keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Venäjän vaalidemokratia

Joulukuun 4. päivänä 2011 pidetyt Venäjän duuman vaalit olivat merkittävä voitto demokratialle ja äänekäs naurunhohotus niille, jotka ovat ladelleet madonlukuja Venäjän nykyiselle kansanvallalle. Kaikkihan me olemme lukeneet lehdistä ja netistä otsikoita, joiden sisältö on kärjistettynä tällainen: "Venäjä on diktatuuri", "Vaalitulos tiedetään Venäjällä jo etukäteen" ja "Putinin ja Medvedevin hallinto suuressa epäsuosiossa".

Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti asemansa duuman ylivoimaisesti suurimpana puolueena, mutta menetti kannatuksestaan yli 15 prosenttiyksikköä ääniosuuden ollessa nyt 49,3 %. Mikään diktatuuri ei ole niin saakelin tyhmä, että järjestää itselleen vaaleissa alle puolet äänistä. Nythän enemmistö uurnilla käyneistä äänesti jotakin muuta kuin Putinin ja Medvedevin puoluetta. Yhtä lailla vaikuttaa kaikelta muulta kuin järjestetyltä se vaalitulos, että nykyiselle bisneseliitti-Venäjälle kaikista vastahankaisin duumapuolue eli kommunistinen puolue nosti kannatustaan kaikkein eniten. Kommunistien ääniosuus oli nyt 19,2 %. Sosiaalidemokraattisen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen nousu 7,7:stä 13,3:een (ja kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi) on prosentuaalisesti vielä isompi edistysaskel.

Vaikka Yhtenäisellä Venäjällä onkin yhä enemmistö paikoista duumassa, se edustaa nyt moraalisesti vähemmistöä. Tämän tietävät ne mielenosoittajat, jotka ovat lähteneet vaalituloksen varmistuttua liikkeelle. Se, että he väittävät nykyistä tulosta väärennetyksi, on täysin eri juttu. Sen taustalla lienee "värivallankumouksellinen" aate, joka saa kannatustukea (myös rahallista sellaista) länsivalloista, eritoten yhdysvaltalaisista rahastoista. "Värivallankumouksilla" tarkoitetaan entisissä kommunisti- tai sosialistimaissa sekä muuten vain epälänsimaisissa valtioissa toteutuneita länsimielisiä vallanvaihtoja, joissa medialla ja hegemonialla on ollut valtaisa merkitys. Ei liene sattumaa, että Venäjän nykyinen hallinto on maailman voimakkain "antivärivallankumouksellinen" toimija.

Itse julistan nyt Venäjän duuman vaalit demokratian voitoksi kahdessa merkityksessä: ne antoivat Yhtenäisen Venäjän kilpailijoille lisävaltaa ja osoittivat, että vaalidemokratia Venäjällä ihan oikeasti toimii, vikistiin lännessä asiasta mitä hyvänsä. Muussa kuin vaalidemokratiassa on Venäjällä kyllä rutkasti kehittämistä, mutta niin on lännessäkin. Suosittelen nyt, että lopetetaan päänaukominen venäläiselle systeemille ja keskitytään vikisemään niistä epäkohdista, joita on meillä täällä paljon lähempänä, omien rajojemme sisällä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Kärryiltä pudonneen tunnustuksia

Hei, olen 37-vuotias äärivasemmistolainen, enkä käsitä enää ollenkaan, mikä liittyy politiikassa mihinkin.

Ennen muutamaa viime vuotta asetelmat olivat verraten selvät. Oli vasemmistolaisia, jotka olivat yleensä myös aika vihreitä, ja oli vihreitä, jotka olivat yleensä myös aika vasemmistolaisia. Oli oikeistoliberaaleja, jotka suvaitsevaisuuskysymyksissä saattoivat puolustaa samaa kantaa kuin "me", mutta muutoin erottuivat "meistä" kuin yö päivästä. Oli konservatiiveja, jotka saattoivat joskus käyttää vanhavasemmistolaista retoriikkaa, mutta kyllä heidätkin tunnisti. Suhde Euroopan unioniin jakoi vasemmiston kriittisiin ja myönteisiin; oikeistossa konservatiivit olivat kriittisiä ja liberaalit myönteisiä. Muita epäselvyyksiä tuskin tunnettiin.

Tänä maailmanaikana koko asetelma on kaaostilassa ja sekaisin. Yhtäältä vihreiden valtavirta, jota kutsun seuraavassa "oikeistovihreiksi", ja peräti osa vasemmiston kannattajista – käytän tässä nimeä "keskustavasemmisto" – ovat liittoutuneet oikeistoliberaalien kanssa. Tässä liitossa on kyse globaaleista markkinoista ja kansainväliseen käytäntöön sitoutumisesta. Tosin oikeistovihreät ja keskustavasemmisto haluavat säädellyt markkinat, oikeistoliberaalit taas säätelemättömät, mutta sama kokonaiskehys on kaikkien mieleen. Olen kuullut oikeistovihreän puolustavan jopa imperialismia. Toisaalta globalisaatio- ja EU-kriittisessä toiminnassa ovat vasemmistolaiset ja konservatiiviset ainekset sekoittuneet epäilyttävästi. Yhä useampi sosialisti alkaa muistuttaa kansallissosialistia, ja yhä useampi oikeiston liittolainen julistaa vasemmiston iät ja ajat kannattamia teesejä ominaan.

Joitakin kuukausia sitten perustettiin yhdistys nimeltä Suomen perustuslaillinen kansanyhdistys. Perustuslain lisäksi yhdistys kannattaa sellaisia asioita kuin itsenäisyys, kansanvalta ja talousdemokratia. Vastustuslistalla ovat mm. ylikansallinen päätäntävalta, EU-jäsenyys ja kansalaisoikeuksien kaventaminen. Tärkeistä asioista on siis kysymys, eikä ihmetytä, että yhdistyksen aktiiveissa on vasemmistoväkeä – mm. Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokkaana ollut Hansi Harjunharja. Mutta hei, perustuslaillinen kansanyhdistys? Työväenliikkeen piirissä tunnetaan yhä erittäin hyvin satakunta vuotta vanha pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi, jossa on mm. tällaisia säkeitä: "Nyt laki on vanha voimassa, se aataminaikuinen / rahavallan pillit on soimassa, olen perustuslaillinen." "Niille laitamme suuhun kapulat, noille sosialisteille / työmiehille kun puhuvat politiikkaa kansalle." Ei perustuslaki ole edustanut kapitalistisessa Suomessa edistystä vaan taantumusta, ei suojellut huono- vaan hyväosaisia! Sen tiesi myös edesmennyt "Jorisee" Ehrnrooth, joka perusti ensin Perustuslaillisen kansanpuolueen ja myöhemmin Perustuslaillisen oikeistopuolueen. Omissa silmissäni perustuslain ilmentämä kansallisuusajattelu on kuin miina, johon hyvää tarkoittava globalisaatio- ja EU-kriittinen vasemmistolainen voi astua.

Ohoh, tuleepas hyvä aasinsilta seuraavaan ällistykseen. Olen seurannut pidemmän aikaa Verkkomedian (verkkomedia.org) kirjoittelua. Se on näyttänyt pääasiassa hyvältä: siellä esitetään asioihin niitä näkökulmia, joita valtamedia ei hyväksy sivuilleen. Tarjouduin jopa itse kirjoittamaan Verkkomedia-tiimin tulevassa printtilehdessä. Yhden kerran säikähdin, kun tilaa oli annettu skeptisyydelle ilmastonmuutosta kohtaan, mutta hyväksyin sen poikkeavien näkökulmien vapautena (vaikkakin tuo näkökulma on ympäristölle vaarallinen ja sitä paitsi rahavallan kannattama). Tänään (15.11.) tuli kuitenkin tyrmistyttävä äkkipysäys. Verkkomedia levitti sekä varsinaisella nettisivullaan että Twitterissä adressia jalkaväkimiinojen säilyttämisen puolesta. Sen puolesta, mitä suomalaisena, jopa aseistakieltäytyjänä, olen jo viime vuosituhannelta lähtien hävennyt! Sen, mikä silpoo yhä viattomien lasten, naisten ja rauhanmiesten raajoja muistona ikivanhoista muun muassa USA:n käymistä sodista. Mikä yhdestä suunnalta näytti vasemmistolaiselta ja edistykselliseltä, onkin toisesta kuvakulmasta täysin konservatiivinen, millaiselle itse sanon "ei kiitos". Ja olen yhä enemmän ihmeissäni, keiden kanssa tehdä yhteistyötä missäkin asiassa. (Ei liene yllätys, että Verkkomediassa ja perustuslaillisessa kansanyhdistyksessä on mukana samoja ihmisiä.)

Edellisiin voinee vielä lisätä sen, että muuan nuori lady, joka huhtikuussa viuhtoi maahanmuuttoa vastaan Vapauspuolueen riveissä Tampereen Keskustorilla, ilmoittaa olevansa lähellä myös Suomen antifasistista komiteaa (SAFKA). Kun hänen blogimerkintöjään selailee, hän vaikuttaa minun silmääni useammin fasistilta kuin antifasistilta. SAFKA on puolestaan lähellä Suomen työväenpuoluetta, jota tukee muun muassa Kommunistien liitto. Asiayhteyksillä ei hänen tapauksessaan näytä olevan päätä eikä häntää.

Mieleeni juolahtaa saman tien, että moni erilaiseen poliittiseen asetelmaan kasvanut saattaa ihmetellä, mikä minä sitten olen. Lyhyesti sanoen: jossain kommunistin ja sosialistin välillä, ympäristötietoinen, pasifisti, feministi, internationalisti sekä globalisaatio- ja EU-kriittinen. Itse en näe tässä mitään ristiriitaa. Tällainen olen.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Mitä ihmettä SKP voittaa palaamalla puoluerekisteriin?

Kommunistipiireissä on taas huhkittu kasaan viisituhatta kannattajakorttia ja luovutettu ne oikeusministeriölle, joka joskus tulevaisuudessa hyväksyy Suomen kommunistisen puolueen takaisin puoluerekisteriin. Viimeksi sama toimenpide hoidettiin vuonna 2003, sitä edellisen kerran 1990-luvulla. SKP:n kannatus on ollut laskussa yhtäjaksoisesti vuodesta 2003. Kaikkien kommunististen puolueiden kannatus eduskuntavaaleissa on ollut laskussa jo vuodesta 1999, sillä Kommunistisen työväenpuolueen (KTP) kannatus putosi 2003 enemmän kuin SKP:n kannatus nousi. Jos mukaan luetaan vielä kolmas pikkupuolue, vuoden 2007 vaaleissa mukaan tullut Suomen työväenpuolue (STP), voi sanoa äärivasemmiston kannatuksen pysyneen vuosina 1999–2007 lähes ennallaan. Siihen nähden viime kevään eduskuntavaaleissa tapahtui roima pudotus. Viimeistään nyt pitäisi kommunistienkin tajuta, ettei heidän pelinsä vetele.

Kaikesta huolimatta SKP:n kommunistit näkivät vielä kerran sen iänikuisen vaivan, että keräsivät kannattajakorttinsa päästäkseen takaisin rekisteriin. Nyt on aika kysyä: minkä helvetin tähden? Yrittääkseen jälleen kerran entisin keinoin läpi? Voi elämä. Näen silmissäni tuttuja naamoja päivystämässä vaalityön nimissä Tampereen Keskustorin takanurkassa.

Olisiko jotain parempaa voinut keksiä? Ilmassa leijuu zeppeliinilaivueen kokoinen tilaus radikaalille vasemmistolle, joka ei hyväksy kapitalismin puolikastakaan. Täytyykö tilauksen vastaanottamisen mahdollisuus suorastaan sabotoida? Jos ihmiset haluaisivat äänestää SKP- tai STP-nimistä puoluetta (puhumattakaan KTP:stä, RIP), he olisivat tehneet sen jo menneenä keväänä. Sirpaloitunut äärivasemmisto ei ole uskottava, eivätkä sirpaleet saa mitään aikaan ilman toistensa ja laajempien epäröivien vasemmistopiirien tukea. Kaikesta huolimatta SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen möläytti minulle kirkkain silmin syyskuussa Lohjalla, ettei useamman äärivasemmistopuolueen olemassaolossa ole mitään vikaa. Kuulemma jossain Latinalaisessa Amerikassa se asetelma toimii oikein hyvin. Toimiiko Suomessa, jumalauta? Eikö tuloksissa pitäisi näkyä jo plusmerkki eikä tolkuttoman iso miinus?

Joukko SKP:n, STP:n ja Itsenäisyyspuolueen liepeillä pyöriviä aktiiveja herätti keväällä henkiin ajatuksen SKDL:n elvyttämisestä. Valitettavasti pian ilmeni, että SKDL:n nimi on jumissa Aulis Ruuthin johtamalla keskustavasemmistolaisella (=vasemmistoliittolaisella) yhdistyksellä. Hetkellinen innostus uudesta alusta hiipui pian sen jälkeen. Hälyttävämpää kuitenkin oli, että SKP:n keskuskomiteassa oli Hanna Eran sanoin "naurettu" ajatukselle uudesta SKDL:stä. Ainoa sillä hetkellä esillä ollut mahdollisuus todellisesta läpimurrosta sai todellakin puolelleen halveksuntaa. Tämä puolestaan sai minussa aikaan reaktion, että yhtäältä en allekirjoita SKP:n kannattajakorttia (se päätös piti), toisaalta en edes missään muodossa kannata koko puoluetta. Heidän esittämiään asioita kyllä kannatan niin kuin ennenkin. Jäljelle jää STP, joka ei ole sellaisenaan houkutteleva vaihtoehto, sekä tietysti vanha ystävämme Vasemmistoliitto, jossa lähinnä joukko nuorempia aktiiveja ja tunnetut niskuroijat ovat edes lähellä kannattamaani poliittista linjaa.

Entisiin asetelmiin tyytymisen sijaan nyt täytyisi käynnistää täysin uusi vaihe. Torikokousliike tarjoaa yhden mahdollisuuden, mutta sinnekin entiset kommunistiporukat ovat menneet entisellä asenteella. Ehkä osin kokonaistunnelman vaikutuksesta Suomen lokakuun torikokoukset saivat maineen melkoisena antikliimaksina. Mahdolliset tuhansien joukkokokoontumiset keräsivätkin vain (paikkakunnasta riippuen) kymmenistä satoihin varsinaisia osallistujia loppujen ihmetellessä etäämmältä ja kääntyessä pian pois. Ei tämä homma toimi nyt! Itse olen kyllä kirjoitellut jo keväällä ja kesällä mahdollisista toimintatavoista, joilla voitaisiin palauttaa kapina ja protesti vasemmalle – sinne, mihin se kaiken järjen mukaan kuuluukin. Mutta se vaatisi ensin koko antikapitalistisen vasemmiston yhdistymistä saman otsikon alle. On marraskuu, maailmalla kiehuu, talous voi romahtaa milloin hyvänsä, kunnallisvaaleihinkin on alle vuosi. Silti mitään ei ole tapahtunut.

Väärin, SKP. Ei todellakaan mitään.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lumisodan henki

"Agenttini" Facebookissa törmäsi kuluneella viikolla hämmentävään tapaukseen. Muutaman ihmisen joukko "ääripersuja" – ei niinkään Halla-ahon kannattajia kuin Hakkarais-linjan miehiä – teki todellisen pula-ajan kyberhyökkäyksen Suomen antifasistisen komitean (SAFKA) profiiliin. Muutamien tuntien kuluessa sivu täyttyi viha- ja pilkkaviesteistä, joihin SAFKAn oma päivittäjä yritti vastata ja kommentoida parhaansa mukaan. Seuraavana päivänä touhu oli mennyt jo ihan pelleilyksi, ja viikonlopun aikana persuilijoiden hyökkäysinto hiipui.

Miksi tällainen hyökkäys tehtiin? Julistautuivatko persuilijat fasisteiksi? Ehkä sitäkin, myöhempinä päivinä huumorimielellä. SAFKAn varsinainen "synti" ei kuitenkaan ole fasisminvastaisuus sinänsä. Sen sijaan persumielisiä ärsyttää (vasemmistolaisuuden ohella), kun SAFKA on sellaisenaan omaksunut antifasismin venäläis-neuvostoliittolaisen merkityksen. Tämä tarkoittaa, että 1) safkalaisessa antifasismissa russofobian vastustaminen on hyvin keskeistä ja 2) safkalainen antifasismi tulkitsee edesmenneen NL:n tavoin lähes avoimen puolueellisesti, mikä on fasismia. Safkalaisessa maailmankuvassa on nykypäivänäkin olemassa kaksi blokkia, ja Suomi on julistautunut osaksi USA:n ja Naton johtamaa pohjoisamerikkalais-länsieurooppalaista blokkia. Fasismi tulkitaan yksinomaan tämän blokin ilmiöksi, joten sitä ei esiinny Putinin ja Medvedevin Venäjällä eikä esiintynyt Gaddafin Libyassa. Tämä puolenvalinta saa persuiluaktiivit näkemään punaista ja syytämään vimmaansa antifasistien niskaan.

Muutama hassu tusinapersu ei tietenkään tee kesää populistis-kansallismieliselle uuskonservatismille. Sitä hämmentävämpää on, että leikkiin yhtyi sellainenkin aktiivi kuin Veli-Pekka Kortelainen Oulusta. Hän kommentoi jotain sellaista kuin "SAFKA on SVR:n huumorijaosto" (SVR = Venäjän ulkomaantiedustelu, toim. huom.). Tämä yhdessä seuraavien päivien Venäjä- ja NL-vastaisten haistattelumerkintöjen kanssa kuvaa, millä meiningillä persumielet lähtivät hyökkäykseensä. He pyrkivät luomaan tunnelman, että nyt tapellaan ryssän vaikutusta vastaan isänmaallisessa talvisodan hengessä, mutta todellisuudessa meininki muistuttaa koulupoikien lumisotaa. Puuttuu vain renkutus "läl-läl-läl-läl-lieru, kommarilta pääsi pieru". (Se, etteivät kommunistit ole vallassa nyky-Venäjällä, on siinä tuoksinassa päässyt täysin unohtumaan. Tämä kyllä sopii täydellisesti yhteen aikuisten miesten regression kanssa: on taannuttu niihin lapsuusvuosiin, jolloin Neuvostoliitto oli olemassa.) Ehkä myös populistipiirien hämmentävä sotamyönteisyys selittyy sillä, että lähimpänä sotaa, mitä he itse rauhanajan lapsina osaavat kuvitella, on pojankloppien sotaleikki.

Kuluneella viikolla on luettu myös kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) ehdotus, että maahanmuuttajat, homot ja muut vähemmistöt pitäisi asuttaa Ahvenanmaalle. Tämä on tietysti idioottimaisin kansanedustajan lausunto, mihin olen eläessäni törmännyt – ja kuten itse kukin ymmärtää, se on jo paljon. Persuilevassa todellisuudessa tällainen glorifioidaan "poliittiseksi epäkorrektiudeksi". Hakkaraisen lausunto ilmentää tietysti ihan samaa lumisodan henkeä kuin hyökkäys SAFKAa vastaan, ja oletettavasti senkin tueksi asettuu netin villissä lännessä monta "kortelaista" – sanokoon heidän miedompi versionsa Timo Soini mitä lystää. Samalla asetelma kuitenkin kavaltaa, että "poliittinen epäkorrektius" on lipsahtanut jo niin laajalla alalla korrektiksi, että henkseleiden paukuttimia haetaan yhä älyttömämmistä typeryyksistä. Mitä idioottimaisuus on ilman "poliittisesti epäkorrektin" leimaa? Pelkkää idioottimaisuutta. Persuilijat ovat politiikan irwingoodmaneja, joilta on jäänyt älyämättä, ettei alkuperäinen Irwin ollut sellainen rasisti kuin Vexi Salmen parodiaksi kirjoittama Mutakuono ja lakupelle esittää.

SAFKAn tapauksessa yksi pyrkimys on tietysti tehdä se naurunalaiseksi. Komitean ylläpitämä blogi ei vastaanota kommentteja, joten ne on sitten kipattu kertalaakilla Facebook-sivulle. Veli-Pekka Kortelaisen tölväisystä huolimatta SAFKA on vakavissaan, mihin pyritään vastaamaan rehvakkaasti naureskellen niin kuin henkseleitä paukuttavat hegemoniset vallanpitäjät ainakin. Valitettavasti persumielisiltä on päässyt unohtumaan, että heille itselleen naureskeltiin pitkään ihan samanlaisella asenteella. Samalla tavoin heidän omat näkemyksensä herättivät myös vastustusta ja vihaa. Olin itse läsnä viime vuosikymmenellä Oulussa eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa Kortelaisen esittämät konservatiiviset yhteiskuntanäkemykset leimattiin yksimielisesti patavanhoillisiksi naisia sortaviksi muinaisjäänteiksi, jotka eivät sovi nykymaailmaan. Nyt persuaatteella on 20 %:n kannatus. Se ei ole enää itsessään poliittisesti epäkorrektia, vaan valtavirran takaoikeaa vesimassaa. Jos nyky-Suomesta etsii todellista poliittista epäkorrektiutta, sitä edustaa SAFKA. "Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua" (Mikko Saarela) pätee edelleen. Tätä menoa ei tarvitse edetä eduskuntavaaleja 2015 pidemmälle, kun safkalaiset ovat jo eduskunnassa.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Vastustamme Raideliikennettä Oy?

VR:n vioista ja ongelmista tämän ja viime vuoden aikana on ainakin lukenut jokainen, joka itse ei ole joutunut niistä kärsimään. Junat ovat myöhästelleet pikkusyistä, joiden ei luulisi enää pitkällä huipputeknologian 2000-luvulla vaikuttavan. Asemia on lakkautettu. Matkustajat ovat saaneet tylyä ja ehdotonta kohtelua junissa ja asemilla. Vaikka virallisella "juhlapuheiden" tasolla raideliikennettä koko ajan suitsutetaan ekologisuutensa tähden, matkalippujen hintoja on nostettu yhä uudelleen. Ja kun lipunmyyntijärjestelmä päätettiin uudistaa alkusyksyllä 2011, seurasi uskomaton fiasko ja farssi, josta ei ole vielä tämän kirjoitushetkellä selviydytty.

Miksi näin on käynyt ja edelleen käy? Syytä saamme etsiä rakenteelliselta tasolta. Joitakin vuosia sitten VR:n johto ja periaatteet laitettiin uusiksi. Nimestä Valtionrautatiet on luovuttu jo 1995, mistä yhdessä yhtiön toimintaperiaatteen kanssa voisi arvailla, että sen omistus on ainakin osittain yksityinen. Todellisuudessa Suomen valtio omistaa yhä VR-yhtymän sataprosenttisesti. Tätä vastaan on hämmentävässä ristiriidassa se, että VR:n tarkoitus on tuottaa voittoa. Se kerää siis liikenteellisestä peruspalvelustaan mahdollisimman paljon kansalaisten rahaa omaan ja valtion kassaan aikana, jolloin ekologisista syistä olisi äärimmäisen tärkeää saada mahdollisimman monet ihmiset käyttämään raideliikennettä.

Tarkoitus tuottaa voittoa selittää tietysti kuluttajaystävällisyyden ylärajan ylittävät lipunhinnat. Valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Sama tarkoitus vaatii VR-yhtymää myös säästämään kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottomissakin kuluissa. Säästöjen piiriin kuuluu tietysti henkilökunta. Ennen VR oli tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautunut, että kalusto voi reistailla ja välillä kalustoa tai rataa voi joutua syystä tai toisesta huoltamaan. Kun henkilökuntaa ei ollut supistettu minimiin, liikeni tiimistä kuin tiimistä työntekijä tai pari äkillisiin huolto- ja kunnostustehtäviin. Luultavasti myös varakalustoa oli poikkeustilanteita ajatellen valmiina. Nykyisin VR:n toiminta pohjautuu lähtökohtaan, ettei mikään mene ikinä pieleen. Ihmiset ovat kuitenkin inhimillisiä ja töppäyksiä sattuu, ja koska koneiden rakentajatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, jotkin töppäykset ovat sattuneet jo valmistusvaiheessa. Kun joku töpeksii tai kalusto prakaa, koko systeemi pettää perinpohjaisesti. Näin kävi esimerkiksi jouluaatonaattona 2010, kun pohjoiseen matkanneen junan veturi hajosi hirmupakkasessa Ylöjärvellä. Korvaavaa veturia alettiin vasta laitella kuntoon Tampereella, kun sille olisi jo ollut parinkymmenen kilsan päässä hädänomainen tarve. Lopulta juna pääsi uuden veturin voimin jatkamaan eteenpäin – yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.

Lipunmyyntijärjestelmän uudistuskatastrofi syksyllä 2011 sai alkunsa... niin mistä? VR:ssä uskotellaan, että on haluttu monipuolistaa palveluja ja tarjota entistä halvempia matkalippuja. Tosiasiassa kysymys on muista pyrkimyksistä. Ennakkoalennuksen käyttöönotto ja sillä houkuttelu perustuu samaan talousperiaatteeseen kuin matkapuhelinoperaattorien prepaid-liittymät: kun yhtiö saa asiakkaalta maksut jo kauan ennen kuin palvelu toteutetaan, se voittaa lisää rahaa tähän päivään huomisen kustannuksella. Mobiililipun tarkoitus on puolestaan vähentää palvelupainetta asemilla, mikä tietysti auttaa karsimaan asemahenkilökuntaa entisestään. Tulevaisuudessa VR uhkaa monipuolistaa lipunhinnan määräytymisperiaatteita entisestään, millä lienee myös selvä funktio: ihmiset eivät pysy ajan tasalla lipunhinnoista, maksavat epähuomiossa kalliimpia hintoja kuin toivovat ja virheistään "viisastuneina" pyrkivät hysteerisellä vimmalla ostamaan lippunsa etukäteen. Paitsi, että ennakkorahaa virtaa yhtiöön aina vain lisää, muutos sopii nyky-VR:lle myös ideatasolla. Raideliikenteellä on ollut interrailien ynnä muiden hippihömpötysten myötä epäilyttävä maine tuottoisan bisnesmatkailun kannalta; nyt spontaaniudesta tehdään hankalaa ja kallista, kun taas ensisijaisen kohderyhmän (eli maksukykyisten) matkat pyritään turvaamaan.

Uudistusta varten tarvittiin uusi verkkokauppa ja uudet lippuautomaatit, ja kuten tiedetään, homma kusi ja pahasti. Syynä lienee jälleen taloudellinen säästöpolitiikka yhdistettynä nykyaikaisen kapitalismin pakkokilpailuttamiseen: valittiin näennäisesti halvin vaihtoehto, ei parhaiten toimivaa tai helpoimmin huollettavaa. Sama möhlä on tehty VR:ssä ihan toisessa yhteydessä jo 1992, kun päätettiin hankkia Suomen oloihin huonosti soveltuvia italialaisia Pendolino-junia. Kuten kaikki tietävät, Pendolinot hajoilevat talvisin, yksiköiden kytkemisessä toisiinsa on toistuvia ongelmia ja nopeudesta saatava hyötykin on verraten vähäinen. Pendolinon sijaan olisi voitu ostaa ruotsalaisia X2000-junia, joiden olosuhdeluotettavuus (naapurimaan tuotteena) on ihan eri luokkaa, tai vielä kaukokatseisemmin kehittää omaa junateknologiaa.

Miten VR reagoi ongelmiinsa? Tietysti nykyaikaisella tavalla eli satsaa imagotyöhön. Kun lokakuun Matkaan-lehdessä oli lukijakirje, jossa matkustaja ilmaisi tympääntymisensä Pendolinojen uuteen vihreään ulkoasuun – "samat viat niissä on kuin punaisissakin" – vastasi lehden toimitus merkitsevästi, että uusi ilme tukee VR:n muita viimeaikaisia uudistuksia. Vihreys eli ekologisuus on VR:lle selkeä myyntivaltti, ja sitä tuodaan kaikin tavoin esille, vaikkei yhtiön muu käytäntö tuekaan tätä kaunista teoriaa.

Jos VR:n ainoa omistaja Suomen valtio oikein toden teolla välittäisi ympäristöstä ja matkustajien tyytyväisyydestä, alkaisi tapahtua. Ensin matkalippujen hinnat pudotettaisiin alas ja yksinkertaistettaisiin. Henkilökuntaa lisättäisiin ja palveluja parannettaisiin. Helsinki–Turku-välille rakennettaisiin pikapikaa uusi kaksiraiteinen rata (todennäköisesti ns. ELSA-radan uuden linjauksen mukaisesti) ja Tampere–Oulu-välille rinnakkaisraide. Matkustajaliikenteen käyttämättömiä rataosuuksia kunnostettaisiin ja alettaisiin hyödyntää uudelleen, ja uusia asemia otettaisiin käyttöön kaikkialla missä on asutusta radanvarressa ja aikataulu mitenkään sallii. Pendolinot korvattaisiin asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, ja toisaalta myös lähi- ja seutuliikenteen junia lisättäisiin. Pyrkimys ei olisi vähempää kuin siirtää Suomi raiteille, palauttaa elämä asemille ja usko toimivaan ekologiseen joukkoliikenteeseen.

Nykyään valitettavasti tuntuu, että VR:n toiminta hyödyttää parhaiten maantie- ja lentoliikennettä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Kapitalismia vai sosialismia kirjastossa?

Pirkanmaan verkkokirjaston ongelmista olen ennenkin kirjoittanut esimerkinomaisesti. Lyhyt kertaus: viime syksynä Piki-kirjastoissa otettiin käyttöön uusi verkkokirjastopalvelu, joka osoittautui keskeneräiseksi ja sisälsi alusta lähtien paljon virheitä ja puutteita. Nyt uusi järjestelmä on ollut pian vuoden käytössä, ja yhä riittää sekä puutteita että toimintavirheitä. Henkilökunta on turhautuneena pommittanut järjestelmäntoimittaja Axiellia negatiivisella palautteella, mihin firma on vastannut lupailemalla parannuksia, joita on tihkunut kiduttavan hitaasti, jos lainkaan. Uuden verkkokirjaston ongelma on, että siitä löytyy paljon näennäisiä parannuksia (käytännössä tarpeettomia oheistoimintoja), kun varsinaiset perustoiminnot toimivat entistä huonommin tai mutkikkaammin ja joitakin (kuten uutuushaku) on poistettu kokonaan.

Lähetin kirjastolle palautetta, jossa ehdotin jälleen uutta, selkeyttävää verkkokirjastouudistusta, jonka toteuttaisi Axiellin tai muun firman sijaan kirjaston itse palkkaama(t) ohjelmoija(t). Kuten arvata saattaa, kirjasto ei vastannut ehdotukseeni myöntävästi vaan lupaili (joskin ongelmat myöntäen), että kyllä se uutuushaku vielä ensi vuonna tulee ja muutenkin parannuksia on Axiellilta tiedossa. Tämä vihjaa, että järjestelmäntoimittajaan, joka harjoittaa bisnestä eikä palvelua, ainakin teoriassa luotetaan. Tosin henkilökunta on ollut järjestelmäongelmien suhteen niin helisemässä, että "pakkohan meidän on uskoa että se tästä vielä paranee, muuten..." Muuten mitä?

Tosiasia tietysti on, että verkkokirjasto voi vielä parantua. Harmi sinänsä, että erityisesti musiikkiaineiston kohdalla töppäys on jo tapahtunut. Kirjasto pystyi yllättävän pitkään tarjoamaan toimivan vaihtoehdon musiikin laittomalle lataamiselle netistä. Kun äänilevyjen hinnat ovat mitä ovat, köyhällä ei ole varaa ostaa niitä ainakaan uusina, mutta kirjaston kautta oli mahdollista saada kuunneltavaksi (ja sopivalta osin kopioitavaksi) laaja valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia. Uutuudet löytyivät uutuushausta verkkokirjastossa, ja niitä saattoi yhdellä eurolla varata noudettavaksi omasta lähikirjastosta. Nykyään asiakkailla ei ole hajuakaan, mitä uutta kirjastoon on tulossa. Paitsi, ettei uutuushaku toimi, on moni muukin asia verkkokirjastossa klikannut ja muun muassa minulla on ollut lainassa asti cd-levyjä, joita ei löydy järjestelmästä ollenkaan. Vielä alkuvuonna 2010 julkaistusta Jimi Hendrixin postuumialbumista Valleys of Neptune oli kolmisenkymmentä varausta, mutta nykyään listalevyjä löytyy kirjaston uutuuspöydältä, mikä osoittaa että ihmiset ovat musiikkikirjaston suhteen luovuttaneet. Positiivisesti ajatellen tästä seuraa, että halukkaat saavat levynsä lainaan entistä nopeammin, vaan eipäs: verkkokirjastovaikeudet ovat syöneet resursseja niin pahasti hankinnasta, että uutuuksia on saapunut taloon paljon entistä hitaammin.

Kun äänilevyjä ei kirjastosta lainata niin kuin ennen, seuraus on päivänselvä: niitä ei hankita kirjastoon niin kuin ennen. Palvelut huononevat, ja pian koko musiikkikirjasto on historiaa. Musiikin laiton lataaminen netistä on tietysti musiikkiyrittäjien ja poliittisten päättäjien hampaissa, ja rangaistukset tästä suunnattomasta rikoksesta ovat olleet huolestuttavan liioiteltuja. Jos musiikkia ei saa enää ilmaiseksi netistä eikä kirjastosta, musiikkialan bisneksen oletetaan hyötyvän. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on vielä niin vankalla perustalla, ettei kirjastojen olemassaolo sinänsä ole vielä uhanalainen, mutta varmaan verkkokirjasto-ongelmat ja uutuushankinnan hitaus ainakin teoriassa vähän hyödyttävät kirjakauppaa. Samoin hyötyy sorron ja riiston yhteiskuntajärjestelmä: ihmisistä tulee varallisuutensa perusteella ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia. Saadakseen luettavaa ja kuunneltavaa on tienattava rahaa, sitä saa palkkatyöstä, joten aina vain harvemmista työpaikoista kilpaillaan kynsin ja hampain. Työntekijöiden solidaarisuudesta toisilleen ei ole enää tietoakaan, mutta työnantajille ollaan kiitollisia. Tämä miellyttää työnantajia, koko bisnestä sekä kapitalismia ja sen poliittisia vartijoita.

Olen tavannut ajatella perinteisen kirjastolaitoksen olevan paras esimerkki siitä, että sosialismi toimii. Kirjat, lehdet ja tallenteet ovat kirjaston (eli yhteiskunnan) omaisuutta, ne ovat kaikkien asiakkaiden ulottuvilla, asiakkaita riittää ja useimmat ovat tyytyväisiä. Joitakin vuosia sitten yritettiin virittää keskustelua kirjastopalvelujen maksullistamisesta, mutta toistaiseksi se ei innosta suomalaisia. Kapitalismi on kuitenkin hiipinyt kirjastoihin takaovesta. Verkkokirjastopalvelut teetetään ulkopuolisella bisnestä tekevällä firmalla, tässä tapauksessa Axiellilla. Vielä merkittävämpää on, että kirjastot eivät itse hanki materiaaliaan sopiviksi katsomistaan paikoista, vaan sen toimittaa niille kapitalistinen bisnesyritys BTJ Finland. Suomen Kirjastoseura perusti Kirjastopalvelu-nimisen yrityksen jo vuonna 1961, mutta sen kaappasi ruotsalainen BTJ Group -konserni vuonna 1995 ja nykyisellään kirjastoseuran omistus on 20 prosenttia yhtiön osakkeista. Vaikkei kirjasto itsessään ole vielä liikelaitos, sen toiminta perustuu hyvin isolta osin kahden ulkomaalaisperäisen liikeyrityksen varaan (Axiell on käsittääkseni myös ruotsalaista alkuperää). Nykyisenä vuokratyön aikakautena ei ole täysin mahdoton ajatus, että työntekijöitäkin välittäisi kirjastoon kapitalistinen liikeyritys.

Ehdotukseni kirjaston itse palkkaamasta verkkokirjasto-ohjelmoijasta on edellistä taustaa vasten poliittisesti radikaali ajatus. Se edustaisi riemukasta paluuta sosialismiin, koska kirjastot ovat yhä kunnallisia palveluja. Se olisi pehmeä isku vasten kovan bisneksen kasvoja ja osoitus siitä, ettei kapitalismin voittokulku ole niin vääjäämätöntä kuin yhä useammat ajattelevat. Sen ohella voitaisiin yhä yleisemmin irtautua tapauskohtaisesti BTJ:n aineistotoimituksista. Näin voisi kehittyä käytäntö, jossa kirjaston riippuvuus bisnesfirmoista lakkaa ja suomalaisen yhteiskunnan ohella voittajia ovat, kuten Pirkanmaan verkkokirjaston esimerkki osoittaa, yksittäiset kirjaston palveluja käyttävät ihmiset.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Olisiko sivistyneistövallankumouksen aika?

Näin tässä eräänä yönä melkein profeetalliselta tuntuneen unen. Kansainvälinen mellakkaliike oli siinä levinnyt Suomeen. Rettelöinnin aiheeksi kelpasi mikä hyvänsä, missä joidenkin oikeuksia poljettiin – tässä tapauksessa tiekiista jossain pohjoisessa. Maantie oli kaavoitettu uusiksi, ja melko vähäpätöisen oikaisun tähden oli jäämässä uuden linjauksen alle ihmisten pihoja ja varmaan jokunen talokin. Matkasin yhteiskunnan varoilla tuonne pohjoisen kylille tekemään kyselytutkimusta asukkaiden mielipiteistä. Tulos oli luonnollisesti tieuudistusta vastustava. Seuraavassa kohtauksessa olin kokouksessa jossain virastotalossa, jonka ulkopuolella yltyivät jo tieuudistusta vastustavien mielenosoittajien äänet, ja ikkunasta näimme mellakkapoliisin järjestäytyvän vastapuoleksi. Ryntäsin suoraan kokouksesta virastotalon portaille pitämään puhetta, jossa ilmoitin, että yhteiskunta on teettänyt tutkimuksen, joka ei suosittele uuden tien rakentamista. Toivoin sekä mellakoijien että poliisin riisuvan aseensa ja lähtevän kotiin, koska edellisillä ei enää ole vastustettavaa eikä jälkimmäisellä puolustettavaa, kun kiista raukeaa.

Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.

Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.

torstai 22. syyskuuta 2011

Rakkauspuheen puolustuspuhe

Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.

Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.

Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.

Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.

tiistai 6. syyskuuta 2011

"All our base are belong to them"

Japanin Fukushiman ydinonnettomuuden seuraukset ovat moninkertaisesti pahemmat kuin aluksi myönnettiin. Israelissa on ollut melkein saman kokoluokan mielenosoituksia ja joukkokokoontumisia kuin sitä ympäröivissä arabimaissa. Libyan "kapinalliset" tappavat syyttömiä mustaihoisia siirtotyöläisiä ja raahaavat näitä vankileireille, minkä Nato puoliavoimesti hyväksyy. Etelä-Amerikan maiden, Kuuban, Etelä-Afrikan, Kiinan ja Venäjän kesken solmitaan yhteistyösopimuksia. Suomessa aiotaan hyväksyä perustuslakimuutos, joka sallii vallan siirtämisen epädemokraattisille yksiköille ja maamme rajojen ulkopuolelle.

Mistä voimme lukea yllä olevista loppukesän uutisaiheista? Emme ainakaan valtamediasta. Yle, HS, isot maakuntalehdet ja muut mediajätit ovat puolensa valinneet. Ne edustavat sitä Suomea, joka palvelee ja puolustaa globaalin suurpääoman etuja ja pyrkii jäseneksi Natoon. Isojen medioiden nettisivuja lukiessa tulee melkein tunne, että uutisista on pulaa. Otsikoita tehdään ihan hölmöistä aiheista, sellaisesta kevyestä hutusta, jonka kuvitellaan kiinnostavan kansaa. Yhteiskunnallisia ja poliittisia uutisia on, mutta ne ovat yksipuolisia ja ulkokohtaisia. Eduskuntavaalien aikaan tuli vaikutelma, ettei sillä saralla tapahtunut valtamedian mielestä juuri mitään. Sosiaalinen media paljasti totuuden: koko ajan uusia näkökulmia, tilastolöytöjä, oivalluksia, möläytyksiä, kaikkea kiinnostavaa. Mutta valtamediaa se ei "kiinnostanut".

Onneksi on sosiaalinen media, voisi nyt huokaista. Mutta millaisen sosiaalisen median ihminen löytää, jos lähtee tyhjältä pöydältä etsimään? Löytääkö hän muuta kuin foorumien vihapuheita, Facebookin viharyhmiä ja muutaman salaliittoteorian? Mistä hän tietää etsiä muita Twitter-profiileja kuin tuttujen mediajättien, poliitikoiden ja puolueiden sekä kaikkein eniten esillä olevien kansalaisjärjestöjen? On valitettava tosiasia, että ainakin Suomen Amnesty vaikuttaa olevan eniten kiinnostunut länsivaltojen jo ennestään sortamien maiden ihmisoikeuspuutteista. Minkä muun vaikutelman tällainen voi tavikselle antaa, kuin että valtamedia on oikeassa? (Tässä mielessä pisteet Greenpeacelle, joka jatkuvasti nostaa esiin nimenomaan läntisten suuryhtiöiden aiheuttamia ympäristöongelmia.)

Sosiaaliseen mediaan liittyy ainakin kaksi ongelmaa. Yksi on se, että useimmilla interaktiivisilla foorumeilla äänekkäimmät kirjoittajat ovat varsin konservatiivista väkeä. Tällä en tarkoita ainoastaan kansallismielisiä perussuomalaisia, vaan aivan yhtä lailla porvarivihreitä ja keskustavasemmistolaisia, jotka identifioivat punavihreyden törkeän kapea-alaisesti itseensä. Nämä kirjoittajat tietävät edustavansa virallista enemmistöä omassa viiteryhmässään ja käyttävät tätä sumeilematta hyväkseen. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset ahdistetaan nurkkaan ja vaiennetaan. Tällaiset jarruaktiivit eivät itse käsitä rooliaan vallanpitäjen käsikassaroina, vaan ovat edustavinaan "järkeä" siinä, missä marginaliin ajetut toisinajattelijat edustavat joko tunnepitoista haihattelua tai todellisuudesta vieraantunutta dogmatismia.

Toinen edellistä perustavampi ongelma on se, että sosiaalisen median puitteet omistaa paljolti sama taho kuin valtamedian – kapitalistinen suurpääoma. Esimerkiksi Myspace on jo käytännössä onnistuttu tuhoamaan. Verkkopalvelun keskusylläpito toteutti viime vuonna uudistuksen, jonka myötä käyttäjien on hyväksyttävä ison rahan puffaamien suurten musiikki- ja tv-nimien näkyminen omilla sivuillaan. Samalla käyttäjän mahdollisuutta säädellä profiilinsa sisältöä supistettiin radikaalisti. Twitterin käyttäjälle tarjoaman suosituslistan perusteita muutettiin kuluneena kesänä niin, ettei se enää tarjoa vain itse seurattujen käyttäjien itse seuraamia käyttäjiä: nyt se suosittelee myös julkkiksia. Jo iänikuiselta tuntuvan Facebookin uusi haastaja tulee kaikkein ilmeisimmästä osoitteesta koko nettimaailmassa: Google+:n ylläpitäjä on Google Inc., jonka liikevaihto vuonna 2010 oli vaivaiset 29,3 miljardia dollaria.

Täytyy siis myöntää, että elämismaailmamme on tyystin kapitalistien vallassa ja vastarintamme täysin nurkkaan ahdistettua. Vasta tämän käsitettyään tajuaa, kuinka totalitaarisissa oloissa elämme ja kuinka totaalisesti meidänkin on reagoitava. Iso raha voi säädellä elämämme puitteita mielin määrin, mutta elämää se ei toistaiseksi kykene säätämään. Niinpä meidän on osattava kieltäytyä puitteista. Lakkautetaan valtalehtien tilaus, luovutaan tv:n kanavapaketeista ja lahjoitetaan digiboksi pois. Ilmaistaan mielipiteemme omilla ehdoillamme, ei niiden ehdoilla jotka hallitsevat keskustelua ennestään. Hyödynnetään sosiaalista mediaa, mutta ei makseta paremmista käyttäjäehdoista eikä klikata sivunreunaan ilmestyviä mainoksia. Kun verkkopalvelu alkaa palvella paremmin sponsoreitaan kuin käyttäjiään, lopetetaan sen käyttäminen. Kapitalismi on yksinomaan isoon rahaan perustuva systeemi, joten on hyvä muistaa: kun kapitalismin tukeminen loppuu, kapitalismi loppuu.

torstai 25. elokuuta 2011

Genret politiikassa

Minut on kutsuttu syyskuussa alustajaksi seminaariin, jossa on paikalla lähinnä kommunisteja. Vaikka muutama heistä saattaa lehteillä näitä sivuja, en usko heidän ottavan niin nokkiinsa, että kutsuni päätetään perua. Itse asiassa selvensin kutsuvalle osapuolelle (SKP:n Uudenmaan piirijärjestön... öh... onko se nyt piirisihteeri?), etten varsinaisesti edusta minkään puolueen kantoja ja intressejä vaan yhtäältä omiani ja toisaalta rajat ylittävän yhteistyön. Kuulemma se sopii oikein hyvin. Pohdin tässä vapaamuotoisesti asioita, jotka ovat etukäteen tulleet seminaaria ajatellen mieleeni.

Sen verran minussa on kulttuurintutkijaa (vrt. sosiologi tai vaihtoehtoisesti marxisti), että aion nyt soveltaa genren käsitettä. Politiikka on kulttuurisesta näkökulmasta ryhmä genrejä. Nyky-Suomessa on sattunut (hupsista!), että kokoomus, demarit, vihreät, RKP ja jopa hallituksesta pudotettu keskusta edustavat samaa poliittista genreä. Heillä on kyllä omat tyylinsä, joka on genren alakäsite, mutta laajassa mittakaavassa ne muistuttavat liiaksi toisiaan ollakseen erillisiä genrejä. Ennen viime vaaleja huomasin, että vasemmistoliitolla ja kommunisteilla oli yhteinen genre. Se ilmeni vastatessani vaalikonekysymyksiin: puolueiden ehdokkaat limittyivät yhteensopivuuslistoilla melkein täydellisesti. Mutta vaalien jälkeen vas-liitto on tungettu samaan hallitukseen edellä mainittujen kanssa (miinus keskusta plus kristillisdemokraatit) ja myös genret ovat sekoittuneet. Sekoittuminen ei sinänsä ole kulttuurisesti huono juttu, mutta otapa selvää puolueesta, jonka suu resitoi valtionhoitajapuolueiden sanataidetta ja selkään on töherretty punaista vaihtoehtotaidetta.

Mistä löydämme valtionhoitajista selvästi poikkeavan genren? Tietysti perussuomalaisista. Joku huomioi Terhoforumilla, ettei tapaus Anders Breivik, ihme kyllä, ollut taittanut heidän kannatuksensa kasvua. Höpsistä! Persujen houkutus on muutoin ollut niin huikeissa lukemissa, että kannatus kirjattaisiin vielä isommin numeroin ilman Suomen Sisun/Jussi Halla-ahon yhteyttä Norjan ammuskelijaan. Minulle riippumattomana vasemmistolaisena on täysin käsittämätöntä, ettei vasemmalta pystytä millään lailla vastaamaan perussuomalaiseen buumiin. Mutta ainoa ns. vakavasti otettava vasemmistopuolue eli vasemmistoliitto on loannut itsensä valtionhoitajien genreen ja itsellään myös kommunistien genren. Jos totta puhutaan (nyt tulee sisäpiirikokemusta), SKP:n kommarit eivät pystyneet vaalien alla sanomaan vas-liittoon verrattuna mitään omaa paitsi "suhtautukaa varauksellisesti vasureiden lupauksiin – he ovat pettäneet ennenkin". Niin pettivät jälleen, mutta sitä omaa ei ole siitä huolimatta.

Myöhemmin syyskuussa Tampereelle vaeltanee satamäärin kommunisteja, kun täällä järjestetään "Tiedonantaja-festivaali". Ohjelmistosta löytyy myös keskustelu, jossa pohditaan vasemmistoyhteistyötä. Alustajina on pari SKP:läistä ja pari kriittisen siiven vasuria – siinä kaikki. Itse kaipailisin mukaan väkeä STP:n ja SAFKAn (Suomen antifasistinen komitea) suunnalta. Miksikö – heillähän on tiettävästi vielä SKP:täkin vähemmän kannatusta, jäsenistä puhumattakaan? Siksi, että heillä on ilmiselvästi oma genrensä, ja nyt tarvitaan nimenomaan valtamassasta erottuvaa genreä. Tätä ei voi selkeämmin vääntää. En yhdy kaikkiin STP:läisiin tai safkalaisiin näkemyksiin, mutta olen niistä tällä hetkellä paljon vakuuttuneempi kuin vasemman laidan "sovinnaiston" jutuista. Uskon vilpittömästi, että persujenkin kannattajista moni haluaa vain ilmaista vastustuksensa yksisilmäistä globaalin kapitalismin ja imperialismin hyväksyntää kohtaan, ei mitään sen fasistisempaa. Ja fasismia vastaanhan tässä ollaan, itse asiassa jopa tulevan seminaarin alustusaiheeni puitteissa.

Mutta eikö genre ole kulttuurisesti jotain kielteistä? Enkö paasaa toisissa asiayhteyksissä genreajattelua ja kaikenlaisia "true"-fundamentalisteja vastaan? Jaa juu. Siksi täytyykin luoda yhteenliittymä, jossa vasureilta käyttämättä jääneen punaisen genren ja äärivasemmistolaisen antifasistigenren välille rakennetaan silta. Aina se on parempaa poliittis-kulttuurista "crossoveria" kuin kapitalismin ja imperialismin hyväksyjien mukaanottaminen.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Rauhaa ja rakkautta

1960-luvulla syntyi hippiaate, josta on joka ikinen tietysti vähintäänkin kuullut. Hipit saivat aikaan tuntuvia edistysaskelia länsimaalaisten kollektiivisessa tajunnassa. He olivat pasifisteja, kansalaistottelemattomia ja ympäristötietoisia. Hippiaatteen voi sijoittaa poliittisesti (liberaaliin) vasemmistoon, vaikka Aulikki Oksanen kohdistikin ilmiselvästi teränsä hippeihin runoillessaan: "Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin." Joka tapauksessa hippiliike toimi myös kasvualustana 1970-luvun vasemmistolaisuudelle niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa.

2010-luvun alussa hippiaate näyttäisi heränneen henkiin vahvemmin kuin vuosikymmeniin. On ollut viimekesäisiä Savon hippejä (mitä media vääristellen pilkkasi "nakuleiriksi") ja tämänkesäisiä lukumäärältään vähäisempiä Hailuodon hippejä. Netistä löytyy muun muassa viime vuonna perustettu Hipit.fi-sivusto, jolle on rekisteröitynyt 556 jäsentä. Kukkakuosit (sekä kukkaniittykuosit että isot kukkakuviot) tulivat muotiin jo viime vuonna ja Kodinykkönen myy uutuutena Woodstock-bukleemattoja. Levylistojen kymmenen kärjessä on näkynyt remasteroitua Beatlesia, Jimi Hendrixin aiemmin julkaisemattomia äänityksiä ja Vesa-Matti Loirin "huumelevyksi" vihjailtua huilujamilevyä. "Hippi" oli viisi vuotta sitten haukkumasana, tänään ei.

Kaikkia tämän ajan ilmiöitä on paikallaan tarkastella kriittisin silmin, ja sama koskee myös uushippejä. Valitettavia säröjä löytyy. Vaikuttaisi esimerkiksi siltä, että tämän ajan hippien valtavirta on "elämäntapahippejä", kun 60-luvulla ja 70-luvun alussa oltiin enemmän "maailmanparantajahippejä". Tärkeämpää kuin rauhan ja rakkauden levittäminen ihmisten keskuuteen näyttäisi nyt olevan kasvissyönti, yleinen eettisyys ja meditaatio. Viimekesäinen Euroopan laajuinen Rainbow Gathering Leppävirralla onnistui levittämään ilosanomaa pulpahtamalla julkisuuteen, vaikka sensaatiolehdissä tapahtuma muuntuikin ihan valheelliseen muotoon. Suomen Rainbow-liike näyttäisi kuitenkin omaksuneen toisenlaisen politiikan. Se haluaa pitää kokoontumisensa syrjäisenä pienen piirin "perhetapaamisena", jonka sijainnin avoin levitys on kielletty ja johon asiaan vihkiytymättömät eivät ole erityisen tervetulleita. Maailmanparannus pidätetään henkilökohtaiselle tasolle. Johan se kapitalismi onkin hätää kärsimässä?

En kirjoita tätä artikkelia haukkuakseni hippejä. Päinvastoin, olen jonkin verran itsekin sellainen ja uskon moniin vanhojen ja myös uusien hippien ihanteisiin. Yhteiskuntakriittisyyskin kyllä löytyy, kun hiukan rapsuttaa hipin pintaa. Minusta uushippien täytyisi nyt ymmärtää, että heidän touhunsa elämäntapakeskeisyys on eduksi kapitalismille ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän porvarillisten voimien masinoimaa. Suuressa maailmassa "eettiset ja ekologiset" päivittäistavarat ovat jo iso bisnes ("muoti"hippituotteista puhumattakaan), mikä on sikäli nurinkurista, ettei iso bisnes ole koskaan eettistä ja ekologista. Kapitalismi voi hyvin, kun uushipit eivät tee aatteestaan ja toiminnastaan numeroa vaan ainoastaan kuluttavat toisia tuotteita, joille he ovat yhdenmukaisuudessaan ihanteellinen markkinoinnillinen kohderyhmä. Mutta jos hipit tulisivatkin toreille ja puistoihin, liikenneympyrään piknikille tai suuriin, velloviin, rauhanomaisiin mielenilmauksiin, alkaisi tapahtua. Rauha, rakkaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ekologisuus, pasifismi ja kansalaistottelemattomuus riittävät yhdessä parantamaan maailman.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Hyödynnetäänkö tilaisuus?

Vasemmistoliiton rivit natisevat pahanpäiväisesti. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho on erotettu eduskuntaryhmästä heidän vastustettua aktiivisesti hallitusta, jossa vasemmistoliitto on itse mukana. Kolmas saman puolueen kansanedustaja Anna Kontula ei ole mennyt näin pitkälle, mutta on tehnyt tyhjän äänestämisillään selväksi, kumpaa osapuolta hän sympatisoi. Ympäri Suomea ovat varsinkin nuoret vasemmistoaktiivit olleet näiden niskuroijien linjoilla. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Jukka Peltokoski ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson.

Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.

Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.

Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Näillä eväillä

Tämän kirjoitushetkellä perussuomalaiset ovat kannatukseltaan epävirallisesti Suomen suurin puolue. He ovat myös oppositiopuolue, joten poliittinen epäpätevyys ei vieläkään pääse pilaamaan heidän uskottavuuttaan. Kokoomuksen ja demareiden pyhä aseveliyhteistyö on ottanut valtionhoitajaroolin. Vihreät ovat luiskahtaneet täysin ongelmattomasti mukaan uusliberalistiseen yhteistyöhön. Vasemmistoliitossa niskoitellaan vielä. Puolueen valtalinjan myönteinen suhtautuminen hallitukseen on kuitenkin jo tärvellyt mahdollisen aseman uskottavana oppositiopuolueena. Tällainen peli ei missään tapauksessa lisää vasemmistoliiton kannatusta – vihreistä puhumattakaan. Valttikortit ovat nyt persujen käsissä.

Jokainen meistä sydämen ja aatteen vasemmistolaisista ymmärtää, että tilanne on ihan katastrofi. Mitä hyvänsä persuista väitetään, he ovat keskustaoikeistolainen uuskonservatiivipuolue. He ovat kannattaneet joitakin sosiaalisia parannuksia, mutta niille jotka kaikkein eniten kaipaavat yhteiskunnallisen aseman kohennusta – vähemmistöille – he ovat tylyjä. Tämä kavaltaa persujen epähumaaniuden ja "yhden totuuden" ideologian. He ovat kuin kokoomus, joka on oikeasti kansallinen. Niin pitkään kuin valtakunnan suosituin puolue on jompikumpi näistä kokoomuksista, yhteiskunta jatkaa alamäkeään.

Pirstaloitunut äärivasemmisto jatkaa hajaannustaan. SKP:n, STP:n ja ehkä pysyvästi edesmenneen KTP:n aktiiveja pitää erillään voima, joka ilmiselvästi on manipuloitu oikealta. Mikä vielä pahempaa, moni äärivasemmistolainen tiedostaa asian itse, mutta silti käyttäytyy tuon ulkopuolisen tahdon mukaisesti. Kuvitellaan, että hajottava voima onkin hajaannuksen toisen osapuolen käsissä: "Äskoopee se vain liehittelee porvareita." Jokainen äärivasemmistolainen ymmärtää, että tarvittavan poliittisen kannatuksen kerääminen vaatii yhdistymistä, mutta silti sitä ei haluta tehdä kilpailevan vasemmistoryhmän ehdoilla. Hajaannusta ilmentää myös puolueisiin sitoutumattomien vasemman laidan järjestöjen kirjo. Sosialistiliitto, Kommunistien liitto ja Marxilainen työväenliitto ovat kaikki eri organisaatioita – puhumattakaan Suomen antifasistisesta komiteasta tai ekovallankumouksellisesta Vihreästä puolueesta. Uutisten mukaan Suomeen on myös perustettu punakaarti.

Mitä väliä vasemman laidan yhdistymisellä sitten on? Eikö sen kannatus ole joka tapauksessa alle yhden prosentin, kysyvät porvarit ilkkuen. Nyt täytyykin katsoa huhtikuun vaalitulosta hieman eri silmällä. Huomaamme, että ylivoimaisesti suurin kannatus on viime kädessä nukkuvien puolueella, 29,5 %. Lisäksi persujen äänet, jotka edustavat 13,4 prosentin osuutta kaikista äänioikeutetuista, tulivat ennätykselliseltä joukolta samaan suuntaan liikkuvia äänestäjiä. Jos tämän sulateltuaan joku väittää, ettei uudelle vasemmistoyhteistyölle voisi potentiaalisesti riittää kannatusta, hän tekee propagandaa.

Millä eväillä vasemmalle saadaan lisäkannatusta? Valitettavasti ei ainakaan nykyisillä. SKP:ssä ihan oikeasti ajatellaan, että kannatus lähtee nousuun jatkamalla samaa vanhaa mallia: kerätään uudet kannattajakortit, päivystetään torien kulmilla ja kehutaan omia sosiaalisessa mediassa. Ei näin. Ideat STP:n suunnalla ovat freesimpiä, mutta työtäkin on vielä moninkertaisesti enemmän. Vaalituloksen pitäisi osoittaa aukottomasti, etteivät ihmiset halua äänestää SKP:tä, STP:tä tai KTP:tä. Mutta eräille se ei tunnu menevän perille. Kovin paljon parempia eväitä ei löydy vasemmistoliitolta, joka menemällä mukaan kokoomuksen ja demareiden yhteistyöhön tekee itseään tarpeettomaksi kilpaa vihreiden kanssa. Eivät vasemmistoäänestäjät halua "vasemmistoa", jota ei erota SDP:stä sillä kuuluisalla kirveelläkään. Puolueen täytyisi löytää oma identiteetti ja pian, muutoin se on mennyttä.

Mutta entäs, jos kuitenkin kokeiltaisiin uutta yhteisrintamaa? Kuvitellaan yhteistyötä, jonka osapuolina olisivat SKP, STP, KTP, Sosialistiliitto, Marxilainen työväenliitto ja Kommunistien liitto. Ehkä siihen liittyisivät myös Vihreä puolue ja Itsenäisyyspuolue. Punakaarti voisi ilmoittautua yhteisrintaman kannattajaksi. Mikäli vasemmistoliitto tosiaan päätyy hallitukseen, sen riveistä voisi lipsua mukaan lukuisia pettyneitä aktiiveja. Mitä tämän uuden yhteistyön myötä tapahtuisi? Tietysti se saisi jonkin verran huomiota ja ennen kaikkea uskottavuutta. Molemmat ovat elintärkeitä asioita nykypolitiikassa. Vielä tärkeämpää on, että tällä yhteisrintamalla olisi paljon isommat resurssit kuin pikkupuolueilla ja -järjestöillä erikseen. Niinpä se voisi herättää eloon liikkeen, joka lähivuosina hiljentäisi yhteisrintaman yhtä takuuvarmasti osakseen saaman vähättelyn.

1) Työväenlehtiä ja niiden nettiversioita käynnistettäisiin uudelleen. Esimerkiksi Hämeen Yhteistyö lakkautettiin 1990-luvulla ja suorastaan huutaa tulla elvytetyksi 2010-luvulla. Miettikää, millainen vaikutus on sillä, jos joka paikassa on medioita jotka ilmaisevat muutakin kuin uusliberalisteille sopivaa "yhtä totuutta". Se on pieni vallankumous.

2) Työväentalot elvytettäisiin niin laajalti kuin pystytään. Vanhempi väki saisi iskelmätanssinsa, nuoremmat hiphoppinsa ja punkkinsa, tilaisuudet spiikkaisi populistiset metkut taitava punikki ja kaikella olisi uskottavuutta, sillä ilman niitä meidän perällä ei olisi mitään. Helsingin kymmenen neliökilometrin sisällä sukkuloiva porvariskerma on unohtanut, että tämä on nykyaikaista todellisuutta ylivoimaisessa valtaosassa Suomea.

3) "Uutta Sirola-opistoa" on myös ehdotettu. Vasemmiston yhteistyö tarvitsisi siis opinahjon, jossa koulutettaisiin ja kurssitettaisiin aktiiveja ymmärtämään, miksi, mihin ja miten heitä tarvitaan. Tämänkaltainen tietoisuus puuttuu lähes koko nykyiseltä poliittiselta kirjolta.

4) Oma nuortenjärjestö tarvittaisiin ehdottomasti, ja kun tähän saakka mainitut toiminnot on saatu kunnolla käyntiin, olisi paikallaan harkita myös lastentoimintaa. Ilman selkeää uudelleenkasvatusta kaikki yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä saavutetut muutokset jäävät tilapäisiksi.

5) Joukkotilaisuuksissa olisi ihan uutta meininkiä, kun kukaan ei enää karsastaisi "kilpailevan" ryhmän mukanaoloa järjestäjäpuolella. Niinpä niitä olisi pidettävä mahdollisimman usein. Silloin, kun Hakaniemen torilla, Tampereen Keskustorilla ynnä muualla on vähän väliä samat poliittiset tunnukset esillä, ilmassa on vallankumouksen tuntua.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Äärivasemmiston fantastinen töppäys

Nyt kyllä kiukuttaa. Äärivasemmisto näyttää kieltäytyvän yhdistymästä. Se olisi ollut ainoa tie päästä vielä joskus päättämään asioista. Suomen politiikan ovet ovat yksi toisensa jälkeen sulkeutumassa. "Salonkikelpoisia" puolueita auttava äänikynnys blokkaa tien yhtäältä, päätöksenteon kokonaisvaltainen epädemokratisoituminen toisaalta. Tätä muutosta äärivasemmisto ei näytä suostuvan oikeasti ymmärtämään, vaikka paasaakin siitä katutasolla. Se kuvittelee edelleen, että hyvät ehdokkaat ja hyvä kampanja ovat pääsylippu eduskuntaan. Niin kuin silloin ennen, kun oli SKDL ja Deva. Voi luoja.

Vaalitulosfiaskon jälkeen kokoonnuttiin ainakin SKP:ssä pohtimaan äärivasemmiston yhdistymistä. Muutamat STP:n ja SKP:n aktiivit ottivat esille yhdistymisen uudeksi SKDL:ksi. Tuossa vaiheessa kaikki meni niin kuin pitääkin. Sen jälkeen homma lähti menemään pyllylleen. SKP:n keskuskomitea teki älyvapaan linjanvedon, jota ihan oikeasti (salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä) epäilen joukkoon soluttautuneiden antikommunistien aikaansaamaksi. Se saneli, että "yhdistyminen voidaan tehdä SKP:n nimellä". Niinpä päätettiin aloittaa kannattajakorttien keruu. Tässä vaiheessa minulta pääsi joukko voimasanoja, sillä arvasin, mitä tuleman pitää. KTP ei aikaillut, vaan ilmoitti, ettei suostu mihinkään järjestötasoiseen yhdistymiseen. STP taas on edelleen puoluerekisterissä, ja koska sen leirissä varmasti arvattiin tilanne toisaalla äärivasemmalla, puolue ilmoitti SKP:lle aikovansa jatkaa omaa toimintaansa.

Käyn seuraavassa läpi vasemmiston sirpalepuolueiden ongelmat ja idioottimaisuudet yksitellen. 1) SKP kuvittelee, että sen surkean minimaalinen kannatus (yksi kolmestasadasta suomalaisesta kannattaa!) oikeuttaa sanelemaan ehdot puolueille, joilla on vielä vähemmän kannatusta. SKP pitää itseään vasemmiston perusyksikkönä, joka kuuluu politiikkaan yhtä lähtemättömästi kuin SDP. Näin onkin ja niin kuuluukin, mutta se ei tarkoita, ettei se voisi tehdä politiikkaa yhteistyöjärjestön siiven alla – kuten SKDL:ssä tehtiin. Ongelma lienee myös puheenjohtaja Yrjö Hakasen päässä, sillä itsenäinen SKP on hänen sylilapsensa ja hänellä on siihen lukkarinrakkaus. 2) KTP ei hyväksy tosiasiaa, että se on mennyttä. 5000 kannattajakortin keruu ei onnistu kehnomaineiselta puolueelta, joka sai 1575 ääntä vaaleissa. Ymmärrän oikein hyvin, ettei KTP:ssä suostuta SKP:n ehtoihin, mutta siellä voitaisiin tehdä vasta-aloite, joka synnyttäisi kaikille osapuolille sopivan kompromissin. 3) STP pitää itseään jo alun perin yhteistyöjärjestönä eikä innostu uuden yhteistyöjärjestön kokoamisesta. Mitä STP ei oikeasti ymmärrä, on että muille he ovat pelkkä vasemmiston sirpalepuolue ja vieläpä sellaisista uusin ja epämääräisin. Yhteistyöjärjestön ei pidä lähteä vaaleihin omilla listoillaan, jos yhteistyön kattamalla alueella on muitakin listoja.

Kaikkia yllä mainittuja puolueita yhdistää yhden asian ymmärtämättömyys. Se kuuluu näin: yksikään niistä ei tule ikinä pääsemään Suomen eduskuntapuolueeksi. Vaaleissa on kyse uskottavuudesta, ja sen kaikki kolme puoluetta ovat jo menettäneet. Lisäksi vasemmiston epäyhtenäisyys on sinänsä epäuskottavuutta herättävä tekijä. Asiasta sai kuulla lukemattomia kertoja myös huhtikuussa Tampereen Keskustorilla. Ja vaikka STP:n ja KTP:n kannatus onkin jopa marginaalin marginaalissa, sitä tarvittaisiin nyt yhdistymään SKP:n kannatukseen. Uusi yhteistyö, uusi nimi ja uusi toimintaperiaate voisivat tehdä ihmeen. Kun äärivasemmisto yhdistyy, se herättää kunnioitusta. Kun se ei yhdisty, se herättää vain hilpeyttä – kaikissa siitä oikealle sijaitsevissa ryhmissä, heidän kannattajissaan ja meidän kipeästi tarvitsemissamme liikkuvissa äänestäjissä.

Tämän kaiken johdosta olen päättänyt, etten allekirjoita SKP:n kannattajakorttia. En tue enää yhtään sellaista vasemmiston pikkupuoluetta, jonka toiminnan johdosta syntyy muitakin vasemmiston pikkupuolueita.

tiistai 24. toukokuuta 2011

"Maltillinen" ja "vallankumouksellinen" vasemmisto

Jatkan vähän tässä jo aiemmin aloittamaani vasemmiston sisäisen kahtiajaon teemaa. Monihan meistä "sydämen ja aatteen vasemmistolaisista", kuten aiemmin nimesin tämän ryhmän, sai marjamehunsa väärään kurkkuun lukiessaan Vasemmistoliiton mukanaolosta hallitusneuvotteluissa. Vaikka kentällä ollaan aika vahvasti ei-kannalla (etenkin tamperelainen Jukka Peltokoski on avautunut radikaalisti sosiaalisessa mediassa), johtoporras katsoo parhaakseen johdattaa puolueensa kohti Kokoomuksen vedättämää "nukkehallitusta". Vasemmistolaisten ihanteiden kannalta tässä ei tietenkään ole järkeä. Oikeistovetoisessa hallituksessa ne laimentuvat varsinaiseksi litkuksi – ja kuten tiedetään, ei Vasemmistoliiton vasemmalla puolella ole käytännössä yhtään puoluetta. (SKP on poistettu puoluerekisteristä; STP:n kannatus on alle 0,1 %.) Niinpä tämä hallitusasetelma vahvistaisi sen, ettei Suomessa toimi yhtään oikeasti vasemmistolaista puoluetta. Arvaa, ketkä nauraa kihertävät onnesta.

Uusin asetelma todistaa lisäksi yhden ennenkin esittelemäni idean. "Maltillinen" vasemmisto, mitä Arhinmäki-siipi (jonka seuralaisena on myös vanha antikommunisti-siipi) edustaa, pyörittelee nykyistä Vasemmistoliittoa mielin määrin. Asia ilmeni myös Kansan Uutisista, joka otti avoimesti "oppositiota" haukkuvan kannan jo viime viikolla. Jos puolue päättää olla menemättä hallitukseen, se johtuu vain siitä, että ajatusta kannattavan puolue-eliitin ja vastustavan kenttäväen kokosuhde on liian dramaattisesti jälkimmäisen puolella (ja Vasemmistoliitossa on sentään hiukan demokratiaa jäljellä). Pointtini kuuluu, että "maltilliset" ovat yhtä dramaattisesti voittaneet jo siinä, kun puolue ylipäänsä lähti neuvottelemaan hallituspaikasta. Se nimittäin tuhosi täydellisesti Vasemmistoliiton "vallankumouksellisen" uskottavuuden.

Maltillisuudessa ei tietenkään ole sinänsä vikaa. Jos eläisimme 1970-lukua, minutkin voitaisiin luokitella maltilliseksi: en hyväksy väkivaltaista vallankumousta. Koska nyt on 2010-luvun alku, asiat näyttäytyvät erilaisessa suhteessa. Niinpä vasemmiston "maltillisia" ovat ne, jotka kannattavat nykyistä inhimillisempää kapitalismia, ja "vallankumouksellisia" olemme me, jotka haluamme vaihtaa kapitalismin sosialismiin. (Tässä yhteydessä tarkoitan "sosialismilla" oleellisesti kapitalismista poikkeavaa suunnitelmallista yhteiskuntajärjestelmää. Myös radikaalivihreiden idea ekologisesta suunnitelma- tai yhteisötaloudesta on sosialismia.) Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeinen tapahtumakehitys osoittaa kristallinkirkkaasti, että Suomen eduskunnassa on mukana vasemmistosta vain "maltillinen" puoli. Arhinmäki ja kumppanit osaavat kyllä perustella, miten hallitukseen meneminen hyödyttää myös joitakin vasemmistolaisia ihanteita, mutta sen tuntuvin vaikutus on "vallankumouksellisen" työn mahdollisuuden eliminoituminen eduskunnassa.

Edellisestä ei tietenkään voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin välttämättömyys saada "vallankumouksellinen" vasemmisto mukaan eduskuntaan. Vasemmistoliiton kautta se ei toistaiseksi tapahdu. Uuden eduskuntaryhmän piti pullistella entistä radikaalimpia aineksia (mitähän tähän sanoisivat Anna Kontula ja Silvia Modig?), mutta se näyttääkin harjoittavan edeltäjäänsä oikeistolaisempaa politiikkaa. Lisäksi lapsikin ymmärtää, ettei muutos tapahdu (suoraan) SKP:n, STP:n tai KTP:n kautta. Kaikki ne ovat jo käyneet vaaleissa näyttämässä epäkiinnostavuutensa. Mikäli eduskuntavaaleihin tulee kohuttu äänikynnys, mainituista pikkupuolueista suurinkin (SKP) joutuisi kymmenkertaistamaan kannatuksensa. Sitä ei tapahdu, vaikka kaikki äärivasemmistolaiset menisivät siihen mukaan (mitä myöskään ei tapahdu). Yhteistyöorganisaatioksi tekeytyvästä STP:stä ei niin ikään ole läpimurron tekijäksi. Paitsi, että se joutuisi noin 50-kertaistamaan kannatuksensa, ei Suomen työväenpuolueella ole toivoa saada mukaan välttämätöntä sivistyneistön, taiteilijoiden ja yhteiskunnasta kieltäytyjien edustusta ja kannatusta. "Uusi SKDL" on ainoa toivo ja suuri toivo onkin. Sen eteen on keskitettävä kaikki järjestäytyminen, hylättävä kannattajakorttien keruu omille pienryhmille ja yhdistyttävä konkreettisesti.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Näin meitä vieraannutetaan

Kaikkihan ne asiat jo tietävät. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Demokratia rapistuu. Ihmiset voivat entistä huonommin. Mielenterveysongelmat yleistyvät. Väkivalta ja päihdeongelma ovat todellisuutta. Globaalit ympäristöongelmat uhkaavat. Elämä maapallolla on uhattuna. Täysin turhat lännen masinoimat sodat kylvävät kuolemaa ja katkeruutta. Asioista päättää kulissien takana ison rahan bisnes, kulisseissa lipevät valehtelijat, joita kutsutaan poliitikoiksi.

Mutta kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa maailmanmestaruuden, näyttää kuin maailman vääryydellä, pahuudella ja peloilla ei olisi suomalaisittain mitään väliä. Lätkän MM on ääriesimerkki samasta ilmiöstä, johon kuuluvat julkkikset, tosi-TV ja sääilmiöiden esittämistapa. Koko viihdebisnes on valjastettu äärimmilleen yhtä tarkoitusta varten: viemään kansan ajatukset pois yhteiskunnan ja ylikansallisen järjestelmän epäkohdista.

Julkisuusbisneksen miljardeille olisi tietysti muutakin käyttöä. Rahaa liikkuu sillä saralla niin paljon, että jos se maltettaisiin sijoittaa epäkohtien parantamiseen eikä peittämiseen, täällä alkaisi toden teolla tapahtua. Oikeasti me emme tarvitse Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Seiskaa tai Hymyä. Emme myöskään tarvitse kaupallisia TV- ja radiokanavia. Emme tarvitse edes huippu-urheilua maajoukkueineen ja henkilökultteineen. Tulisimme niin ikään oikein hyvin toimeen ilman mobiili- ja Facebook-pelejä tai disinformatiivisia mainoksia lehdissä ja netissä. Sen sijaan emme pärjää ilman ruokaa, juomaa, asuinsijaa ja perusterveyttä. Olemme pulassa myös ilman lajitovereiden seuraa ja rakkautta.

Rooman valtakunnassa todettiin asioiden olevan hyvin, jos kansalle riittää "leipää ja sirkushuveja" (panem et circenses). Historia on osoittanut, että monta kertaa tämä sinänsä puutteellinen lähtökohta on puutteellistettu entisestään: leipä pyritään korvaamaan sirkushuveilla. Näin on Suomessakin tehty ainakin pari viime vuosikymmentä. Toki leipä periaatteessa riittäisi, mutta se jakautuu epätasaisesti, ja minne leipää ei näennäisesti riitä, sinne työnnetään heti sirkushuveja epätoivon vimmalla. Roomassa tunnettiin myös vallankäytön kuningasajatus "hajota ja hallitse" (divide et impera). Sama on tehokäytössä nyky-Suomessa: perussuomalaisten ja vihervasemmiston kannattajat, maalaiset ja kaupunkilaiset, HPK:n ja Kärppien kannattajat, uskovaiset ja ateistit, hevarit ja hiphopparit eivät yhdisty, vaikka heillä olisi yhteinen etu.

Kaikkihan ne asiat tietävät, siis nykymaailman vääryydet. Vai tietävätkö sittenkään? Luultavasti ihmiset ovat kyllä kuulleet ja lukeneet sen kaiken, niin että oppinut mieli tunnistaa: tämä on tuttua asiaa. Mutta ovatko he oikeasti ajatelleet ja sisäistäneet asioita? Ehkä sillä hetkellä, kun aivo muuten alkaisi raksuttaa, tulee aina uusi ärsyke TV:stä, radiosta, puhelimesta, toiselta läsnäolevalta ihmiseltä tai muistin syövereistä: "Lätkämatsi! PMMP:n biisi! Laihdutuskuuri! Raekuuro! Johanna Tukiaisen häät!" Niinpä asioita ei koskaan oikeasti käsitellä, vaikka ne näennäisesti tunnettaisiin.

Edellisestä huolimatta joku aina ajattelee, oivaltaa, sisäistää ja ottaa vakavasti. Aina joku saa päähänsä, että asiat ovat pielessä ja menossa vielä enemmän pieleen, omalla toiminnalla ja esimerkillä on vaikutusta, ja simsalabim: maailma voi muuttua paremmaksi. Miten sellaiseen äksoniin reagoivat toiset nykyihmiset, jotka näkevät yhden kaltaisensa aktiivisuuden? Lähtevätkö he mukaan, innostuvatko he maailmanparannuksesta? Viime vuosina on ollut todennäköisempää, että he – keskellä rahanpuutettaan, ihmissuhdehuoliaan ja mielenterveysongelmiaan – leimaavat maailmanparantajan epäcooliksi hihhuliksi, joka "on olevinaan parempi kuin muut" ja jonka "maailmankuva on mustavalkoinen". Näin ollen he päätyvät räksyttämään enemmän sille ainoalle, joka uskaltaa edes yrittää tehdä jotain yhteisille huolille – yhteisen edun hyväksi – kuin huolien ja ongelmien aiheuttajille. Silti jokin itää heidän mielessään. Jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä cooliuden, sovinnaisuuden ja vieraantumisen kulissit kaatuvat.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Vasemmiston sisäinen jakolinja ei kulje siellä missä luulisi

Kuten hyvin tiedetään, poliittisen vasemmiston on perinteisesti ajateltu jakautuvan kahtia. Keskemmällä ovat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat korjailla nykyistä järjestelmää. Laidemmalle sijoittuvat sosialistit ja kommunistit (perinteistä yhteisnimeä käyttäen kansandemokraatit), joiden pyrkimys on kapitalismin kukistaminen. Tämän perusjaottelun ohella Suomen poliittinen historia tuntee jaon varsinaisiin vallankumouksellisiin (joita 1970–80-luvuilla edustivat vähemmistökommunistit) ja maltillisempiin uudistusmielisiin (joita ennen kutsuttiin "revisionisteiksi", nyttemmin "reformisteiksi").

Ensin mainittu jaottelu antaa tavalliselle pulliaiselle vaikutelman, että Suomen nykypolitiikassa vasemmiston olennaisin jakolinja kulkee SDP:n ja Vasemmistoliiton välillä. Jälkimmäisen luoman yhtä selkeän käsityksen mukaan olennainen jakolinja puolestaan sijaitsee Vasemmistoliiton vasemmalla puolella, minkä myötä marginaaliin jäävät ainakin SKP, pienimmät vasemmistopuolueet ja muutama äärivasemmistolainen kansalaisjärjestö. Valitettavasti näiden jaottelujen helppous hämää pahemman kerran.

Väitän, että todellisuudessa vasemmisto jakautuu kahteen osaan Vasemmistoliiton puolivälistä. Puolueen oikeistosiipi edustaa Suomen politiikassa ihan samaa funktiota kuin SDP. Niillä on valtaa pitävien porvareiden "lupa" harjoittaa työväenpolitiikkaa, koska ne ovat riittävän maltillisia. Missä demareilla on nykyään tapana jopa kehua kapitalisteja, kun nämä mukamas työllistävät, oikeistovasurit uskaltavat sentään haukkua räikeimpiä tapauksia. Tämä sallitaan heille (joskin pitkin hampain), koska Vas-liiton äänestäjät ovat moiseen radikaaliin äksöniin perin tyytyväisiä. Näin peitellään se tosiseikka, ettei Vas-liiton oikea puoli tee elettäkään kapitalismin nujertamiseksi vaan pyrkii korjailemaan sitä tarpeellisista kohdista, mikä on juuri SDP:n klassinen rooli.

Entäs Vasemmistoliiton vasen puoli? Se ei koostu sosiaalidemokraateista, vaan sosialisteista ja radikaalipunavihreistä. Nämä vasemmiston "radikaalit" tunnustavat puolueensa "enemmistöjohdon" (kas kas, kun tuli käytetyksi 70-lukuun assosioituvaa ilmausta), mutta myöntävät avoimesti, että muutama jarru olisi hyvä saada kuvioista pois. Salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä uskon, että vanhat jarrut ovat ihan tietoisia antikommunisteja ja -sosialisteja, kun taas "Paavi" Arhinmäen kaltaiset nuoren polven maltilliset eivät rehellisesti ymmärrä, mistä vasemmistolaisuudessa voisi tänäkin päivänä olla kysymys. Näin ollen Arhinmäki on vasemmistovasureille uskottava johtaja, vaikka he määrittelevät itsensä poliittisella kartalla johtajasta vasemmalle. Realisteina he kuitenkin näkevät, että parempi on vaikuttaa avarassa Vas-liitossa kuin esimerkiksi SKP:ssä, jolta puuttuu sekä kannatusta että uskottavuutta. Sitä he eivät näe, ettei heidän äänensä pääse ikinä kuuluviin, koska oma puolue on kapitalistien talutusnuorassa.

Vasemmistoliiton sisäinen jako esittäytyy selkeänä sosialismikeskustelussa, jota pitkän linjan vasurivaikuttajat Kalevi Suomela ja Ele Alenius ovat käyneet lähinnä Kansan Uutisten sivuilla (ks. http://sosialismi.net/blog/2011/04/18/sosialismikeskustelu-vasemmistoliitossa). Suomela pitää kiinni sosialismista käsitteenä, mutta vesittää sen jo lähtökohtaisesti. Hänelle se merkitsee samaa kuin sosiaalidemokratia tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologia. Varsin porvarillisesti hän myös tekee 1900-luvun poliittisesta historiasta uudelleentulkinnan, jossa vastakkain eivät ole kapitalismi ja sosialismi, vaan totalitarismi ja demokratia. Ele Alenius ei edellä mainittua niele, vaan kannattaa sosialismin merkitystä kapitalismista oleellisesti poikkeavana yhteiskuntajärjestelmänä. Valitettavasti Aleniuksen, joka muuten oli aikanaan SKDL:n kontekstissa varsin maltillinen, mielipiteet ovat paitsiossa Vas-liitossa. Kalevi Suomelan linjauksen mukainen sosialismikäsitys on nimittäin kirjattu puolueen vuoden 2007 periaateohjelmaan.

Näin ollen uskallan hahmotella, että Suomessa on kaksi erilaista vasemmistoa, joiden rajalinja ei noudattele puoluerakenteita. Vasemmistoliiton virallinen enemmistö, nykyisen SDP:n vasemmisto (sen oikeisto nyt onkin läpeensä kapitalistinen) ja lukuisat vasemmistovihreät muodostavat poliittisesti aika homogeenisen joukon, jota voisi kutsua nimellä liberaali keskustavasemmisto. Heidän tavoitteenaan on suvaitseva ja ekologisesti kelvollinen markkinatalous, jossa on yhä rikkaita ja köyhiä (itse asiassa Arhinmäki sanoi vaalien alla haastattelussa, että kyllä rikkaita saa olla), mutta tuloeroja on nykyisestä kavennettu, markkinoita suitsittu ja hyvinvoinnin alasajo pysäytetty. Sydämen ja aatteen vasemmistoon lukeutuu iso joukko "vähemmistössä" olevia vas-liittolaisia, SKP:n ja pienimpien vasemmistopuolueiden kannattajat sekä puolueista riippumatonta radikaalipunavihreää kansalaisliikeväkeä, joista osa ei edes äänestä. Tätä ryhmää, jota voisi yhtä hyvin kutsua myös kansandemokraateiksi, yhdistää pyrkimys todella lakkauttaa kapitalismi ja korvata se suunnitelmallisella (eli sosialistisella) yhteiskuntajärjestelmällä.

Jako kävi päivänselväksi myös vapunpäivänä Tampereen Keskustorin ympäristössä. SKP:läisessä vapputapahtumassa kuultiin Mikko Perkoilan trubaduuriesityksiä työväenmusiikista, Flags of Unity Bandin kantaaottavaa folkpunkrockia ja Heidi Vaarna & Esko Rissanen -duon väkeviä Vysotski-tulkintoja. Lopuksi laulettiin yhteislauluna Kansainvälinen. Sen sijaan Vasemmistoliiton happeningista kantautui Hämeenkadun toiselle puolelle karseinta, latteinta ja naurettavinta äijää leikkivien pojankloppien uhokliseeheviä, mitä Näsi- ja Pyhäjärven ympäristöstä on ilmeisesti tosissaan etsimällä löydetty. Ei liene epäselvää, että vasurimielisiä lipsui ajan kuluessa kilpailevaan tilaisuuteen. Vaikka myönnän, ettei ensin mainitun tilaisuuden pääpuheellakaan (asialla SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen) maailmaa muuteta, silti minun on harvinaisen helppo osoittaa itselleni, mihin vasemmistoon jatkossakin haluan kuulua ja mihin taas en.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

SKDL! SKDL!

Kun tarkastellaan eduskuntavaalien tuloksia, on edelleen hämmentävää, että kolme pientä vasemmistopuoluetta (SKP, STP, KTP) sai yhteensä alle puoli prosenttia äänistä. Jos mukaan lisätään vasemmalle kallellaan olevat Itsenäisyyspuolue ja Köyhien asialla, prosenttiosuus on edelleen vain noin 0,6. Vasemmistoliitto on uskotellut saaneensa likipitäen vaalivoiton, mutta todellisuudessa se menetti neljä (!) kansanedustajaa ja 0,7 prosenttiyksikköä kannatuksesta. Summa summarum: nämä vaalit menivät vasemmistolta täysin penkin alle. (SDP:tä en ole lukenut vasemmistoon enää 16 vuoteen.)

Vaalituloksen paljastuttua on vihdoinkin käynnistynyt prosessi, jota peräänkuulutin jo muutama vuosi sitten. Politiikan vasen laita suunnittelee yhdistymistä. Eikä siinä kaikki: se suunnittelee yhdistymistä SKDL:ksi, juuri siksi, mitä jo 1990-luvulla ilmoitin kannattavani enemmän kuin yhtään olemassaolevaa puoluetta. (Alkuperäinen SKDL lakkautti toimintansa 1990.) Vasemmistoliitto ei kokonaisena puoluemöhkäleenä sijaitse tuolla laidalla, eikä sen suunnalla tiettävästi olla suunnitelmista innoissaan. Vas-liittohan pitää itseään SKDL:n suorana perillisenä, mitä se organisatorisesti onkin – joskaan ei aatteellisesti. Eikä puolue voine omia nimeä itselleen, sillä sehän juuri aikanaan kieltäytyi SKDL:n nimestä.

Mitkä tahot uuden SKDL:n takana sitten olisivat ja ovat? Tähän saakka mukana on ollut joukko SKP:läisiä, pienempi joukko STP-väkeä ja ainakin yksi ipulainen. KTP:n suhteen on oltu ehdottomia: heidät on saatava mukaan. Vasemman laidan yhdistyminen menettää tuntuvasti tehoaan, jos jää yksikin erillinen pikkupuolue. Muiksi mukaantulijoiksi on ehdotettu Vihreää puoluetta ja Sosialistiliittoa. Molemmat ovat erittäin luontevia kumppaneita, sillä ensin mainittu on selkeästi antikapitalistinen ja vallankumouksellinen, jälkimmäinen taas vasemmalla ja puolueisiin sitoutumaton. Toivottaisin tervetulleeksi myös Marxilaisen työväenliiton (MTL). Lisäksi on mainittu Piraattipuolueen nimi, mutta itse pidän tuota sekä utopistisena että epäsopivana. Piraateissa on niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia, liberaaleja kuin konservatiiveja ilman minkäänlaista tolkkua. Vasemmistoliitossa on tietysti omat rintamakarkurinsa ja vastarannankiiskensä, joille löytyisi SKDL:stä uusi turvallinen koti.

Luonnostelen seuraavassa järjestön periaateohjelmaa. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tällaiset ohjelmat "pitäisi" kirjoittaa – en ole, enkä halua olla, niin politrukki. Suluissa olevat lauseet eivät ole osa ohjelmaa, vaan omaa puusilmäistä selittelyäni ja harmillista näsäviisasteluani.

1. Järjestön nimi on Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, lyhenne SKDL. (Nimi on mielestäni aivan ehdoton osa kokonaisuutta. Luonnollisesti en tiedä, kenen hallussa nimi tänä päivänä on.)

2. SKDL on siis yhteistoimintajärjestö, ei uusi sirpalepuolue. Sillä on sekä henkilöjäseniä että jäsenjärjestöjä.

3. Poliittisesti SKDL voidaan määritellä sosialistien, kommunistien ja muiden vasemmistolaisten antikapitalistien liitoksi.

4. SKDL puolustaa tasa-arvoa, kansanvaltaa, rauhaa, ihmisoikeuksia ja ekologisuutta, sekä yksilönvapautta, mikäli se ei ole perusteellisessa ristiriidassa edellä mainittuja tekijöitä vastaan.

5. SKDL vastustaa sotaa, asevarustelua, väkivaltaa, ympäristön pilaamista, eriarvoistamista ja vallan keskittämistä sekä ylipäänsä kaikkia sorron, riiston ja alistamisen muotoja. (BDSM-harrastajat hyväksyttäköön, mikäli kaikki osapuolet ihan aikuisten oikeasti haluavat sitä.)

6. Lopullisena tavoitteenaan SKDL pitää kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän hylkäämistä ja siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. (Tämä on myös täysin ehdoton kohta. Sosialismin tarkemmasta määrittelystä ja sosialismiin siirtymisen keinoista voidaan keskustella järjestön sisällä.)

7. SKDL osallistuu vaaleihin yhteisillä ehdokaslistoilla. Jokaisella jäsenjärjestöllä on oikeus saada vähintään yksi ehdokas listalle kaikissa vaalipiireissä, ja henkilöjäsenet ovat jäsenjärjestöjen edustajien kanssa tasa-arvoisia ehdokkaita. Yksi jäsenjärjestö ei saa dominoida ehdokaslistaa, paitsi jos vaalipiirissä ei muutoin mitenkään saada täyttä listaa kokoon.

Lisään tuohon ehkä myöhemmin jotain, jos tulee mieleen. Siitä vain kaatamaan oikeistohegemoniaa ja kaappaamaan joukolla persujen äänestäjiä.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Syy ja seuraus, vaikuttaminen ja vaikutus

Arvioin työtäni ja työjälkeäni vaalien jälkeen. Tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen yritykseni vaikuttaa omalla panoksellani suoraan vaalitulokseen. Kaiken järjen mukaan yritys olisi täytynyt tehdä jo 1990-luvulla. Ennen EU-kansanäänestystä vuonna 1994 kampanjoin kyllä täydellä kaksikymppisen innolla. Ansiolistalleni pääsi kokoomuksen Piia-Noora Kaupin karkottaminen Oulun Rotuaarin lavalta kädet puuskassa. Seuraavien eduskuntavaalien aikaan tituleerasin itseäni jo vasemmistolaiseksi, mutta kannatin edelleen myös vihreitä. Olivathan kyseessä ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa sain äänestää, ja vihreät olivat koko teini-ikäni olleet minulle numero ykkönen. Kunnallisvaaleissa 1996 olin vailla puoluetta. Vasemmistoliitto oli tällä välin livahtanut Paavo Lipposen uusliberaalihallitukseen ja pettänyt aatteen, eivätkä kommunistit vielä olleet mukana omalla listallaan. Toisin oli eduskuntavaaleissa 1999, jolloin äänestin ja kannatin Virpi Karhua (silloin SKP:n ehdokas). Harmi vain, että tällä välin oma poliittinen intoni oli laantunut, enkä käytännössä osallistunut kampanjaan.

Mietin, missä määrin kommunistien toivoton vaalimene(s)tys on minun syytäni. Tampereella kannatus tosin oli 0,9 %, mutta sekin on surkea verrattuna entiseen kahteen prosenttiin (vaikka selittyy osin Peitsamon häipymisellä Helsinkiin, missä fiksua ja sympaattista Karia ei äänestetty edes nimeksi). Aktiivisuuteni Keskustorilla sai erään persun lausumaan, että minut on kaapattava seuraaviin vaaleihin mennessä heidän riveihinsä. En lähde, mutta tuskin viuhdon silloin kenenkään joukoissa. Mielessä käy, että kenties jokunen kokoomuksen ja vihreiden tuputusta inhonnut kansanmies tai -nainen on minut nähdessään todennut kommareiden olevan samanlaisia tyrkkyjä kuin porvarit. Sukupuolisesti epämääräinen kukkaishippi voi myös olla luotaantyöntävä näky. Lisäksi minunlaiseni Duracell-pupun ja tällaisen puolueen yhdistelmä saattaa hämmentää. Liiallinen itsevarmuus on ehkä kääntynyt monen mielessä megaepäuskottavaksi. Ja niin edelleen.

Olen havainnut, että yhtäältä kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta toisaalta ei aina niin kuin olettaisi. On tyypillistä, että jos yritän puolustaa asiaa A ja vastustaa asiaa B, hyvin usein B etenee ja A taantuu. Jos sitten luovun pitkäksi aikaa koko vaikuttamisesta, palatessani huomaan, että A onkin edistynyt. Tästä voisi helposti tehdä johtopäätöksen, että vaikutukseni on aina negatiivinen: tapahtuu juuri toisin kuin aktiivisesti haluan. En tietenkään usko tuota, vaan kuvittelen, että vaikutuksessani on hämmennyksen aiheuttama viive. Kun tekee työtä A:n eteen ympäristössä, jossa runsaslukuinen pääjoukko on kyllästetty B:llä, syntyy pääjoukossa ensin torjuntareaktio. Sitten, kun A:n työntekijä ei ehkä ole näkemässä, alkaa vaikutus itää: "Entäs jos sittenkin...?" Luulen, että tällainen vaikutusviive on yleinen kaikilla riittävän epäsovinnaisilla vaikuttajilla.

Minun on siis nyt luovuttava aktiivisesta vaikuttamisesta. Pääsyy tähän ei ole yllä kuvattu, vaan turhan kipeä tunne olemisesta täydellisessä epäsynkassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Neljäkymmentä prosenttia äänestäjistä äänesti puolueita, joiden mielestä yhteiskuntaan sopeutumattomilla ei ole ihmisarvoa. (Näiden vaalien laajin tragedia ei siis ole persujen äänivyöry, vaan kokoomuksen ja persujen äänivyöry.) Kirjoittamista en jätä, mutta muuten on lohdullista olla ulkona kuvioista, joihin satuttaa itsensä. Lohduttaudun myös ajatuksella, että vaaliaktiivisuuteni on jättänyt jotain sen tielle osuneiden ihmisten mieliin itämään.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Kyllä demokratialle = ei demokratialle ja päinvastoin ynnä poikkeavat näkemykset

Yritän vaikeaselkoisella otsikolla hämmentää selkeitä ajatuksia. Valtaosa ihmisen ajatuksen selkeydestä perustuu asioiden yksinkertaistamiseen. Silloin, kun kysymys on oikeasti vaikeaselkoisista asioista, niitä tavataan yksinkertaistaa niin, että lopputulos vääristyy. Jos taas asia esitetään alun perinkin vaikeaselkoisena, on usein kysymys ihan yksinkertaisista asioista. Tällaiseen tietoiseen ja tiedostamattomaan vääristelyyn perustuu valtaosa nyky-Suomen kaltaisten maiden politiikasta.

Pääministeri Mari Kiviniemi sanoi ihan avoimesti SKP:n pääsihteerille Juha-Pekka Väisäselle, ettei pienten puolueiden ole tarpeen päästä haastamaan isompiaan valtamediassa. Tämä näkökulma ei ole missään nimessä demokraattinen. Siitä huolimatta keskusta esiintyy demokratiaa kannattavana puolueena ja Kiviniemi demokraattisena poliitikkona. Keskustelin asiasta tänään Tampereen Keskustorilla parin kommunistin kanssa. He ihmettelivät, eivät niinkään Kiviniemen mielipidettä, vaan sitä miten ja miksi hänenlaisensa ihminen menee möläyttämään sellaista ääneen. Kysymys ei voi olla muusta kuin siitä, että Kiviniemi tiedostaa olevansa vallanpitäjä ja pitää asemastaan ylimielisesti kiinni. Siitä on demokraattisuus kaukana.

Iltasanomien poliittinen toimittaja Mika Koskinen möläytti viime viikonloppuna tekstimuotoisen sammakon. Kuulemma "viimeistään äänikynnys pitää huolen siitä, etteivät sirpalepuolueet hypi silmille". Tällaiseen katkelmaan voisi kuvitella törmättävän Putinin ja Medvedevin Venäjällä, mutta nyky-Suomi onkin yhtä totalitaarinen paikka. Äänikynnyksestä – jota siis ei vielä ole lopullisesti hyväksytty – juttelin pari sanaa vasemmistoliiton Minna Sirnön kanssa. Ilmoitin, että minusta vasemmistoliiton pitäisi erota eduskunnasta, jos äänikynnys hyväksytään. Sirnö antoi ymmärtää selkein sanoin, että sitä ei tapahdu. Jatkoin, että vasemmistoliiton eroaminen aiheuttaisi todennäköisesti uudet vaalit, ja että juuri tällainen sovinnaisuus varmistaa porvaripolitiikan menestyksen selustan. Sirnö myönsi, että näin on. Tämä osoittaa, että Sirnö on käytännössä enemmän parlamentarismin kuin demokratian kannattaja, mutta pinnan alla kytee isompikin kapina. Ylen vaalikonedatan mukaan vasemmistoliiton ehdokkaat ovat enemmän samaa mieltä SKP:n ehdokkaiden kuin toistensa kanssa. Miksi ihmeessä puolueen täytyy pitää kiinni välimallin roolistaan?

Jo vuosikymmenen vaihteen tienoilla tuli ilmi sellainenkin seikka, ettei Suomen viimeisin hallitusohjelma ole yhdenkään täkäläisen puolueen tai poliitikon käsialaa. Sen sijaan ohjelman oli laatinut amerikkalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co. Saman konsulttitoimiston kerrottiin laatineen jo luonnoksen Suomen tulevaksi hallitusohjelmaksi. Nyttemmin on paljastunut, että tulevan hallituksen ohjelma on teetetty valmiiksi Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto) voimin. Tämä kaikki siis on tapahtunut ilman, että tiedämme, mitkä puolueet muodostavat tulevan hallituksen. Ketkä sitten Suomi-laivan ruoriin astuvatkin, heille ojennetaan valmis paketti, jonka heidän oletetaan omaksuvan. Jos kokoomus on vaalien ykkönen, on päivänselvää, että sen kokoama hallitus hyväksyy ohjelman ja toimii siis äärimmäisen demokratianvastaisesti. Mikäli vaalien ykköseksi tuleekin SDP, on mielenkiintoista tarkkailla sen muodostaman hallituksen toimia ja mahdollista ennakkoon laaditun ohjelman noudattamista. Demarijohtoisessa hallituksessa nimittäin olisivat todennäköisesti mukana sekä persut että vasemmistoliitto. Jos entinen meininki siinä tapauksessa jatkuu, voi vasuritkin heittää "demokratian viholliset" -osastoon.

Mikä tässä on älyttömintä, on se että harvinaiset jäljellä olevat demokratian puolustajat esitetään demokratian vihollisina. SKP joutuu jokaisena kampanjapäivänä kertomaan äänestäjille, että kommunistit eivät vastusta demokratiaa vaan mieluummin laajentaisivat sitä entisestään. Olen havainnut, että myös piraattipuolueeseen yhdistetään jokin epämääräinen demokratiavihamielisyys. Köyhien asialla -puolueella on puolestaan näyttöä, että heille päätyneitä ääniä siirrettiin vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ihan eri paikkaan. Samaa väittää myös eurovaaleissa 2009 omalla listallaan ehdokkaana ollut julkkishomeopaatti Liisa Sulkakoski. Kaikkein suorinta demokratiaa järjestelmä halveksii ja vastustaa kaikkein suorimmin. Mielenilmaukset saavat varsinkin Helsingissä seurakseen poliisien mellakkavarustautumisen, eikä edes kansanäänestystä ole käytetty kertaakaan sitten EU:hun liittymisen. Ehkä se oli varoittava esimerkki: poliittisten päättäjien ja valtamedian omistautuminen EU-myönteisyydelle oli 100 %, mutta jäsenyyden kannattajia oli vain 56,9 %. Yhtä niukkoja tilanteita ei enää haluta.

En kuitenkaan lähde mukaan siihen vollotukseen, ettei tämän viikonlopun eduskuntavaaleilla ole mitään väliä. Niillä nimittäin on väliä oikeasti. Vain kolmisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on jo äänestänyt. Loput voivat mullistaa poliittisen kentän, mikäli tahtoa riittää. Tärkeintä on, että 1) ei äänestetä kokoomusta, 2) ei äänestetä muitakaan porvaripuolueita, 3) kartetaan myös SDP:n äänestämistä, 4) harkitaan mahdollisimman tarkkaan, äänestetäänkö ylipäänsä eduskuntapuolueita, ja 5) äänestetään kaikkein mieluiten SKP:tä.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Vaalimainontaa Absurdistanissa

Eduskuntavaalit sen kun lähenevät. Kadunvarret, torit, tienristeykset ja bussinkyljet on jälleen täyttänyt älynjättiläisilmiö vailla vertaa – vaalimainonta. Tampereella näkyviin ovat päässeet varsinkin kokoomus ja SDP. Hyvänä peesaajana on vasemmistoliitto ja erityisesti Anna Kontula, jonka mainokset ovat kaikeksi onneksi aika kivoja. Näkee, että jotkut ovat sijoittaneet vaalimainontaan aivan käsittämättömiä – siis kerta kaikkiaan käsittämättömiä – rahasummia. Näkyvä mainonta ei tule halvaksi eikä helpoksi missään tilanteessa, saati tällaisessa, jossa parhaille mainospaikoille on varmasti tunkua.

Kaikkien absurdien surrealistien ikiaikainen ilontuojapuolue kokoomus on jälleen herättänyt hämmennystä. Tällä kertaa asialla on ollut muun muassa rötösrouva Marja Tiura, jonka tienvarsimainoksissa lukee vaalilauseena "Usko itseesi". Siis häh? Mitä tekemistä itseensä uskomisella on Marja Tiuran tai kokoomuksen äänestämisen kanssa? Minultakin vaatii hirvittävää uskoa itseeni, että uskallan heittäytyä vasemman laidan aktiiviksi nykyisessä oikeistohegemoniassa. Muutamassa Tiuran mainoksessa täydennyksenä on vielä hämmentävämpi "Ole suomirohkea". Ai mitä? Entä jos olenkin mieluummin ruotsirohkea? Tai hollantireipas, sveitsiälykäs, liettuahurja? En kyllä huolisi omaan hyllyyni Tiuran tai hänen kampanjapäällikkönsä sanakirjaa.

Perjantaina Tampereen Keskustorilla kuljeksi ympäriinsä kokoomuslainen nuorimies, joka kantoi mielenosoituksellisen näköisenä kahta nimikylttiä. Toisessa luki "Kimmo Sasi". Vaikken käsitäkään, miten joku voi vapaaehtoisesti kannattaa liikennekuoleman aiheuttanutta ja siitä rankaisematta päästettyä miestä, on asiassa jotain ymmärrettävää: Sasi on Tampereelta. Mutta mitä lukikaan toisessa kyltissä? "Ben Zyskowicz." Ai juku! Benkkua varmaan moni kannattaa Tampereella ja vielä äänestääkin. (Lyhyen nettitutkailun perusteella vaikuttaa siltä, että "Zysko-vitsin" äänestysnumero on kokoomuksen ehdokkaalla myös Pirkanmaalla. Ovatko ne niin ovelia? Lue: Pitävätkö ne meitä niin tyhminä?)

Muutkin puolueet osaavat kohtalaisesti. Keskusta ei kauheasti kampanjoi Mansessa, mutta onneksi meillä on Mikko "Leuhkat eväät" Alatalo. Hänen vaalilauseeksensa on arvottu "Kansan mies kansan edustajaksi". Mutta kävipäs hassusti: SDP:n valtakunnallinen kampanjafraasi sattuu olemaan "Kansan edustaja". Kukaan ei varmaan sekoita näitä toisiinsa. Eipä silti, ei puolueitakaan aina erota toisistaan. Nytkin kyselyn mukaan joka kolmas suomalainen luulee demareiden olevan hallituspuolue. Valtakunnallisesti keskusta luottaa vaalilauseen sijaan vaalisanaan "Asiaa". Viitsisinkö mennä viisastelemaan kepulaisille, että kylläpä te olette vintiöitä?

Vihreiden ja perussuomalaisten luulisi näkyvän vimmatusti Tampesterin katukuvassa. Toisin on. Vihreät näyttävät luottavan yhteen asiaan, vihreään väriin. Sävy on kyllä ihan kiva. Kuitenkin, jos puolueen nimi muodostuu väriä tarkoittavasta ilmausta monikossa, luulisi sen yrittävän ilmaista muutakin. Vaan ei. Busseissa on sentään mainostanut mm. ehdokas Petri Siuro, jonka fraasit ovat niin suoraan vasemmistopuolueilta, että moni menee vanhanaikaiseen. Rantaväylän tunneliakin hän ilmoittaa vastustavansa, vaikka kaupunginvaltuustossa vihreät ovat sen kannalla. Ydinvoiman vastustamisen vihreät ovat tunnetusti yrittäneet omia itselleen, vaikka istuivat mukisematta loppuun asti ydinvoimamyöntesessä hallituksessa.

Persuista ei ole muuta sanottavaa kuin yksi pieni paikallinen ja toinen suuri valtakunnallinen laskuvirhe. Tampereen Keskustorilla persut laittoivat ehdokaslistansa katsomaan kohti kaupungintalon ovia ja perspuolelle heidän kampanjakuvastoonsa kuuluvia liikennemerkkejä. Markkinoiden aikana ilmestyi vaalimainostelineiden eteen kuitenkin rivi myyntikojuja, ja politiikasta kiinnostuneet ihmiset kerääntyivät toiselle puolelle telineitä – missä siis olivat ne liikennemerkit. Tämä on kuitenkin pieni möhlä verrattuna siihen, kuinka ajatteleva ihminen kokee puolueen Salatut elämät -mainosyhteistyön. Salatut elämät on juonittelusarja, täynnä umpikieroja, toisten kustannuksella omaa etuaan ajavia ihmisiä. Ja perään lauletaan ylpeästi "Perussuomalainen!". Kukaan ei varmaan nyt epäile, että mitä Salkkarit, sitä persut?

Mutta osataan sitä vasemmistossakin. Kyllä hämmensi, kun vasemmistoliiton telinemainokset olivat jo parin päivän kuluttua niiden ilmestymisestä pahoilla kupruilla ja paikoitellen jopa irronneet. Kun muut puolueet (paitsi jokin vapauspuolue) olivat liisteröineet mainosjulisteensa kiinni kuitulevyihin, vasemmistoliitossa ne oli vain nidottu reunoilta ja vieläpä harvasti. Kun seuraavien päivien sää oli kostea, niin huonostihan siinä kävi.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Minun "vaalikoneeni"

Kaikkialla on kaikenlaisia vaalikoneita ja vaalikonemukaelmia. Jälkimmäisen lanseerasi myös Greenpeace, joka tosin joutui vaihtamaan hyödyntämiään "alkuperäisiä" vaalikoneita, kun niiden aineiston käyttö sattui olemaan kiellettyä. Isompi ongelma Greenpeacen "vaalikoneessa" on, että se tulkitsee vastaamatta jättämisen neutraaliksi vastaukseksi – vaikka syynä vastauksen puuttumiseen olisi, ettei ehdokas ole ehtinyt arkikiireiltään vastaamaan koko vaalikoneeseen. Ja kuten itse kunkin pitäisi tietää, vain eduskuntapuolueet saavat vaalitukea, jonka ansiosta ehdokas voi pitää esimerkiksi vähän palkatonta taukoa ansiotyöstä. (Ikävä sanoa pahoja sanoja muutoin niin hyvästä toimijasta kuin Greenpeace, mutta minkäs teet.)

Ajattelin sitten lanseerata oman vaalitestini. Tätä saa hyödyntää ja levittää. En osaa käyttää sisäisiä linkkejä, mikäli Bloggerissa sellaisia on, joten alas ei kannata kurkkia jos haluaa totuudenmukaisen tuloksen. (Ja aprillipäivä muuten, sivumennen sanoen, meni jo.)

Kysymys 1: Mikä on suhtautumisesi ydinvoimaan?
a) En kannata. Yhtään uutta ydinvoimalaa ei Suomeen pidä rakentaa, ainakaan toistaiseksi.
b) Kannatan. Ydinvoima on tehokas ja vihreä tapa tuottaa sähköä, ja sähköä tarvitaan aina vain enemmän.
c) Epäröin. Nykyiset, sovitut hankkeet on paikallaan viedä loppuun, mutta mahdollisten tulevien hankkeiden suhteen on käytettävä malttia. Vanhojen ydinvoimaloiden turvallisuutta on myös kehitettävä.
d) Vastustan. Uusia ydinvoimaloita ei kuulu rakentaa, jo sovitut ja aloitetut hankkeet on peruttava, ja vanhoistakin ydinvoimaloista täytyy luopua.

Kysymys 2: Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
a) Kyllä. Läntinen liittoutuminen on ensisijaisen tärkeää, on sitten kyseessä Venäjän uhka tai islamilaisen maailman uhka.
b) Ei missään nimessä. Nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä on luovuttava ja suomalaiset kutsuttava kotiin Afganistanista.
c) En kannata Natoon liittymistä, mutta puolustusyhteistyö Naton ja EU:n kanssa on paikallaan. Suomelle on eduksi olla rauhanturvaamisen suurvalta, ja se onnistuu vain yhteistyössä länsivaltojen voimankäyttöorganisaatioiden kanssa.

Kysymys 3: Mihin suuntaan suomalaista veropolitiikkaa pitäisi kehittää?
a) Rikkaita on verotettava nykyistä enemmän. Varallisuusvero on palautettava ja pääomatuloja on verotettava progressiivisesti.
b) Kulutusta on verotettava enemmän. Sähkön ja kulutustavaroiden kallistuminen on ekologinen valinta.
c) Verouudistukset on tehtävä maltillisesti, mutta yleispiirteisesti rikkaita on verotettava nykyistä tiukemmin. Verotuksen on suosittava sekä suomalaista kilpailukykyä että kansalaisten hyvinvointia.
d) Olen tyytyväinen verotuksen nykytilaan, mutta en sen kehityssuuntaan. Tuloverotus on ehdottomasti säilytettävä progressiivisena.
e) Nykyinen suunta on hyvä. Tasaveroa ei suositella tässä tilanteessa, mutta pidemmällä tähtäimellä se on paras ratkaisu.

Kysymys 4: Millä tavoin yhteiskunnan köyhimpien toimeentulo täytyisi järjestää?
a) Työmarkkina-, opinto- ja toimeentulotukea sekä eläkkeitä on vähän korotettava, sillä hinnat ja palkatkin nousevat.
b) Sosiaalituet ovat yhteiskunnalle jatkuva rahanreikä. Tietysti kaikkien on hyvä tulla toimeen, mutta toimeentuloapuun voisivat valtion lisäksi osallistua järjestöt ja seurakunnat. Lainoja, vakuutuksia ja säästämistä on myös hyvä kehittää.
c) Tarvitaan perusturva, joka maksetaan samansuuruisena yhdeltä luukulta kaikille sitä taloudellisesti tarvitseville. 800–1000 euroa kuussa on sopiva.
d) Tarvitaan perustulo, joka maksetaan muista tuloista riippumatta kaikille kansalaisille. Kovin paljon nykyisiä perustukia korkeampi se ei voi olla, muuten se tulee sikakalliiksi.
e) Köyhyys täytyy hoitaa kuntoon. Eläkkeitä on korotettava. Toisaalta loputtomat sosiaalituet tulevat kalliiksi. Sosiaalipummit on patistettava sorvin ääreen.

Kysymys 5: Miten työllisyyttä pitäisi hoitaa?
a) Talouskasvu luo työpaikkoja. Siinä se.
b) Työviikkoa lyhentämällä työntekijän ansiotasoa laskematta voidaan jakaa sama työmäärä useampien työntekijöiden kesken. Muutenkin yhteiskunnalla on ensisijainen vastuu työllistymisestä.
c) Työ on aina hyväksi, joten täytyy tukea sekä yksityisiä että yhteiskunnallisia työnantajia. Työllistämisestä voidaan tehdä yritysten taloudellisen tuen ehto.

Kysymys 6: Mikä on suhtautumisesti maahanmuuttoon?
a) Maahanmuuttajat tulevat kalliiksi eivätkä sovi suomalaiseen kulttuuriin. Nyky-yhteiskunta hyysää mamuja syntyperäisten suomalaisten kustannuksella. Siitä on tehtävä loppu.
b) Suomi ei tule enää toimeen ilman maahanmuuttajia. Muutoin rakennusala, metalliala ja ravintola-ala romahtavat. Työperäistä maahanmuuttoa on kaikin keinoin lisättävä.
c) Maahanmuutto luo moninaisuutta ja kulttuurista rikkautta. Rasismin ja ulkomaalaisvastaisuuden kitkemiseen on satsattava.
d) Suomen täytyy tarjota turvapaikka pakolaisille ja muille apua tarvitseville. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen toiminnan on myös pyrittävä pakolaisuuden ja turvapaikanhakemisen syiden ehkäisyyn.
e) Hyväksyn muuten maahanmuuton, mutta kerjäläiset ja muu epäilyttävä aines täytyy saada kuriin. Elleivät he osaa olla ihmisiksi, heidät on karkotettava.

Kysymys 7: Mikä on suhtautumisesi tehomaatalouteen ja turkistarhaukseen?
a) Vastustan. Turkistarhaus on pienellä siirtymäajalla lakkautettava. Maataloustuotanto on pidemmällä tähtäimellä muutettava luonnonmukaiseksi.
b) Onhan luonnonmukaisuus periaatteessa hyvä asia, mutta puheet sikaloiden ja turkistarhojen kauhuista ovat kettutyttöjen ja ituhippien kotkotuksia.
c) Maatalouden tukemista ylipäänsä täällä kylmässä Pohjolassa on harkittava tarkoin. Ekologiset uudistukset ovat hyviä, mutta ne eivät saa vaikuttaa liian kielteisesti talouteen ja työllisyyteen.
d) Emme voi palata menneeseen aikaan. Nykyajan maatalous vaatii tehokkuutta. Turkisala tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja.

Kysymys 8: Mitä täytyisi tehdä samansukupuolisten parien avioliitto-oikeuksille?
a) Nykyinen suunta on hyvä. Samansukupuoliset voivat virallistaa parisuhteensa, ja perheen sisäinen adoptio on mahdollinen.
b) Homous ja lesbous johtuvat nyky-yhteiskunnan arvovääristymistä ja ainoa, mitä yhteiskunnan pitäisi heidän hyväkseen tehdä, on seksuaalinen eheyttäminen.
c) Samansukupuoliset parit on voitava vihkiä kirkossa, ja adoptio-oikeus on laajennettava perheen ulkoiseen adoptioon.
d) Adoptio-oikeus on syytä laajentaa perheen ulkoiseen adoptioon. Kirkollinen avioliitto ei ole tärkeä kysymys, sillä valtio ja kirkko on erotettava toisistaan. Itse kukin kirkkokunta voi päättää, vihkiikö vai ei, mutta yhteiskunnan täytyy vihkiä joka tapauksessa.

Kysymys 9: Jos Suomen ja EU:n edut ja mielipiteet ovat ristiriidassa, miten on toimittava?
a) Suomen hyväksi. EU:n tehtävä on palvella Suomea eikä Suomen EU:ta.
b) Kansainvälinen yhteislainsäädäntö on aina hyvä asia ja siksi Suomen on alistuttava EU:n tahtoon.
c) Asiassa on pyrittävä neuvottelemaan kompromissi, joka tyydyttää EU:ta, mutta hyödyttää Suomea.
d) Suomen täytyy erota EU:sta.

Kysymys 10: Vad kommenterar du om dessa frågor?
a) Ja till kärnkraft, Nato, tolerans, pälsdjursfarmar och EU. Annars säger jag ingenting.
b) Kieltäydyn vastaamasta ruotsinkieliseen kysymykseen.

Näin luet tuloksia: Valitse seuraavista itsellesi parhaiten kohdalleen osunut vastausrivi. Jos siitä on useampia poikkeamia johonkin tiettyyn toiseen riviin, voit harkita sitä varavaihtoehtona. (Kaksi kauttaviivalla erotettua vastausvaihtoehtoa tarkoittaa, että molemmat vastaukset sopivat tähän puoluekantaan.)
* Jos vastauksesi kysymyksiin 1–10 ovat b – a – e – b – a – b – c/d – a – b – tyhjä, puolueesi on Kansallinen Kokoomus.
* Jos vastasit c – c – d – b/e – e – e – b/d – b – a – b, puolueesi on Suomen Keskusta.
* Jos vastasit b/c – a – c – e – c – a – b – b – a – b, puolueesi on Perussuomalaiset.
* Jos vastasit tyhjä – b – c/d – tyhjä – tyhjä – a – tyhjä – tyhjä – d – b, puolueesi on Itsenäisyyspuolue.
* Jos vastasit tyhjä – c – c/d – a/b – c – e – tyhjä – b – c – tyhjä, puolueesi on Kristillisdemokraatit.
* Jos vastasit tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – a, puolueesi on Ruotsalainen kansanpuolue.
* Jos vastasit tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – tyhjä – "miksei tässä kysytä mitään tietoverkoista eikä sananvapaudesta?", puolueesi on Piraattipuolue.
* Jos vastasit a – c – b – d – tyhjä – c – a – c – b – tyhjä, puolueesi on Vihreä liitto.
* Jos vastasit b – c – c – a – c – e – c – c – b – tyhjä, puolueesi on Suomen Sosialidemokraattinen puolue.
* Jos vastasit a – b – a – c/d – b – c/d – a – c/d – c – tyhjä, puolueesi on Vasemmistoliitto.
* Jos vastasit d – b – a – c – b – d – a – d – d – tyhjä, puolueesi on Suomen kommunistinen puolue.
* Jos vastauksesi heittelevät sinne ja tänne ilman mitään tolkkua, ehdotan vakavasti Muutos 2011 -puolueen äänestämistä.