maanantai 24. lokakuuta 2011

Lumisodan henki

"Agenttini" Facebookissa törmäsi kuluneella viikolla hämmentävään tapaukseen. Muutaman ihmisen joukko "ääripersuja" – ei niinkään Halla-ahon kannattajia kuin Hakkarais-linjan miehiä – teki todellisen pula-ajan kyberhyökkäyksen Suomen antifasistisen komitean (SAFKA) profiiliin. Muutamien tuntien kuluessa sivu täyttyi viha- ja pilkkaviesteistä, joihin SAFKAn oma päivittäjä yritti vastata ja kommentoida parhaansa mukaan. Seuraavana päivänä touhu oli mennyt jo ihan pelleilyksi, ja viikonlopun aikana persuilijoiden hyökkäysinto hiipui.

Miksi tällainen hyökkäys tehtiin? Julistautuivatko persuilijat fasisteiksi? Ehkä sitäkin, myöhempinä päivinä huumorimielellä. SAFKAn varsinainen "synti" ei kuitenkaan ole fasisminvastaisuus sinänsä. Sen sijaan persumielisiä ärsyttää (vasemmistolaisuuden ohella), kun SAFKA on sellaisenaan omaksunut antifasismin venäläis-neuvostoliittolaisen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että 1) safkalaisessa antifasismissa russofobian vastustaminen on hyvin keskeistä ja 2) safkalainen antifasismi tulkitsee edesmenneen NL:n tavoin lähes avoimen puolueellisesti, mikä on fasismia. Safkalaisessa maailmankuvassa on nykypäivänäkin olemassa kaksi blokkia, ja Suomi on julistautunut osaksi USA:n ja Naton johtamaa pohjoisamerikkalais-länsieurooppalaista blokkia. Fasismi tulkitaan yksinomaan tämän blokin ilmiöksi, joten sitä ei esiinny Putinin ja Medvedevin Venäjällä eikä esiintynyt Gaddafin Libyassa. Tämä puolenvalinta saa persuiluaktiivit näkemään punaista ja syytämään vimmaansa antifasistien niskaan.

Muutama hassu tusinapersu ei tietenkään tee kesää populistis-kansallismieliselle uuskonservatismille. Sitä hämmentävämpää on, että leikkiin yhtyi sellainenkin aktiivi kuin Veli-Pekka Kortelainen Oulusta. Hän kommentoi jotain sellaista kuin "SAFKA on SVR:n huumorijaosto" (SVR = Venäjän ulkomaantiedustelu, toim. huom.). Tämä yhdessä seuraavien päivien Venäjä- ja NL-vastaisten haistattelumerkintöjen kanssa kuvaa, millä meiningillä persumielet lähtivät hyökkäykseensä. He pyrkivät luomaan tunnelman, että nyt tapellaan ryssän vaikutusta vastaan isänmaallisessa talvisodan hengessä, mutta todellisuudessa meininki muistuttaa koulupoikien lumisotaa. Puuttuu vain renkutus "läl-läl-läl-läl-lieru, kommarilta pääsi pieru". (Se, etteivät kommunistit ole vallassa nyky-Venäjällä, on siinä tuoksinassa päässyt täysin unohtumaan. Tämä kyllä sopii täydellisesti yhteen aikuisten miesten regression kanssa: on taannuttu niihin lapsuusvuosiin, jolloin Neuvostoliitto oli olemassa.) Ehkä myös populistipiirien hämmentävä sotamyönteisyys selittyy sillä, että lähimpänä sotaa, mitä he itse rauhanajan lapsina osaavat kuvitella, on pojankloppien sotaleikki.

Kuluneella viikolla on luettu myös kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) ehdotus, että maahanmuuttajat, homot ja muut vähemmistöt pitäisi asuttaa Ahvenanmaalle. Tämä on tietysti idioottimaisin kansanedustajan lausunto, mihin olen eläessäni törmännyt – ja kuten itse kukin ymmärtää, se on jo paljon. Persuilevassa todellisuudessa tällainen glorifioidaan "poliittiseksi epäkorrektiudeksi". Hakkaraisen lausunto ilmentää tietysti ihan samaa lumisodan henkeä kuin hyökkäys SAFKAa vastaan, ja oletettavasti senkin tueksi asettuu netin villissä lännessä monta "kortelaista" – sanokoon heidän miedompi versionsa Timo Soini mitä lystää. Samalla asetelma kuitenkin kavaltaa, että "poliittinen epäkorrektius" on lipsahtanut jo niin laajalla alalla korrektiksi, että henkseleiden paukuttimia haetaan yhä älyttömämmistä typeryyksistä. Mitä idioottimaisuus on ilman "poliittisesti epäkorrektin" leimaa? Pelkkää idioottimaisuutta. Persuilijat ovat politiikan irwingoodmaneja, joilta on jäänyt älyämättä, ettei alkuperäinen Irwin ollut sellainen rasisti kuin Vexi Salmen parodiaksi kirjoittama Mutakuono ja lakupelle esittää.

SAFKAn tapauksessa yksi pyrkimys on tietysti tehdä se naurunalaiseksi. Komitean ylläpitämä blogi ei vastaanota kommentteja, joten ne on sitten kipattu kertalaakilla Facebook-sivulle. Veli-Pekka Kortelaisen tölväisystä huolimatta SAFKA on vakavissaan, mihin pyritään vastaamaan rehvakkaasti naureskellen niin kuin henkseleitä paukuttavat hegemoniset vallanpitäjät ainakin. Valitettavasti persumielisiltä on päässyt unohtumaan, että heille itselleen naureskeltiin pitkään ihan samanlaisella asenteella. Samalla tavoin heidän omat näkemyksensä herättivät myös vastustusta ja vihaa. Olin itse läsnä viime vuosikymmenellä Oulussa eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa Kortelaisen esittämät konservatiiviset yhteiskuntanäkemykset leimattiin yksimielisesti patavanhoillisiksi naisia sortaviksi muinaisjäänteiksi, jotka eivät sovi nykymaailmaan. Nyt persuaatteella on 20 %:n kannatus. Se ei ole enää itsessään poliittisesti epäkorrektia, vaan valtavirran takaoikeaa vesimassaa. Jos nyky-Suomesta etsii todellista poliittista epäkorrektiutta, sitä edustaa SAFKA. "Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua" (Mikko Saarela) pätee edelleen. Tätä menoa ei tarvitse edetä eduskuntavaaleja 2015 pidemmälle, kun safkalaiset ovat jo eduskunnassa.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Vastustamme Raideliikennettä Oy?

VR:n vioista ja ongelmista tämän ja viime vuoden aikana on ainakin lukenut jokainen, joka itse ei ole joutunut niistä kärsimään. Junat ovat myöhästelleet pikkusyistä, joiden ei luulisi enää pitkällä huipputeknologian 2000-luvulla vaikuttavan. Asemia on lakkautettu. Matkustajat ovat saaneet tylyä ja ehdotonta kohtelua junissa ja asemilla. Vaikka virallisella "juhlapuheiden" tasolla raideliikennettä koko ajan suitsutetaan ekologisuutensa tähden, matkalippujen hintoja on nostettu yhä uudelleen. Ja kun lipunmyyntijärjestelmä päätettiin uudistaa alkusyksyllä 2011, seurasi uskomaton fiasko ja farssi, josta ei ole vielä tämän kirjoitushetkellä selviydytty.

Miksi näin on käynyt ja edelleen käy? Syytä saamme etsiä rakenteelliselta tasolta. Joitakin vuosia sitten VR:n johto ja periaatteet laitettiin uusiksi. Nimestä Valtionrautatiet on luovuttu jo 1995, mistä yhdessä yhtiön toimintaperiaatteen kanssa voisi arvailla, että sen omistus on ainakin osittain yksityinen. Todellisuudessa Suomen valtio omistaa yhä VR-yhtymän sataprosenttisesti. Tätä vastaan on hämmentävässä ristiriidassa se, että VR:n tarkoitus on tuottaa voittoa. Se kerää siis liikenteellisestä peruspalvelustaan mahdollisimman paljon kansalaisten rahaa omaan ja valtion kassaan aikana, jolloin ekologisista syistä olisi äärimmäisen tärkeää saada mahdollisimman monet ihmiset käyttämään raideliikennettä.

Tarkoitus tuottaa voittoa selittää tietysti kuluttajaystävällisyyden ylärajan ylittävät lipunhinnat. Valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Sama tarkoitus vaatii VR-yhtymää myös säästämään kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottomissakin kuluissa. Säästöjen piiriin kuuluu tietysti henkilökunta. Ennen VR oli tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautunut, että kalusto voi reistailla ja välillä kalustoa tai rataa voi joutua syystä tai toisesta huoltamaan. Kun henkilökuntaa ei ollut supistettu minimiin, liikeni tiimistä kuin tiimistä työntekijä tai pari äkillisiin huolto- ja kunnostustehtäviin. Luultavasti myös varakalustoa oli poikkeustilanteita ajatellen valmiina. Nykyisin VR:n toiminta pohjautuu lähtökohtaan, ettei mikään mene ikinä pieleen. Ihmiset ovat kuitenkin inhimillisiä ja töppäyksiä sattuu, ja koska koneiden rakentajatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, jotkin töppäykset ovat sattuneet jo valmistusvaiheessa. Kun joku töpeksii tai kalusto prakaa, koko systeemi pettää perinpohjaisesti. Näin kävi esimerkiksi jouluaatonaattona 2010, kun pohjoiseen matkanneen junan veturi hajosi hirmupakkasessa Ylöjärvellä. Korvaavaa veturia alettiin vasta laitella kuntoon Tampereella, kun sille olisi jo ollut parinkymmenen kilsan päässä hädänomainen tarve. Lopulta juna pääsi uuden veturin voimin jatkamaan eteenpäin – yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.

Lipunmyyntijärjestelmän uudistuskatastrofi syksyllä 2011 sai alkunsa... niin mistä? VR:ssä uskotellaan, että on haluttu monipuolistaa palveluja ja tarjota entistä halvempia matkalippuja. Tosiasiassa kysymys on muista pyrkimyksistä. Ennakkoalennuksen käyttöönotto ja sillä houkuttelu perustuu samaan talousperiaatteeseen kuin matkapuhelinoperaattorien prepaid-liittymät: kun yhtiö saa asiakkaalta maksut jo kauan ennen kuin palvelu toteutetaan, se voittaa lisää rahaa tähän päivään huomisen kustannuksella. Mobiililipun tarkoitus on puolestaan vähentää palvelupainetta asemilla, mikä tietysti auttaa karsimaan asemahenkilökuntaa entisestään. Tulevaisuudessa VR uhkaa monipuolistaa lipunhinnan määräytymisperiaatteita entisestään, millä lienee myös selvä funktio: ihmiset eivät pysy ajan tasalla lipunhinnoista, maksavat epähuomiossa kalliimpia hintoja kuin toivovat ja virheistään "viisastuneina" pyrkivät hysteerisellä vimmalla ostamaan lippunsa etukäteen. Paitsi, että ennakkorahaa virtaa yhtiöön aina vain lisää, muutos sopii nyky-VR:lle myös ideatasolla. Raideliikenteellä on ollut interrailien ynnä muiden hippihömpötysten myötä epäilyttävä maine tuottoisan bisnesmatkailun kannalta; nyt spontaaniudesta tehdään hankalaa ja kallista, kun taas ensisijaisen kohderyhmän (eli maksukykyisten) matkat pyritään turvaamaan.

Uudistusta varten tarvittiin uusi verkkokauppa ja uudet lippuautomaatit, ja kuten tiedetään, homma kusi ja pahasti. Syynä lienee jälleen taloudellinen säästöpolitiikka yhdistettynä nykyaikaisen kapitalismin pakkokilpailuttamiseen: valittiin näennäisesti halvin vaihtoehto, ei parhaiten toimivaa tai helpoimmin huollettavaa. Sama möhlä on tehty VR:ssä ihan toisessa yhteydessä jo 1992, kun päätettiin hankkia Suomen oloihin huonosti soveltuvia italialaisia Pendolino-junia. Kuten kaikki tietävät, Pendolinot hajoilevat talvisin, yksiköiden kytkemisessä toisiinsa on toistuvia ongelmia ja nopeudesta saatava hyötykin on verraten vähäinen. Pendolinon sijaan olisi voitu ostaa ruotsalaisia X2000-junia, joiden olosuhdeluotettavuus (naapurimaan tuotteena) on ihan eri luokkaa, tai vielä kaukokatseisemmin kehittää omaa junateknologiaa.

Miten VR reagoi ongelmiinsa? Tietysti nykyaikaisella tavalla eli satsaa imagotyöhön. Kun lokakuun Matkaan-lehdessä oli lukijakirje, jossa matkustaja ilmaisi tympääntymisensä Pendolinojen uuteen vihreään ulkoasuun – "samat viat niissä on kuin punaisissakin" – vastasi lehden toimitus merkitsevästi, että uusi ilme tukee VR:n muita viimeaikaisia uudistuksia. Vihreys eli ekologisuus on VR:lle selkeä myyntivaltti, ja sitä tuodaan kaikin tavoin esille, vaikkei yhtiön muu käytäntö tuekaan tätä kaunista teoriaa.

Jos VR:n ainoa omistaja Suomen valtio oikein toden teolla välittäisi ympäristöstä ja matkustajien tyytyväisyydestä, alkaisi tapahtua. Ensin matkalippujen hinnat pudotettaisiin alas ja yksinkertaistettaisiin. Henkilökuntaa lisättäisiin ja palveluja parannettaisiin. Helsinki–Turku-välille rakennettaisiin pikapikaa uusi kaksiraiteinen rata (todennäköisesti ns. ELSA-radan uuden linjauksen mukaisesti) ja Tampere–Oulu-välille rinnakkaisraide. Matkustajaliikenteen käyttämättömiä rataosuuksia kunnostettaisiin ja alettaisiin hyödyntää uudelleen, ja uusia asemia otettaisiin käyttöön kaikkialla missä on asutusta radanvarressa ja aikataulu mitenkään sallii. Pendolinot korvattaisiin asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, ja toisaalta myös lähi- ja seutuliikenteen junia lisättäisiin. Pyrkimys ei olisi vähempää kuin siirtää Suomi raiteille, palauttaa elämä asemille ja usko toimivaan ekologiseen joukkoliikenteeseen.

Nykyään valitettavasti tuntuu, että VR:n toiminta hyödyttää parhaiten maantie- ja lentoliikennettä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Kapitalismia vai sosialismia kirjastossa?

Pirkanmaan verkkokirjaston ongelmista olen ennenkin kirjoittanut esimerkinomaisesti. Lyhyt kertaus: viime syksynä Piki-kirjastoissa otettiin käyttöön uusi verkkokirjastopalvelu, joka osoittautui keskeneräiseksi ja sisälsi alusta lähtien paljon virheitä ja puutteita. Nyt uusi järjestelmä on ollut pian vuoden käytössä, ja yhä riittää sekä puutteita että toimintavirheitä. Henkilökunta on turhautuneena pommittanut järjestelmäntoimittaja Axiellia negatiivisella palautteella, mihin firma on vastannut lupailemalla parannuksia, joita on tihkunut kiduttavan hitaasti, jos lainkaan. Uuden verkkokirjaston ongelma on, että siitä löytyy paljon näennäisiä parannuksia (käytännössä tarpeettomia oheistoimintoja), kun varsinaiset perustoiminnot toimivat entistä huonommin tai mutkikkaammin ja joitakin (kuten uutuushaku) on poistettu kokonaan.

Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?

Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.

Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.

Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.

Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.