torstai 24. helmikuuta 2011

Yhtenäiskulttuuri

Keskustelimme syksyllä sosiologiystäväni kanssa suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Milloin sen aika päättyi? Ja milloin se oli alkanut? Ehdotin, että yhtenäiskulttuuri alkoi murentua noin vuonna 1983. Silloin vasemmiston ja oikeiston tasapaino heilahti vaaleissa jälkimmäisen suuntaan – kansandemokraattien menettäessä kahdeksan paikkaa – ja vihreät nousivat ensi kertaa eduskuntaan. Maantiedettä opiskellessani tutustuin myös Terra-lehden sisältöön eri aikoina ja havaitsin, että vielä 1981 lehti pullisteli yhteiskuntakriittisiä teemoja, mutta kaksi vuotta myöhemmin rakennettiin jo yritystalouksia. Kulttuurisesti vuoden 1983 tienoilla yhä useampi (varsinkin etelä)suomalainen alkoi nähdä televisiostaan ulkomaisia "taivaskanavia". Parin vuoden kuluttua maassamme toimi jo lukuisia yksityisiä paikallisradioita ja kansainvälinen juppikulttuuri kehittyi täyttä vauhtia. Lopullinen tyrmäys yhtenäiskulttuurille tuli vuonna 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin täysjäseneksi ja Lipposen ensimmäinen hallitus luotsasi myös vasemmiston politiikan rajusti oikealle.

Sosiologiystävä hyväksyi arvioni yhtenäiskulttuurin päättymisestä, mutta muistutti myös, ettei ilmiö ollut kovin vanha. Vielä 1950-luvulla urbaani Suomi ja agraari-Suomi olivat kaksi tasavertaista, toisistaan kulttuurisesti hyvin paljon poikennutta maailmaa. Valtiojohto kyllä pyrki yhtenäistämään suomalaiset, niin kuin se oli kaikin voimin tehnyt jo vuoden 1918 tapahtumista alkaen. Tämän projektin moni muistaa yhä traumaattisena kokemuksena. Mutta vasta 1960- ja 1970-lukujen kehitys sai oikeasti aikaan jotain edes näennäisesti yhtenäistä. Kulttuurin tasolla prosessia edistivät kaupungistuminen (myös elämäntapojen urbanisoituminen) ja erityisilmiönä television leviäminen. Yhteiskunnallisella tasolla tärkeintä on demokratian ja tasa-arvon kehitys. Vuoden 1975 jälkeen maassamuutto väheni ja myös terävimmät poliittiset vastakkainasettelut alkoivat laantua. Toisaalta SKDL oli 40 kansanedustajallaan vahvasti oikeisto–vasemmisto-akselia tasapainottava tekijä. Näin ollen voi sanoa, että suomalainen yhtenäiskulttuuri oli täydellisimmillään vuosina 1975–83.

Keskustelu yhtenäiskulttuurista liittyy tietysti perussuomalaisiin. Maahanmuutto- ja EU-kriittisyys ovat joko tiedostamatonta tai tietoista kaipuuta yhtenäiskulttuuriin. "Vanhat" persut nostalgisoivat sitä omakohtaisesti, persunuoret idealisoivat ilman suoraa kytkentää tiettyyn aikakauteen. Jälkimmäinen ryhmä on jopa esittänyt hurjan idean, että kaikki kulttuurisesti liian poikkeava pitäisi kriminalisoida. On selvää, että noihin liian poikkeaviin kuuluisivat kaikki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, joiden asema on – hälyttävän loogisesti – ottanut huiman harppauksen ylöspäin nimenomaan yhtenäiskulttuurin rapautuessa.

Se persuilta on jäänyt oivaltamatta, että yhtenäiskulttuuri oli mahdollinen vain demokratian, tasa-arvon ja kommunikaation edistyksen ansiosta. Näitä, etenkin kahta ensimmäistä, puolestaan edisti ennen kaikkea poliittinen vasemmisto. Perussuomalaisten ajama yhtenäiskulttuuri edistäisi lähinnä samaa kuin oikeiston tavoitteet yleensäkin: kapitalismia. Jos liiallisia poikkeamia normista ei ole, tuotteita on entistä helpompi markkinoida. Tällainen riistäjän märkä uni on irvikuva kaikesta, mikä Suomen historiallisessa yhtenäiskulttuurissa (sitä enempää asiantilana idealisoimatta) oli hyvää.

On olemassa kuitenkin yksi yhteiskunnallinen vaihtoehto, joka toteuttaisi tasa-arvoisen ja suvaitsevan yhtenäiskulttuurin ikään kuin onnekkaana vahinkona. Sen nimi on sosialismi. Kun tuotanto ja jakelu pääpuolisesti yhteiskunnallistetaan (perheyritykset ym. saavat kyllä jäädä), valtaosa kansasta siirtyy ihan luontaisesti samanlaisten palvelujen käyttäjiksi ja samojen kommunikaatiovälineiden pariin. Tasa-arvo yhtenäistää myös elämäntapoja: rikkaiden ja köyhien välinen kulttuurikuilu asteittain häviää. Silti erilaisuudelle on tilaa ja poikkeavuutta määrittävät normit madaltuvat. Tällainen yhtenäinen moninaisuus ei synny uhkaavista viholliskuvista, vaan enemmänkin siitä oivalluksesta, että olemme kaikki yhtä.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Viekö vihreiden perustulomalli köyhältä toimeentulon?

Perustulosta, kansalaispalkasta tai perusturvasta – rakkaalla lapsella monta nimeä – on puhuttu viime vuosina paljon hyvää ja kaunista. Hyvä niin. Nykyinen pikkuruisten tukien onnistuneen metsästyksen varassa eläminen, joka on tuttua niin monelle työttömälle, opiskelijalle ja eläkkeensaajalle, kaipaa roimaa parannusta. Tuet ovat jääneet palkkakehityksestä rajusti jälkeen, eikä esimerkiksi pelkän työmarkkinatuen + asumistuen varassa käytännössä elä. Silloin tarvitaan ainaista sossun luukkua, joka on omassa rahapulassaan tuntunut välillä tekevän kaikkensa evätäkseen toimeentulotuen asiakkaalta.

Politiikan vasemman laidan ohella myös vihreät ovat ylläpitäneet ajatusta "perustulosta". Asioihin perehtymättömille on tullut vaikutelma, että vihreät hoitavat köyhän asiaa siinä missä vasemmistoliitto ja kommunistit. Kauniin ja siloitellun pinnan alla vaanii kuitenkin vaara. Vihreiden esittämä perustulo ei nimittäin ole sen enempää kuin 500 euroa kuukaudessa. Nykyisin esimerkiksi työmarkkinatukea maksetaan nettona reilut 410 euroa neljältä viikolta, joten vihreiden malli kasvattaisi verovapaana tulona pottia reilun 10 prosentin verran. Elämiseen 500 euroa (plus asumistuki) on kuitenkin yhä turhan vähän. Vihreiden malli säilyttäisikin lisänä "tarveharkintaisen toimeentulotuen". Käytännössä ei siis mikään oikeasti muuttuisi, vaan köyhät joutuisivat yhä sossun luukulle anelemaan.

Vihreiden 500-lappusen verovapaus perustuu lähtökohtaan, että kaikki alle 1000 euron suuruiset tulot pitäisi vapauttaa veroista. Sekin on ihan hyvä ajatus. Sen sijaan vihreät kuitenkin "siirtäisivät verotuksen painopistettä kulutukseen". Käytännössä tämä ei tarkoittaisi mitään muuta kuin perinteistä hintojen nousua. Jos ruuan ja muiden päivittäishyödykkeiden hinta nousisi reilut 10 prosenttia (minkä se tekee nykypolitiikalla ennen pitkää muutenkin), tämä söisi kokonaan "perustulon" tarjoaman tuenkorotuksen. Jokainen ymmärtänee nyt, mitä tarkoittaisi esimerkiksi 15 %:n hintatason nousu. "Perustulo" tekisi siis köyhistä käytännössä entistäkin köyhempiä.

Vielä edellistä pelottavampi lähtökohta on vihreiden "perustulon" osittainen käyttöönotto: 500 euron tasamalli hyväksyttäisiin, mutta alle 1000 euron tulojen verottomuutta ei. Tällaisen älyttömyyden toteutuminen olisi porvariyhteistyössä täysin mahdollinen. Se tietäisi, että esimerkiksi työmarkkinatuella elävien toimeentulo heikentyisi nykyisestä noin 10 prosenttia. Vaikka "perustulon" verotus muutettaisiin pientä palkkaa vastaavaksi (nykyisiä työttömyystukiahan verotetaan aivan sikana), lopputulos ei edelleenkään parantaisi köyhän asemaa ollenkaan vaan pienikin inflaatio kääntäisi toimeentuloviisarit miinukselle. Ja sitä olisi tiedossa, kunhan vihreät pääsisivät siirtämään verotuksen painopistettä kulutukseen. Epätoivoisten sossunluukun jonottajien määrä kasvaisi entisestään – ja mikäli kuntatalouksia hoidettaisiin yhä kuten ennen, olisi luukulla ennen pitkää lappu.

Työttömyys- ja toimeentulotuen pitämistä pienenä perustellaan mm. siten, että se kannustaa ihmisiä tekemään töitä laiskottelun sijaan. Nykyinen verotus suosii työtulojen sijaan kuitenkin pääomatuloja, joita Suomessa verotetaan varsin niukasti. Tämä ei ole samassa linjassa töihin kannustamisen kanssa. Vihreät olisivat kantansa mukaan "korottamassa pääomaveroa maltillisesti". Saamme kenties nähdä, mitä tämä maltti käytännössä tarkoittaa – Ruotsin kokoomuskin on nimensä mukaan "maltillinen". Laiskottelu ei myöskään päde perusteena, kun ajatellaan nykyistä tukijärjestelmää, jossa hakemus joudutaan usein kirjoittamaan ja viemään paitsi moneen paikkaan, myös moneen kertaan.

Aivan ylivoimaisen perusturvapaketin tarjoaa SKP. Siinä on myös mainio logiikka: perusturva on nostettava EU:n virallisen köyhyysrajan tasolle. SKP esittää 900 euroa kuussa verottomana kaikille vähävaraisille. Työnteon houkuttelevuutta puolue lujittaisi määrittelemällä 1500 euroa kuukausipalkan yleiseksi ajarajaksi. Kommunistit rahoittaisivat perusturvansa mm. korottamalla pääomaveroa, palauttamalla varallisuusveron, muuttamalla kunnallisveron progressiiviseksi ja laittamalla pörssikaupan verolle (todellinen rahasampo!). Hyvä diili.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Aäliöt äänestäjinä

Oleskelu kommunistien kojulla Tampereen Keskustorilla helmikuun ensimmäisenä maanantaina oli avartava kokemus. Kuten arvata saattoi, paikalle eksyi yhtä jos toistakin kulkijaa, joista monella oli sanottavaa. Tämä on tietysti hyvä asia. Tori on ollut jo Sokrateen aikana kansalaiskeskustelun paikka, ja aikamme hyväksi puoleksi täytyy lukea, että kansalaiskeskustelua ylipäänsä on. Täysin toinen asia sitten on keskustelun taso, toisin sanoen se, mitä sanottavaa näillä kulkijoilla oli.

Esimerkki 1: "Kyllä Soini on ainoa, jolla on näkemykset terveellä pohjalla. Soini, Soini. Soini vastustaa EU:ta! Soini, Soini, Soini." Jokainen meistä 'järjestäjien' puolesta läsnä olleista tiesi, ettei Timo Soini tai hänen puolueensa Perussuomalaiset vastusta Euroopan unionia. Niin on saattanut olla ennen, mutta puolueen nykyinen avoimesti julistettu politiikka kuuluu, että Suomen täytyy hyötyä EU:sta niin paljon kuin mahdollista. Epäilimme, että mikäli puhe olisi kääntynyt Natoon, mahdollisesti jopa ydinvoimaan, yllä siteerattu mies olisi väittänyt Soinin vastustavan niitäkin (mikä ei siis pidä yhtään enempää paikkaansa). Oma lukunsa oli fanaattinen mieltymys yhteen kultinomaiseen henkilöhahmoon. Ymmärtääkseni mies ei maininnut edes puolueen nimeä keskittyessään hokemaan sen puheenjohtajan nimeä.

Esimerkki 2: "Oletteko tehneet esityksen kansanedustajien palkanalennuksesta? Ette ole tehneet esitystä! Kyllä minä tiedän!" Tämä mies ei suuren tietonsa keskellä tiennyt (tai hoksannut), ettei kyseisenlaista esitystä voi tehdä, ellei ole eduskunnassa. Tällä perusteella voidaan syyttää sellaisen tekemättä jättämisestä, jonka tekemiseen ei ole missään vaiheessa annettu tilaisuutta.

Esimerkki 3: "Maahanmuuttaja ammuskeli baarissa eilen täällä Tampereella. 10 kuolonuhria! Mitäs siitä sanotte?" Yksi meistä sanoi "mistähän ne 10 uhria ilmestyivät". Itse olin niin hämmentynyt, etten saanut sanotuksi mitään, ennen kuin mies oli jo mennyt. Todistimme ilmeisesti urbaanin pikalegendan levittämistä. Oikeastihan Ale Barissa maahanmuuttaja ampui yhtä ihmistä, joka myös oli maahanmuuttaja ja ampujan vanha tuttu, eikä hänkään kuollut. Ase oli laiton ja ampuja on pidätetty. Auvisen Pekan ja Saaren Matin aseet olivat laillisia, herrat lailliset aseenomistajat itse supisuomalaisia ja todelliset, hieman Tampereen välikohtausta hienosyisemmät syyt analysoimatta.

Aina on ollut äänestäjinä ihmisiä, jotka eivät tiedä asioista mitään. Niin on myös näissä vaaleissa. Aiemmin tietämättömät ovat ymmärtäneet pitää suunsa supussa lukuun ottamatta kapakkaparkojen nurkkapöytiä. Tänä päivänä "poliittisen kulttuurin muutos" on tuonut ääliöt julistamaan sanaansa toreille. Pokassa on pitelemistä niillä, jotka ovat edes keskinkertaisesti perehtyneitä asioihin. Valtamedia ei kuitenkaan tue asioihin perehtymistä, ja helppo vuorovaikutus netissä takaa urbaanien pikalegendojen, henkilökultin ja perusteettomien syytösten levittäytymisen. Huvittunut hymy voi hyytyä sillä hetkellä, kun uraanikaivos ilmestyy mökkinaapuriksi tai maailmansota syttyy.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ystävämme Itella ja Nordea

Joskus ammoisina aikoina Postin nimellä tunnettu Itella lähetti tammikuun lopussa postia kaikkiin suomalaistalouksiin. Sillä oli kerrottavana ilouutinen. Vanha ensiluokkainen postijärjestelmä oli kuulemma niin aikansa elänyt, että se oli päätetty korvata uudella. Nyt postittaja saa vapaasti valita, laittaako kirjeensä ja korttinsa ensimmäiseen vai toiseen luokkaan. Luonnollisesti Itella katsoo, että se on itse asiassa monipuolistanut palvelujaan. Harmi vain, että Itellan asiakkaiden näkökulmasta postipalvelut nyt joko hidastuvat tai kallistuvat. Kahdesta huonosta on valittava se vaihtoehto, joka siinä nimenomaisessa tilanteessa on vähemmän huono.

Nordean pankkikonttorin ikkunassa taas osui silmään mainos, jossa lipevän näköinen myyntimies tarjoaa talousneuvoja. Ohi kulkeva kaduntallaaja ei voi olla ihmettelemättä, mitä mielikuvia mainos pyrkii herättämään. Ovatko Nordea ja sen mainossuunnittelijat niin vieraantuneet kadunkulkijoista, etteivät enää ymmärrä tuollaisen miekkosen synnyttävän inhonväristyksiä valtaosassa ihmisiä? Vai suuntaako Nordea (tai mainostoimisto) tietoisesti mainoksensa vain sille vähemmistölle, jolle sliipatun porvarin kuva ilmaisee ällötyksen sijaan menestystä? Muista asiakkaista ei näemmä tarvitse välittää.

Nykysuomalainen kahden kerroksen yhteiskunta on jälleen teettänyt kaksi uutta kuvaa itsestään. Menestyvä porvariluokka "monipuolistaa" palveluja ja tarjoaa lipeviä neuvoja matkalla menestykseen. Kaduntallaajat – joihin lukeutuu aineksia niin työväenluokasta, syrjäytyneistä kuin proletarisoituvasta sivistyneistöstä – joutuvat joko maksamaan enemmän tai venyttämään odotusaikaansa, ja pankkikin vain ilkkuu inhottavilla bisnesmieskuvilla. Ensimmäinen ryhmä pyrkii levittämään menestysideologiansa myös jälkimmäisten keskuuteen; jälkimmäisille taas kaikki ympärillä muistuttaa siitä, etteivät ensimmäiset välitä heistä tippaakaan.

Luuseriluokan jäsenten kokemukset ovat niin yhtenevät, että kulttuuris-ideologisessa tyhjiössä se alkaisi tiedostaa ja taistella. Niinpä menestyjien on täytynyt rakentaa sensaatiolehdistä, amerikkalaisesta TV-humpuukista, aivottomasta formaattiradiomusiikista ja oikeistopopulistisesta propagandasta verkko, johon vastaanpyristelijät heti takertuvat. Pintapuolisesti vaikuttaa siltä, että menestyjät ovat onnistuneet. Touhussa on kuitenkin yliyrittämisen makua. Ehkä verkko on kaikessa pakonomaisuudessaan kudottu huonosti. Ehkä se alkaa purkautua minä päivänä hyvänsä.