Kuten kaikki tiedämme, länsimaat ovat USA:n johdolla yrittäneet vimmaisesti levittää omaa järjestelmäänsä arabimaihin ja muualle islamin piiriin. Lännen järjestelmää on kutsuttu koreasti "demokratiaksi". On totta, että monessa projektiin osallistuneessa länsimaassa on voimassa joiltakin osin demokraattinen järjestelmä. Sekin on totta, että usean islamilaisen maan järjestelmää ei monessa mielessä voi kutsua demokraattiseksi. Erot ovat kuitenkin niin tulkinnanvaraisia, että mustavalkoinen jako kahteen tältä kohdin ei ole perusteltu.
Minulta on joskus kysytty, miksi vastustan USA:n ja Naton läsnäoloa Irakissa ja Afganistanissa. Eikö olisi kuitenkin parempi saada noihin maihin edes ylipäänsä demokraattinen järjestelmä? Olen vastannut, että sotiminen demokratian nimissä on minusta aina epäilyttävää, etenkin kun ylimpänä päällepäsmärinä toimii USA, jonka demokratia on jopa nyky-Suomeen verrattuna lievästi sanoen puutteellinen. Toinen perustelu tietysti kuuluu, että lännelle vieraassa kulttuuripiirissä sijaitsevan itsenäisen maan sisäiseen tilanteeseen sekaantuminen on joka tapauksessa kyseenalaista. Sodan vaikutus on aina kielteinen; se hajottaa, ei yhdistä. Lisäksi Afganistanin kaltaisen maan kehitykselle ei ole eduksi, mikäli asukkaat kokevat, ettei heille anneta vaihtoehtoja. Länsi on harjoittanut tylyä sanelupolitiikkaa.
Nyt on kuulunut mielenkiintoisia uutisia Tunisiasta, arabivaltiosta Pohjois-Afrikan rannikolla. Kansa on noussut kaduille vaatimaan oikeuksiaan ja vallanpitäjien eroa. Välittömästi Tunisian mellakoiden jälkeen tuli tieto, että Jordaniassa oli osoitettu mieltä Tunisian kansannousun puolesta. Kuohunnan arvioidaan voivan levitä Algeriaan, mahdollisesti myös Libyaan ja Egyptiin.* Mahdollisuuksien rajoissa on jopa suuri ja mahtava Saudi-Arabia. Vaikka mellakat eivät aina ole myönteisiä rauhalliselle yhteiskuntakehitykselle, on ollut helppo todeta, että tällaisen demokratisoitumisprosessin minä hyväksyn. Kansanvalta ei ole lähtöisin ulkopuoliselta tunkeilijalta, vaan kansalta.
Erityisen merkittävää on, että yllä mainitut maat eivät ole USA:n vihollismaikseen nimeämiä (kuten Syyria tai Iran), vaan monessa tapauksessa sen periaatteellisia liittolaisia. Siinä, missä Serbian, Ukrainan ja Kirgisian "vallankumoukset" ovat olleet läntisen maailmanpoliisin masinoimia, ei näissä tapauksissa ole sitä epäilystäkään. Maailma on puolillaan demokratiaksi kutsuttuja demokratian irvikuvia, joiden puolesta en laittaisi tikkua ristiin, mutta tämän uuden aallon arabidemokratian suhteen on paikallaan olla optimistinen.
*Muokkaus 27.1.: Nyt Egyptissäkin sitten mellakoidaan. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti