin tulevassa printtilehdessä. Yhden kerran säikähdin, kun tilaa oli annettu skeptisyydelle ilmastonmuutosta kohtaan, mutta hyväksyin sen poikkeavien näkökulmien vapautena (vaikkakin tuo näkökulma on ympäristölle vaarallinen ja sitä paitsi rahavallan kannattama). Tänään (15.11.) tuli kuitenkin tyrmistyttävä äkkipysäys. Verkkomedia levitti sekä varsinaisella nettisivullaan että Twitterissä adressia jalkaväkimiinojen säilyttämisen puolesta. Sen puolesta, mitä suomalaisena, jopa aseistakieltäytyjänä, olen jo viime vuosituhannelta lähtien hävennyt! Sen, mikä silpoo yhä viattomien lasten, naisten ja rauhanmiesten raajoja muistona ikivanhoista muun muassa USA:n käymistä sodista. Mikä yhdestä suunnalta näytti vasemmistolaiselta ja edistykselliseltä, onkin toisesta kuvakulmasta täysin konservatiivinen, millaiselle itse sanon "ei kiitos". Ja olen yhä enemmän ihmeissäni, keiden kanssa tehdä yhteistyötä missäkin asiassa. (Ei liene yllätys, että Verkkomediassa ja perustuslaillisessa kansanyhdistyksessä on mukana samoja ihmisiä.)

Edellisiin voinee vielä lisätä sen, että muuan nuori lady, joka huhtikuussa viuhtoi maahanmuuttoa vastaan Vapauspuolueen riveissä Tampereen Keskustorilla, ilmoittaa olevansa lähellä myös Suomen antifasistista komiteaa (SAFKA). Kun hänen blogimerkintöjään selailee, hän vaikuttaa minun silmääni useammin fasistilta kuin antifasistilta. SAFKA on puolestaan lähellä Suomen työväenpuoluetta, jota tukee muun muassa Kommunistien liitto. Asiayhteyksillä ei hänen tapauksessaan näytä olevan päätä eikä häntää.

Mieleeni juolahtaa saman tien, että moni erilaiseen poliittiseen asetelmaan kasvanut saattaa ihmetellä, mikä minä sitten olen. Lyhyesti sanoen: jossain kommunistin ja sosialistin välillä, ympäristötietoinen, pasifisti, feministi, internationalisti sekä globalisaatio- ja EU-kriittinen. Itse en näe tässä mitään ristiriitaa. Tällainen olen.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Mitä ihmettä SKP voittaa palaamalla puoluerekisteriin?

Kommunistipiireissä on taas huhkittu kasaan viisituhatta kannattajakorttia ja luovutettu ne oikeusministeriölle, joka joskus tulevaisuudessa hyväksyy Suomen kommunistisen puolueen takaisin puoluerekisteriin. Viimeksi sama toimenpide hoidettiin vuonna 2003, sitä edellisen kerran 1990-luvulla. SKP:n kannatus on ollut laskussa yhtäjaksoisesti vuodesta 2003. Kaikkien kommunististen puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa on ollut laskussa jo vuodesta 1999, sillä Kommunistisen työväenpuolueen (KTP) kannatus putosi 2003 enemmän kuin SKP:n kannatus nousi. Jos mukaan luetaan vielä kolmas pikkupuolue, vuoden 2007 vaaleissa mukaan tullut Suomen työväenpuolue (STP), voi sanoa äärivasemmiston kannatuksen pysyneen vuosina 1999–2007 lähes ennallaan. Siihen nähden viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui roima pudotus. Viimeistään nyt pitäisi kommunistienkin tajuta, ettei heidän pelinsä vetele.

Kaikesta huolimatta SKP:n kommunistit näkivät vielä kerran sen iänikuisen vaivan, että keräsivät kannattajakorttinsa päästäkseen takaisin rekisteriin. Nyt on aika kysyä: minkä helvetin tähden? Yrittääkseen jälleen kerran entisin keinoin läpi? Voi elämä. Näen silmissäni tuttuja naamoja päivystämässä vaalityön nimissä Tampereen Keskustorin takanurkassa.

Olisiko jotain parempaa voinut keksiä? Ilmassa leijuu zeppeliinilaivueen kokoinen tilaus radikaalille vasemmistolle, joka ei hyväksy kapitalismin puolikastakaan. Täytyykö tilauksen vastaanottamisen mahdollisuus suorastaan sabotoida? Jos ihmiset haluaisivat äänestää SKP- tai STP-nimistä puoluetta (puhumattakaan KTP:stä, RIP), he olisivat tehneet sen jo menneenä keväänä. Sirpaloitunut äärivasemmisto ei ole uskottava, eivätkä sirpaleet saa mitään aikaan ilman toistensa ja laajempien epäröivien vasemmistopiirien tukea. Kaikesta huolimatta SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen möläytti minulle kirkkain silmin syyskuussa Lohjalla, ettei useamman äärivasemmistopuolueen olemassaolossa ole mitään vikaa. Kuulemma jossain Latinalaisessa Amerikassa se asetelma toimii oikein hyvin. Toimiiko Suomessa, jumalauta? Eikö tuloksissa pitäisi näkyä jo plusmerkki eikä tolkuttoman iso miinus?

Joukko SKP:n, STP:n ja Itsenäisyyspuolueen liepeillä pyöriviä aktiiveja herätti keväällä henkiin ajatuksen SKDL:n elvyttämisestä. Valitettavasti pian ilmeni, että SKDL:n nimi on jumissa Aulis Ruuthin johtamalla keskustavasemmistolaisella (=vasemmistoliittolaisella) yhdistyksellä. Hetkellinen innostus uudesta alusta hiipui pian sen jälkeen. Hälyttävämpää kuitenkin oli, että SKP:n keskuskomiteassa oli Hanna Eran sanoin "naurettu" ajatukselle uudesta SKDL:stä. Ainoa sillä hetkellä esillä ollut mahdollisuus todellisesta läpimurrosta sai todellakin puolelleen halveksuntaa. Tämä puolestaan sai minussa aikaan reaktion, että yhtäältä en allekirjoita SKP:n kannattajakorttia (se päätös piti), toisaalta en edes missään muodossa kannata koko puoluetta. Heidän esittämiään asioita kyllä kannatan niin kuin ennenkin. Jäljelle jää STP, joka ei ole sellaisenaan houkutteleva vaihtoehto, sekä tietysti vanha ystävämme Vasemmistoliitto, jossa lähinnä joukko nuorempia aktiiveja ja tunnetut niskuroijat ovat edes lähellä kannattamaani poliittista linjaa.

Entisiin asetelmiin tyytymisen sijaan nyt täytyisi käynnistää täysin uusi vaihe. Torikokousliike tarjoaa yhden mahdollisuuden, mutta sinnekin entiset kommunistiporukat ovat menneet entisellä asenteella. Ehkä osin kokonaistunnelman vaikutuksesta Suomen lokakuun torikokoukset saivat maineen melkoisena antikliimaksina. Mahdolliset tuhansien joukkokokoontumiset keräsivätkin vain (paikkakunnasta riippuen) kymmenistä satoihin varsinaisia osallistujia loppujen ihmetellessä etäämmältä ja kääntyessä pian pois. Ei tämä homma toimi nyt! Itse olen kyllä kirjoitellut jo keväällä ja kesällä mahdollisista toimintatavoista, joilla voitaisiin palauttaa kapina ja protesti vasemmalle – sinne, mihin se kaiken järjen mukaan kuuluukin. Mutta se vaatisi ensin koko antikapitalistisen vasemmiston yhdistymistä saman otsikon alle. On marraskuu, maailmalla kiehuu, talous voi romahtaa milloin hyvänsä, kunnallisvaaleihinkin on alle vuosi. Silti mitään ei ole tapahtunut.

Väärin, SKP. Ei todellakaan mitään.