tiistai 27. syyskuuta 2011

Olisiko sivistyneistövallankumouksen aika?

Näin tässä eräänä yönä melkein profeetalliselta tuntuneen unen. Kansainvälinen mellakkaliike oli siinä levinnyt Suomeen. Rettelöinnin aiheeksi kelpasi mikä hyvänsä, missä joidenkin oikeuksia poljettiin – tässä tapauksessa tiekiista jossain pohjoisessa. Maantie oli kaavoitettu uusiksi, ja melko vähäpätöisen oikaisun tähden oli jäämässä uuden linjauksen alle ihmisten pihoja ja varmaan jokunen talokin. Matkasin yhteiskunnan varoilla tuonne pohjoisen kylille tekemään kyselytutkimusta asukkaiden mielipiteistä. Tulos oli luonnollisesti tieuudistusta vastustava. Seuraavassa kohtauksessa olin kokouksessa jossain virastotalossa, jonka ulkopuolella yltyivät jo tieuudistusta vastustavien mielenosoittajien äänet, ja ikkunasta näimme mellakkapoliisin järjestäytyvän vastapuoleksi. Ryntäsin suoraan kokouksesta virastotalon portaille pitämään puhetta, jossa ilmoitin, että yhteiskunta on teettänyt tutkimuksen, joka ei suosittele uuden tien rakentamista. Toivoin sekä mellakoijien että poliisin riisuvan aseensa ja lähtevän kotiin, koska edellisillä ei enää ole vastustettavaa eikä jälkimmäisellä puolustettavaa, kun kiista raukeaa.

Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.

Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.

torstai 22. syyskuuta 2011

Rakkauspuheen puolustuspuhe

Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.

Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.

Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.

Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.

tiistai 6. syyskuuta 2011

"All our base are belong to them"

Japanin Fukushiman ydinonnettomuuden seuraukset ovat moninkertaisesti pahemmat kuin aluksi myönnettiin. Israelissa on ollut melkein saman kokoluokan mielenosoituksia ja joukkokokoontumisia kuin sitä ympäröivissä arabimaissa. Libyan "kapinalliset" tappavat syyttömiä mustaihoisia siirtotyöläisiä ja raahaavat näitä vankileireille, minkä Nato puoliavoimesti hyväksyy. Etelä-Amerikan maiden, Kuuban, Etelä-Afrikan, Kiinan ja Venäjän kesken solmitaan yhteistyösopimuksia. Suomessa aiotaan hyväksyä perustuslakimuutos, joka sallii vallan siirtämisen epädemokraattisille yksiköille ja maamme rajojen ulkopuolelle.

Mistä voimme lukea yllä olevista loppukesän uutisaiheista? Emme ainakaan valtamediasta. Yle, HS, isot maakuntalehdet ja muut mediajätit ovat puolensa valinneet. Ne edustavat sitä Suomea, joka palvelee ja puolustaa globaalin suurpääoman etuja ja pyrkii jäseneksi Natoon. Isojen medioiden nettisivuja lukiessa tulee melkein tunne, että uutisista on pulaa. Otsikoita tehdään ihan hölmöistä aiheista, sellaisesta kevyestä hutusta, jonka kuvitellaan kiinnostavan kansaa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia uutisia on, mutta ne ovat yksipuolisia ja ulkokohtaisia. Eduskuntavaalien aikaan tuli vaikutelma, ettei sillä saralla tapahtunut valtamedian mielestä juuri mitään. Sosiaalinen media paljasti totuuden: koko ajan uusia näkökulmia, tilastolöytöjä, oivalluksia, möläytyksiä, kaikkea kiinnostavaa. Mutta valtamediaa se ei "kiinnostanut".

Onneksi on sosiaalinen media, voisi nyt huokaista. Mutta millaisen sosiaalisen median ihminen löytää, jos lähtee tyhjältä pöydältä etsimään? Löytääkö hän muuta kuin foorumien vihapuheita, Facebookin viharyhmiä ja muutaman salaliittoteorian? Mistä hän tietää etsiä muita Twitter-profiileja kuin tuttujen mediajättien, poliitikoiden ja puolueiden sekä kaikkein eniten esillä olevien kansalaisjärjestöjen? On valitettava tosiasia, että ainakin Suomen Amnesty vaikuttaa olevan eniten kiinnostunut länsivaltojen jo ennestään sortamien maiden ihmisoikeuspuutteista. Minkä muun vaikutelman tällainen voi tavikselle antaa, kuin että valtamedia on oikeassa? (Tässä mielessä pisteet Greenpeacelle, joka jatkuvasti nostaa esiin nimenomaan läntisten suuryhtiöiden aiheuttamia ympäristöongelmia.)

Sosiaaliseen mediaan liittyy ainakin kaksi ongelmaa. Yksi on se, että useimmilla interaktiivisilla foorumeilla äänekkäimmät kirjoittajat ovat varsin konservatiivista väkeä. Tällä en tarkoita ainoastaan kansallismielisiä perussuomalaisia, vaan aivan yhtä lailla porvarivihreitä ja keskustavasemmistolaisia, jotka identifioivat punavihreyden törkeän kapea-alaisesti itseensä. Nämä kirjoittajat tietävät edustavansa virallista enemmistöä omassa viiteryhmässään ja käyttävät tätä sumeilematta hyväkseen. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset ahdistetaan nurkkaan ja vaiennetaan. Tällaiset jarruaktiivit eivät itse käsitä rooliaan vallanpitäjen käsikassaroina, vaan ovat edustavinaan "järkeä" siinä, missä marginaliin ajetut toisinajattelijat edustavat joko tunnepitoista haihattelua tai todellisuudesta vieraantunutta dogmatismia.

Toinen edellistä perustavampi ongelma on se, että sosiaalisen median puitteet omistaa paljolti sama taho kuin valtamedian – kapitalistinen suurpääoma. Esimerkiksi Myspace on jo käytännössä onnistuttu tuhoamaan. Verkkopalvelun keskusylläpito toteutti viime vuonna uudistuksen, jonka myötä käyttäjien on hyväksyttävä ison rahan puffaamien suurten musiikki- ja tv-nimien näkyminen omilla sivuillaan. Samalla käyttäjän mahdollisuutta säädellä profiilinsa sisältöä supistettiin radikaalisti. Twitterin käyttäjälle tarjoaman suosituslistan perusteita muutettiin kuluneena kesänä niin, ettei se enää tarjoa vain itse seurattujen käyttäjien itse seuraamia käyttäjiä: nyt se suosittelee myös julkkiksia. Jo iänikuiselta tuntuvan Facebookin uusi haastaja tulee kaikkein ilmeisimmästä osoitteesta koko nettimaailmassa: Google+:n ylläpitäjä on Google Inc., jonka liikevaihto vuonna 2010 oli vaivaiset 29,3 miljardia dollaria.

Täytyy siis myöntää, että elämismaailmamme on tyystin kapitalistien vallassa ja vastarintamme täysin nurkkaan ahdistettua. Vasta tämän käsitettyään tajuaa, kuinka totalitaarisissa oloissa elämme ja kuinka totaalisesti meidänkin on reagoitava. Iso raha voi säädellä elämämme puitteita mielin määrin, mutta elämää se ei toistaiseksi kykene säätämään. Niinpä meidän on osattava kieltäytyä puitteista. Lakkautetaan valtalehtien tilaus, luovutaan tv:n kanavapaketeista ja lahjoitetaan digiboksi pois. Ilmaistaan mielipiteemme omilla ehdoillamme, ei niiden ehdoilla jotka hallitsevat keskustelua ennestään. Hyödynnetään sosiaalista mediaa, mutta ei makseta paremmista käyttäjäehdoista eikä klikata sivunreunaan ilmestyviä mainoksia. Kun verkkopalvelu alkaa palvella paremmin sponsoreitaan kuin käyttäjiään, lopetetaan sen käyttäminen. Kapitalismi on yksinomaan isoon rahaan perustuva systeemi, joten on hyvä muistaa: kun kapitalismin tukeminen loppuu, kapitalismi loppuu.