maanantai 30. huhtikuuta 2018

Työväenluokka, keskiluokka, vasemmisto, oikeisto

Pidin perjantaina 27. huhtikuuta 2018 Pispalan kirjastossa luennon aiheesta Luokkakysymyksen ongelmia Suomessa – 1918, 1968, 2018. Kuten saattoi pelätä, vapunalusviikonlopun perjantai-ilta, etenkin kirjaston puolelta olematon mainostus ja "nimetön" luennoitsija saivat paikalle vähänlaisesti kuulijoita. Sain kuitenkin heiltä palautetta, että kelpaisin puhumaan tästä aiheesta isommillekin areenoille. Tämä kirjoitelma on tiivistelmä luennolla käsittelemistäni asioista.

Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.

Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.

Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.

1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.

Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Hallituskritiikki ja kokonaisnäkemyksen puute

Kun Juha Sipilän porvarihallitus aloitti toimintansa vuonna 2015, olin avoimesti sitä mieltä, että tämä hallitus täytyy kaataa – muuten tapahtuu pahoja. Mitä on sitten tapahtunut? Tarvitseeko näitä edes listata? Hallitus on muun muassa leikannut koulutuksesta ja työttömiltä (jälkimmäinen "aktiivimallin" nimellä kulkeneen huijauksen muodossa), hävittänyt julkista sektoria, harjoittanut todella taantumuksellista energia- ja ympäristöpolitiikkaa, siunannut asekaupan Lähi-idän sotarikollismaihin ja Naton sotaharjoitukset Suomessa sekä lennättänyt joukoittain turvapaikanhakijoita sodan ja vainon keskelle. Toteutuslistalla ovat vielä katastrofiksi kutsuttu sote-uudistus ja kansalaisten pisteytys sekä "aktiivimalli kakkoseksi" nimitetty työttömyystuen epääminen, ellei työtön jatkuvasti laadi työnhakuilmoituksia ihan työnhakuilmoitusten laatimisen vuoksi. Kaiken kukkuraksi hallitus ei ole edes legitiimi vaihdettuaan perussuomalaiset lennosta uuteen mandaatittomaan "siniseen" puolueeseen.

Sipilän hallituksen ensimmäisenä syyskesänä olimme vähintään 10 000 ihmisen joukkovoimalla Helsingissä marssimassa. Seuraavana kevättalvena oli pääkaupungissa kokonainen viikko mielenosoituksia, ja vaikutti oikeasti siltä, ettei oikeistohallitus istu neljää vuotta. Sen jälkeen, häkellyttävää kyllä, kapina lässähti. Tämän ymmärtäisi, jos hallituksen toimet olisivat parantuneet, mutta ikävä kyllä meno on vain pahentunut. Eteemme on marssitettu yhä uusia kurjistamistoimia, jotka ovat eräille tulleet muka aina yllätyksenä – minunlaiseni taas ymmärsivät homman alusta lähtien. Ikävä kyllä yllättyjiin kuuluvat esimerkiksi vasemmistoliitto, jonka pitäisi olla hallituksen kaatamisen suhteen avainasemassa (eduskunnan vasemmistolaisimpana puolueena oikeiston hallitessa), sekä iso joukko kaikkein aktiivisimpia kansalaisliikeihmisiä.

Mikä meni pieleen? Mielenosoituksia on nähty vuoden 2016 jälkeenkin, mutta yhtä Joukkovoima-organisaation yritystä lukuun ottamatta kaikki ovat olleet yhden asian liikehdintöjä ja suuntautuneet yhä useammin johonkin muuhun kuin hallituksen politiikan vastustamiseen. Tämä on osa oikeiston "hajota ja hallitse" -suunnitelmaa. Hallituksen toimia vastustavat kansalaiset on kuppikunnitettu ja saatu vihaamaan toisiaan. Puna-viher-musta-pinkki-ryhmissä on tyystin unohdettu, että iso osa ns. rajatkiinni-porukoista vastustaa julkisen sektorin alasajoa; jälkimmäiset tuskin edes tietävät, että edellisissä ryhmissä vastustetaan yleisesti Suomen ajamista Natoon ja asekauppoja Saudi-Arabiaan; ja niin edelleen. Toisaalta myös mielenosoitusaiheiden sirpaloituminen alun joukkovoimantunteesta on itsetarkoituksellisen (media)kampanjan tulosta. Mikään ei hyödytä valtaapitäviä piirejä enemmän kuin se, ettei kansa ymmärrä, kuinka yksimielisesti se vastustaa hallitusta. Siinä on paljon vähemmän uhkaa, jos ihmiset tunnistavat vain yksittäisiä asiakysymyksiä, joita vastustavat yksittäiset ihmiset.

"Yllättymisen" lisäksi yksi oleellisesti pielessä oleva asia on hallituskriittisten piirien jatkuva vetoaminen hallitukseen ja sille uskollisiin viranomaisiin. Se ei yleensä johda mihinkään, ellei lasketa somekampanjoinnin vaikutusta monien lakiehdotusten perumiseen – ja siinäkin eduskunnassa käyty keskustelu ja valtamedian reaktio lienevät tärkeämmässä asemassa kuin sosiaalisen median puuhastelu. Hallituskriitikot tuntuvat alistuneen siihen, että tämä hallitus nyt kerta kaikkiaan istuu kevääseen 2019 saakka, vaikka mitä tekisi. Hallituksen kaatamisvaihtoehtoa ei ajatella tai ole edes olemassa. Tällainen näkemys ei voi syntyä muusta kuin sirpaloitumisen ylitiedostamisesta tai jääräpäisestä yhden asian edustamisesta ilman minkäänlaista kokonaisnäkemystä.

Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Koulutusleikkauksien vastustajien, ympäristöaktivistien, työttömyysturvan puolustajien, sote-kriitikoiden, turvapaikanhakijoiden puolustajien sekä Naton ja asekauppojen vastustajien olisi alkuaankin pitänyt yhdistyä. Ennen kaikkea näiden olisi kuulunut liittyä yhteen ammattiyhdistysliikkeen radikaalisiiven kanssa, sillä ay-liikkeellä on käytössään kaikkein todennäköisin oikeistohallituksen pysäyttävä vaihtoehto – yleislakko. Vasemmistoliiton olisi pitänyt asemoitua hallituksenkaatajien keskustoimijaksi eduskunnassa ja politiikassa; tämä olisi vaatinut vähemmän aggressiivista suhtautumista heihin, joiden perspektiivi on kansallinen eikä euroglobalistinen. Tällä kokonaisnäkemyksellä hallitus olisi voitu oikein hyvin kaataa jo ensimmäisenä syksynään tai sitä seuraavana keväänä. Näin olisi säästytty ihan hirvittävältä määrältä sitä kökköä, joka on satanut niskaamme viimeisen kahden vuoden aikana.

Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Katso edellinen kappale. Uusimpien gallupien mukaan hallituspuolueita kannattaa reilusti alle 40 % suomalaisista, eikä tähän edes lasketa anarkisteja, jotka eivät kannata muitakaan puolueita. Todellinen lukema on mahdollisesti vain reilut 30 %. Me voimme ihan oikeasti kaataa hallituksen vaikka ensi viikolla, jos yhteistyötä, tahtoa ja luottamusta riittää. Näin säästytään ihan hirvittävältä määrältä kökköä, joka muutoin sataa niskaamme seuraavan vuoden aikana.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Siirtomaa ja siirtomaaisäntä

Kiisteltäessä Jäämeren radasta on syystäkin alettu kiinnittää huomiota saamelaisten asemaan. Erityisesti Petra Laiti on ansioitunut saamelaisnäkökulman tuomisessa esiin. Monet saamelaiset kokevat Suomen valtionjohdon toiminnan kolonialismina – samana, jota Suomen valtionjohto on ennenkin harjoittanut ja saamelaisiin kohdistanut. Vaikkei tässä tapauksessa liikutakaan maamme varsinaisten valtionrajojen ulkopuolella, on kyseenlaista, millainen mandaatti suomalaispäättäjillä todella on saamelaisalueella. Saamen kansalla ei koskaan ole ollut omaa itsenäistä valtiota.

Asia olisi vielä verraten yksinkertainen, jos se jäisi tähän: Suomi kolonisoi Saamenmaata – siispä vapautta ja itsenäisyyttä saamelaisille, mukaan lukien oikeus päättää omilla vuosituhantisilla mailla tapahtuvasta rakennus- ja maankäyttötoiminnasta. Ikävä kyllä saamelaiskysymys on vain osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ilmenee Suomen valtion hämmentävä kaksoisrooli. Suomi nimittäin suhtautuu ilmiselvän kolonialistisesti myös isoon osaan sitä Suomea, jota asuttavat saamelaisten (tai suomenruotsalaisten tai muun etnisen vähemmistön) sijaan ihan perinteiset suomalaiset. Suomi on sekä siirtomaa että siirtomaaisäntä. Mikään muu ei selitä kunnolla tapaa, jolla hallitus hallituksen jälkeen suhtautuu ympäristöä ja perinteisiä elintapoja tuhoavaan rakennus- ja maankäyttötoimintaan syrjäisillä seuduilla.

Talvivaaran kaivos sijaitsee Sotkamossa. Sieltä on yli 150 kilometrin matka Kuopioon, yli 200 kilometriä Ouluun ja noin 550 kilometriä Helsinkiin. Talvivaaraan on ympäristöriskeineen ja välittömine ympäristöhaittoineen – imagohaitasta puhumattakaan – suhtauduttu ongelmana, joka sijaitsee jossain toisessa maassa eikä täällä "meidän" parissa. Kun ihmiset – lukuisia paikallisia myöten – ovat haittojen ja riskien pohjalta valittaneet ja protestoineet, tähän on reagoitu tyyliin "olisitte vain onnellisia, te tyhmät ja tietämättömät alkuasukkaat, kaivoshan luo työllisyyttä ja saa rahan pyörimään teilläpäin". Samanlaisia äänenpainoja on sovellettu Pyhäjoen ydinvoimalaan sillä erotuksella, ettei hanke ole vielä tuonut pahoja haittoja eikä kohdannut voimakasta paikallisten vastustusta. Tämä ei välttämättä todista muusta kuin propagandan paremmasta läpimenosta – mikä ei edes ihmetytä, kun on katsonut Oulussa ilmestyvän sanomalehti Kalevan räikeän yltiömyönteistä asennoitumista hankkeeseen. Ydinvoimalan työmaa Hanhikivellä on vielä Talvivaaraakin kauempana Helsingistä ja yli 100 kilometrin päässä Oulusta.

Sitten on olemassa iänikuiset tekoallaskiistat. Kollaja sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan koillisosassa, Vuotos puolestaan Keski-Lapissa. Vuotoksen alueella tekojärvisuunnitelma on ristiriidassa Natura 2000:n kanssa, Kollajan alueella sekä koskiensuojelulain että Naturan. Molemmilla hankkeilla on voimakasta paikallista vastustusta. Valmistuessaan altaat peittäisivät alleen lukuisien ihmisten kodit, vielä useampien ihmisten entiset kotiseudut, kalastus-, metsästys- ja marjastusmaita sekä ihan vain täysin rahassa mittaamatonta pohjoissuomalaista luontoa. Vuotoksen alle jäisi myös Lapin sodan tuhoilta säästynyt Suvannon kylä. Tällaisilla asioilla ei ikävä kyllä ole Suomen valtaapitäville oikeistopuolueille mitään väliä – mikään ei näytä muuttuneen Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamisajoista. Asenne kavaltaa, ettei kyse ole näille toimijoille omasta maasta, vaan nimenomaan siirtomaasta. Vielä enemmän tähän suuntaan viittaa ulkomaisten kaivosyhtiöiden päästäminen tekemään sumeilematta valtauksia erityisesti Lapista ja Itä-Suomesta. Omaa maata puolustettaisiin, siirtomaalla ei ole niin väliä – nämähän, ulkomaalaiset suurkapitalistit, ovat paljon enemmän suomalaisten kapitalistien veljiä kuin kriittiset suomalaiset, jotka eivät halua antautua esimerkiksi Hannukaisen kaivoshankkeen edessä.

Lipsautin edellä sanat "oikeistopuolue" ja "kapitalistit". Vaikka kysymys on todella hallitukselta toiselle siirtyvästä suhtautumismallista, on järjetöntä väittää, ettei puolueilla olisi eroa. Ellei lasketa silloin tällöin vuoteen 1975 saakka tilapäisesti toimineita virkamieshallituksia, Suomessa on 1930-luvun jälkeen ollut vain yksi puolisen vuotta toiminut hallitus, jossa ei ollut mukana joko kokoomus tai maalaisliitto-keskusta(puolue). Sisäkolonialismi on siis kokoomuslais-keskustalaista politiikkaa. Tämä muistuttaa myös, millainen mullistus olisi saada meille oikeistopuolueista (enintään RKP:tä lukuun ottamatta) vapaa hallitus tämän nykyisen Juha Sipilän katastrofijengin jälkeen. Harmikseni joudun kyllä muistuttamaan, etteivät ainakaan vihreät ja SDP:läiset piirit ole vapaita siitä "etelän kaupungit" -hegemoniasta, joka antaa koko ajan taustatukea sisäkolonialistiselle asenteelle: syrjäseutujen taloudellista tukemista käsitellään, ainakin piiloisesti, muodossa "siellä ne elävät meidän varoilla".

Kirjoitelmani tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä saamelaisten erityisasemaa Suomessa. Saamelaiset ovat Suomessa vielä enemmän toisia kuin syrjäseutujen suomalaiset, sillä he ovat myös rodullistettuja. Pyrkimykseni on avata vielä enemmän sitä Pandoran lipasta, jota saamelaisaktiivien Jäämeren rata -älähdys on raottanut. Moni voi kokea saavansa siitä lippaasta paskaa niskaan, mutta vasta tiedostettuamme vääryydet voimme oikeasti tehdä niille jotain.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Vihervasemmistoa ei ole olemassa

Silloin tällöin ystävämme valtamedia lipsauttaa sanan "vihervasemmisto", niin kuin puhuisi jostakin olemassaolevasta tosielämän ilmiöstä. Sana on taatusti keksitty ennen Jussi Halla-ahoa, minäkin saatan olla käyttänyt sitä. Halla-aho sen kuitenkin vakiinnutti, ja sen käytöllä on poliittinen tehtävä: se pyrkii samastamaan vihreät ja vasemmiston toisiinsa, sulattamaan ne epämääräiseksi mössöksi, josta ei ota – eikä muka haluakaan ottaa – muuta selkoa, kuin että se suvaitsee maahanmuuttajia ynnä muita vähemmistöjä. Käsite vihervasemmisto on suomalainen erikoisuus, mutta se yhdistyy ongelmattomasti kansainväliseen, vastaavalla tavalla latautuneeseen termiin Liberal Left. Muutkin elementit meikäläisen uusradikaalioikeiston diskurssissa lainautuvat ulkomaisilta esikuvilta, vaikka saattavat tyhmemmälle näyttää supisuomalaisilta. Tässä tapauksessa suomalainen käsiteversio kavaltaa myös, että vihreät ovat Suomen liberaalipuolue, eivät ympäristöpuolue.

Kävin Twitterissä 28.12.2017 parin vanhoillisen kanssa pienen väännön, mitä en yleensä vaivaudu harrastamaan. Kun avasin vähän vihervasemmisto-käsitteen itsetarkoituksellisuutta, toiset osapuolet kysyivät, mitä eroa vihreillä ja vasemmistolla muka on. Vastasin: "Vihreät kannattavat markkinataloutta, vasemmisto haluaa suitsia ja säädellä sitä sekä sosiaalistaa yhteiskunnallisesti tärkeintä omaisuutta. Vasemmistolle myös yhteiskunnallinen tasa-arvo on paljon tärkeämpi asia kuin vihreille." Vanhoillisilla ei ollut asiaan mitään lisättävää; itse asiassa toinen antoi twiitilleni jopa tykkäyksen. Vaikutti siltä, kuin heillä tulisi ensimmäistä kertaa (ainakin pitkään aikaan) edes mieleen tarkastella vasemmistoa ja vihreitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta, eikä vain osana "suvaitsee – ei suvaitse" -vastakkainasettelua. Tätä käsitystä tukisi sekin, että ennen twiittiäni toinen heistä ehdotti vihreitä vasemmistoliiton "radikaalisiiveksi". Eiväthän vihreät ole radikaaleja missään muussa asiassa kuin vähemmistöjen hyväksymisessä.

Vihervasemmisto-käsitteen tehtävä on selkeä. Kun vasemmisto samastetaan vihreisiin, ihmiset unohtavat, että vasemmisto on kapitalismikriittinen toimija, joka pyrkii tasa-arvoon, demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Se pyrkii myös aika pitkälle samaan kuin monet konservatiivit sillä erotuksella, että vasemmiston mielestä tasa-arvo ja demokratia koskevat kaikkia ja hyvinvointi kuuluu kaikille. Toki hyvinvointi, demokratia ja tasa-arvo kelpaisivat vihreillekin, mutta heiltä puuttuu kapitalismin kritiikki, mikä tekee heidän yhtälöstään mahdottoman ja naiivin. Tähän liittyen vihreiden kyky mediakritiikkiin on varsin rajallinen (mikä yhdistyy myös tosiseikkaan, että mediaväessä on tunnetusti paljon vihreitä), kun taas vasemmisto on siinäkin asiassa vastapuolella – totuutta etsivällä, valtamediaa kritisoivalla puolella. Valtamediakritiikki ja totuuden etsintä taas kelpaisivat lukemattomille uuskonservatiiveille. Näiden esimerkkien pohjalta voimme jo ymmärtää, että vasemmisto edustaa monessa asiassa juuri sitä, mitä konservatiivit etsivät; mutta koska vasemmiston asiasisältö hämärretään ja yksipuolistetaan, he kääntyvät poispäin vasemmistosta, eivätkä sitä kohti. Ketä se hyödyttää? Valtaapitävää uusliberaalioikeistoa, sillä vasemmisto on politiikan ainoa tekijä, joka oikeasti uhkaa sen valtaa.

Kyllä minullakin oli joskus kausi, jolloin harkitsin äänestyspäätöstäni vasemmiston ja vihreiden välillä (ja keväällä 2007 kohtalokkaasti äänestinkin vihreitä – kadun sitä päätöstä edelleen). En kiellä, etteikö jatkuvasti ole olemassa ihmisiä, jotka äänestävät joko vihreitä tai vasemmistoliittoa. Tässä on kuitenkin kysymys horjumisesta kahden poliittisen linjan välillä: liberaalin (aiemmin ekoliberaalin) ja vasemmistolaisen. Tiedän tämän ihan omastakin kokemuksestani. Ei siis ole olemassa yhtenäistä vihervasemmistolaista poliittista linjaa, vaikka joissakin kysymyksissä nämä linjat hieman kohtaisivatkin. Paitsi, että kun sitä vihervasemmistoa on niin toitotettu, on sen myötä syntynyt jonkin verran poliittisesti melko tiedostamatonta ihmisryhmää, joka on käsittänyt asian väärin ja ruvennut nimenomaan samastumaan kuvitteelliseen vihervasemmistoon. Sama ilmiöhän esiintyi suvakki-haukkumasanan yhteydessä: juuri, kun olin päässyt hokemasta suvakin olevan mielikuvitusolento, yhtäkkiä meillä oli kourallinen ihmisiä, jotka siniset silmät selällään riemumielin julistautuivat suvakeiksi. Ei näin.

Yleisesti ottaen suvakit ja matut ovat mielikuvitusolentoja, "kulttuurimarxismia" (käsite, jolla uusliberaalioikeistolle vaarallinen marxismi halutaan mustamaalata siihen täysin kuulumattomilla tekijöillä) ei ole olemassa – eikä vihervasemmistoa ole olemassa.

perjantai 19. tammikuuta 2018

"Älä äänestä Niinistöä" ja muut vaalivinkit

Tämän kirjoitushetkellä, vain yhdeksän päivää ennen presidentinvaaleja ja ennakkoäänestyksen jo käynnistyttyä, näyttää siltä kuin yli puolet suomalaisista äänestäjistä haluaisi antaa äänensä istua kököttävälle presidentille. Kaikenlaisiin äärilaidan kohkaajiin verrattuna Sauli Niinistö on näyttänyt kritiikittömän kansalaisen silmään jopa asialinjan kaverilta; toisaalta onhan se niin hellyttävän kotoisaa, kun hän ja puolisonsa Jenni saavat vauvan. Kriittisen kansalaisen silmään Niinistön syntilista on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi. Seuraavassa joitakin esimerkkejä:

— Työskennellessään valtiovarainministerinä molemmissa Lipposen hallituksissa (1996–2003) Sauli Niinistö tuli Wikipedian mukaan "tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta". Tämä on suorastaan vähättelyä. Varsinainen vampyyrin maine on nykyään sälytetty puoluetoveri Iiro Viinaselle – joka hoiti samaa tehtävää sekä Ahon hallituksessa 1991–95 että ihan aluksi Lipposen ensimmäisessä hallituksessa – kun taas Niinistön vastaava maine on tarkoituksellisesti valkopesty. Tosiasiassa Saulia manailtiin ja epäiltiin hyvin laajalti koko "yhden totuuden" kurjistamispolitiikan aikakauden varsinaiseksi takapiruksi. Hänen ympärillään oli todellinen Pahan Porvarin musta sädekehä, joka mielestäni kuuluisi hänelle edelleen.

— Ei sovi unohtaa, että juuri Niinistön rahaministerikaudella Suomi muilutettiin epädemokraattisesti, kansalaisilta kysymättä markasta euroon ja EMU:n jäseneksi. Demokratian sivuuttamisen tulisi olla paha asia siitä riippumatta, mitä mieltä eurosta on muutoin.

— Niinistö on taustoiltaan paitsi kiistelty kokoomuspoliitikko, myös pankkiiri. Hän oli Euroopan investointipankin varapääjohtaja vuosina 2003–07. Jos tämä on jonkun mielestä meriitti, suosittelen tutustumaan pankkisektorin äärimmäisen ongelmalliseen rooliin nykyjärjestelmässä esimerkiksi Talousdemokratia-sivustolla. Mainittakoon myös, että pankkisektorin käytännöllisesti katsoen yksin aiheuttama finanssikriisi oli jo hyvää vauhtia kehittymässä Niinistön ollessa pankkivirassa.

— Niinistön vuoden 2006 provokatiivinen presidentinvaalikampanja ("työväen presidentti" ym.) käytännössä synnytti koko sen poliittisen kulttuurin muutoksen, jonka seurauksista kaikkine disinformaatioineen, mustamaalauskampanjoineen, vihapuheineen ja tahallisine väärinymmärtämisineen kärsimme edelleen. Paljon parjatut persut ovat vain oppipoikia. Sauli Niinistön kampanja kerta kaikkiaan muilutti vanhan lintukodon uudelle kyräilevän katkeralle aikakaudelle, jossa oikeus olla paskiainen on vahvin kansalaisoikeus, loka lentää puskista eikä kritiikittömällä kansalaisella ole oikeasti enää hajuakaan poliittisten toimijoiden aate- ja luokkaidentiteeteistä.

— Presidentiksi vihdoin päästyään Niinistö loi käsitteen "oleskeluyhteiskunta", jolla pyritään mustamaalaamaan ihmisiä, joille ei riitä töitä tai jotka ovat työhön kykenemättömiä. Tämän kanssa on täysin linjassa se, että presidentti hyväksyi sen "aktiivimalliksi" vääristellen nimetyn kurjistamislain, joka täysin absurdisti ja paradoksaalisti heikentää työttömyysturvaa silloin, kun "työtön" ei ole töissä. Näiden esimerkkien perusteella istua pönöttävä presidentti suorastaan vihaa yhteiskunnan huono-osaisia ja antaa tukensa ylempien yhteiskuntaluokkien heitä vastaan suuntaamalle kylmälle luokkasodalle.

No niin. Tietenkään emme äänestä tuollaista kapitalistiporvaria. On siis ehdottoman tärkeää, että maltamme pistäytyä uurnilla, että näemme edes oikeat vaalit toisine vaalikierroksineen. Se on edes jonkinlaista demokratiaa. Luonnollisesti ei kuitenkaan ole ihan sama, ketä Sauli Niinistön vastustajaa äänestämme, vaan heissä on todellakin eroja. Tässä hieman tarkennusta:

— Jos Niinistö on oja, Laura Huhtasaari on allikko. Ulkoisesti varsin perinteisenä naisena hänen imagonsa värittyy pehmeäksi, mutta hänen arvonsa ovat kivikovat. Huhtasaari esimerkiksi vastustaa aborttia ja haluaa karkottaa turvapaikanhakijat. Se ei ole unohdetun kansan puolustamista, vaan häikäilemättömän kylmää vallanpitäjämentaliteettia. Jos Saulin kampanja 2006 loi poliittisen kulttuurin muutoksen, Laura on uusi ärsyttävä poliittinen kulttuuri in action. Mikäli kaikesta huolimatta mietit hänen äänestämistään, mieti samalla, äänestäisitkö Sarah Palinia.

Paavo Väyrysellä on monen kriittisen kansalaisen tuki. Hänen poliittinen henkilöhistoriansa on täynnä ketkuilua ja nykyinen suhtautuminen esimerkiksi pakolaisiin sangen epähumaani. Väyrysellä voi olla ulkopoliittista osaamista ja ymmärrystä enemmän kuin muilla ehdokkailla, ja kaivattuja left field -ideoita riittää. Vasemmistolaisittain tai humanistisesti ajattelevan ihmisen ei kannata langeta hänen ansaansa.

— Pekka Haavisto ei ole vasemmistolainen, vaikka hänellä on sellainen maine jopa monen vasemmistolaisen silmissä. Hän ei myöskään ole enää vuosikymmeniin ollut se kirkasotsainen viheraktiivi, johon moni ihastui telkkarissa vuoden 1987 eduskuntavaalien aikoihin. Demokratian kannalta on hankala yksityiskohta, että vihreät nimittivät vuonna 1995 Haaviston ainoaksi ministerikseen, vaikkei kansa ollut äänestänyt häntä edes eduskuntaan. Kannattaa muistaa myös Haaviston vuoden 2012 sammakko, joka samasti eläinoikeusaktivistit uusnatseihin, sekä patologinen Venäjä-vihamielisyys, joka kiteytyy mahtavasti näissä katteettomissa Twitter-bottisyytöksissä.

— Nils Torvalds on koko presidentinvaalien fanaattisin natottaja, joten se siitä ja hänestä. On paha olla näennäisesti humanisti ja kannattaa koko maailman epähumaaneinta organisaatiota.

— Matti Vanhanen nostettiin harmaasta keskustan keskivertopoliitikosta pääministeriksi vuonna 2003. Kansalaiset olivat antaneet tukensa Anneli Jäätteenmäen politiikalle, mutta tämä siivottiin vallanpitäjille ongelmallisena hahmona lavastetun valehteluskandaalin myötä sivuun (mitä itse pidän kabinettivallankaappauksena). Kulissientakaisten vallanpitäjien kilttinä hännystelijänä haljusta Vanhasesta ei ole kerta kaikkiaan mitään sanottavaa poliittisessa mielessä. Presidentiksi? Buhahaa.

SDP:n Tuula Haatainen on osoittanut yllättävää selkärankaisuutta muutamissa lausunnoissaan. Näyttää suorastaan siltä, ettei hän ole poliittisesti luonteeton "demari", vaan sosiaalidemokraatti. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen uskaltaa humanistisen puolen ehdokkaista ainoana selvästi kyseenalaistaa istua jöpöttävän presidentin ja hänen konsensuspiirinsä näkemykset esimerkiksi talous- ja ulkopolitiikasta. Olen äänestänyt häntä jo ennakkoon.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 3: Väyrynen

Viime hetkellä, kun presidentinvaaleista on jo hyvää kyytiä tulossa täysin ilmanaikuinen samanmielisten tylsimysten keskinäisen kehumisen kerho, enintään täydennettynä Merja Kyllösellä (kuvittele tähän plusmerkki) ja Laura Huhtasaarella (miinusmerkki), ehdokkaiden leiriin ratsastaa sankari uljaalla mustangillaan. Paavooo... Paavo Väyrynen! Siinä vasta miesten mies. Hänen entreensä on luonnollisesti kuin elokuvasta: juuri, kun peli näyttää Santeri Alkion, YYA:n ja Suomen markan kannalta menetetyltä, pimeydestä kajahtaa peräänantamaton ääni. WTF! Sankari onkin vielä mukana pelissä!

Paavo Väyrysen presidenttiehdokkuus perustuu tosiaan ihan edellä kuvailtuun tasoon. Tietysti hän on kokenut poliitikko, toki hänellä on asiantuntemusta luultavasti syvemmin kuin yhdelläkään muulla ehdokkaalla. Mutta tämäkään ei näyttäydy kokemuksena ja asiantuntemuksena, vaan jonakin myyttisenä, politiikasta jo muutoin hävinneenä kvaliteettina. Väyrynen on Mies Menneisyydestä. Kukaan ei muista tai ole muistavinaan aikaa, jolloin Paavo ei vielä pyörinyt politiikassa. Hän on siis aina ollut ja tulee aina olemaan, mikä on tyypillinen sankarin ominaisuus. Tämä Mies Menneisyydestä edustaa, paitsi kokemusta, asiantuntemusta ja jatkuvuutta, myös arvoja, jotka muilta ovat jo aikoja sitten hävinneet. Väyrynen on kerännyt kannuksensa Kekkosen, Koiviston, Virolaisen, Sorsan, Vennamon ja muiden elävien aaveiden Suomessa – ei siinä euroharhassa, jota Niinistö, Vanhanen, Stubb, Katainen ja jopa Soini edustavat.

Täytyy tunnustaa, että minullakin on hetkeni, joina "tulisipa joku päällikkö ja lopettaisi tämän pelleilyn" on mitä lohduttavin ajatus. Nyt on kerta kaikkiaan niin, että Paavo Väyrynen on sellainen päällikkö, ja vaikka hän vaikeuttaa kannattamistaan muuttelemalla mielipiteitään avainkysymyksissä, äänestänen häntä toisella kierroksella, jos sellainen tulee ja vastassa on Sauli Niinistö. Kukaan muu kuin hän tai Pekka Haavisto ei voi päästä niin pitkälle. On kuitenkin myös niin, ettei minunlaiseni äänestä Paavoa muutoin kuin tilanteessa, jossa toinen vaihtoehto on vielä hölmömpi. Väyrysen kokemus, asiantuntemus ja nykypolitiikan kritiikki eivät peitä tosiasiaa, että hän on suunnilleen yhtä kaukana kannattamastani vasemmistoaatteesta kuin Mikko Alatalo tai Vladimir Putin. Vaikka jotkin hänen poliittisista lähtökohdista voivatkin miellyttää, toiset koen väistämättä luotaantyöntäviksi. Eikä sillekään voi mitään, että ajatus Suomi ensin -liikkeestä tukemassa Paavoa on poikkeuksellisen häiritsevä. Syynsä heilläkin on siihen kannatukseen.

Twiittasin 5. joulukuuta, että "ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Paavo tulee ja tekee vielä vaaleista vaalit. En minä häntä äänestä, mutta onhan se nyt aika coolia". Tämä on tosiaan se taso, jolla Paavo Väyrysen mukanaolo presidenttikilvassa eniten viehättää: hän tekee vaaleista vaalit, koska hän poikkeaa selvästi muista ehdokkaista ja hänellä on itseluottamusta kaiken sanottavansa sanomiseen, ja koska hän on Mies Menneisyydestä, tämä kaikki on melkoisen coolia. Tämä taso on luonnollisesti täysin postmoderni, mikä on hölmöä, kun iso osa Väyrysen kannattajista kokee postmodernismin takuulla joksikin sellaiseksi, mitä juuri Paavo ei edusta. Hän on päällikkö, joka tulee lopettamaan postmodernin poliittisen pelleilyn. Samalla hän on myös EU-vapaan itsenäisyyden ajan, YYA- ja markka-ajan poliitikon pastissi ja parodia. Hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä 2000-luvun politiikan kanssa, mistä johtuen hänellä on paljon tekemistä 2000-luvun kanssa.

Ehkä minä kaikesta huolimatta äänestän Merja Kyllöstä.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Postmodernia politiikkaa 1: perussuomalaiset & siniset

Postmodernismi tuli ja meni – vai menikö? 1980-luvulla tutkijat ja filosofit hurahtivat puhumaan uudesta postmodernista ajasta ja kulttuurista, jossa edistys on mahdotonta ja kaikki on pastissia tai parodiaa. Taiteen postmodernismiin liittyi vanhojen ja uusien elementtien vapaa yhdistely yli tyylisuuntarajojen. Tieteellinen kirjoittaminen meni uusiksi, koska postmodernistit sanoivat kaiken käyvän (anything goes); niinpä lähdeviitteenä saattoi olla tieteellisen tutkimuksen sijaan Goethe, Tolstoi tai kuka hyvänsä, jolla oli ikinä ollut asiasta sanottavaa. Postmodernismi huipentui vuonna 1992, kun ilmestyi Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Siinä kirjoittaja väitti aatteiden taistelun olevan ohi ja liberaalin demokratian ottaneen muista yhteiskuntamuodoista pysyvän selkävoiton.

2000-luvulla postmodernismi on tieteen ja taiteen ideana hylätty. Sen lähtökohtia ei enää hyväksytä. Politiikkakin näyttää jälleen aatteiden taistelulta, ja maapallon suurten konfliktien palautuminen luonnonresursseihin (öljy, vesi jne.) edustaa myös selvästi modernia eikä postmodernia, joka oli kiinnostuneempi kulttuurisista mielikuvista. Kuitenkin juuri politiikasta löytyy tarkemmin silmin hämmentävää takertumista postmoderneihin ideoihin. Oikeistopopulismi näet harjoittaa sumeilematta vanhojen ja uusien elementtien vapaan yhdistelyn "taidetta". Populistien lähteet ovat surutonta anything goes -osastoa: jos naapurin Håkan tai siskon miehen kummin kaima Jacques on sanonut näin, siihen viitataan usein mieluummin kuin tutkijan tai kokemusasiantuntijan sanaan.

Oma ensikokemukseni perussuomalaisilmiöstä on keväältä 2007. Persuaktiivi (muistini mukaan Veli-Pekka Kortelainen) osallistui eduskuntavaaleja edeltävään paneelikeskusteluun Oulussa ja järisytti punavihervoittoista yleisöä puheenvuoroillaan. Ne muun muassa ehdottivat, että naiset voisivat palata kotiin hoitamaan lapsia, minkä myötä julkista päivähoitoa pystyttäisiin supistamaan. Närkästyksen keskellä oli täysin selvää, että uuskonservatiivisissa ideoissa oli jotain salaperäisen vetoavaa – isolta osin johtuen šokkiarvosta, joka niillä oli verrattuna sen ajan yleiseen, yhtäältä uusliberalismia ja toisaalta sosiaalidemokratiaa henkivään diskurssiin. Itse en niiden piiriin ajautunut, mutta moni muu ajautui ja sen saattoi aavistaa jo tuossa tilaisuudessa. Yhdistelmä šokeerausta ja paluuta vanhaan haiskahtaa postmodernismilta kilometrien päähän. Vetoavuus ei tässä tapauksessa johdu vaadittujen asioiden hyvyydestä, vaan kulttuurisen mielikuvan säväyttävyydestä. Perussuomalainen politiikka on alusta asti tehnyt pastissia eritoten sodanjälkeisen ajan kansallisen yhtenäisyyden diskurssista, ja toisin ajattelevien silmissä pastissi on näyttänyt parodialta.

Vuonna 2015 perussuomalainen puolue nousi keskustan ja kokoomuksen seuraksi Sipilän hallitukseen. Hallitus on harjoittanut tyylipuhdasta oikeistopolitiikkaa, jonka ytimessä on fukuyamalainen ajatus yhden systeemin itsestään selvästä ylivertaisuudesta ja muiden aatteiden epärelevanttiudesta. Tämä kelpasi koko ajan myös nykyisille Jussi Halla-ahon persuille, ei vain hallituksessa ilman tosiasiallista mandaattia jatkaville sinisille. Kiistaa tuli ihan muista asioista, joissa kulttuurisilla mielikuvilla voi olla yllättävän suuri merkitys.

Kun yllä esitetyn ymmärtää, samalla käsittää, että perussuomalaisten kuuluisa vastenmielisyys postmodernismia kohtaan on samanlainen silmänkääntötemppu kuin yhtä tunnettu vasemmiston syyttäminen valtionvelan ylenmääräisestä kasvattamisesta. Tilastot osoittavat, että kokoomusvetoiset hallitukset ovat ottaneet eniten lisävelkaa. Postmodernismia ei Suomen politiikassa edusta ensisijaisesti liberaali "vihervasemmisto", vaan perussuomalaiset sivuhaaroineen. Molemmissa tapauksissa ilmiön haukkuminen sinänsä on saanut siihen yhdistetyt poliittiset ryhmät puolustelemaan ilmiötä, mikä lienee umpikierosti myös haukkumisen yksi tarkoitus. Mutta se on toinen tarina.

torstai 30. marraskuuta 2017

Ketä se hyödyttää?

Otsikossa ilmaistu kysymys on paikallaan esittää aina, kun politiikassa tapahtuu jotain. Ihmisiltä unohtuu helposti, että päättäjien takana on heidän omat viiteryhmänsä ja intressinsä, ja nämä yleensä vaikuttavat tuhdisti tehtyihin päätöksiin. Tämä yhteys on sitä ehdottomampi, mitä korkeampi on päättäjien valta-asema. Kokoomuslainen ei siis tee päätöksiä, jotka suosivat työläisiä tai punavihreitä aatteellisia ryhmiä, koska kokoomus on työnantajien ja oikeistolaisten intressejä edustava puolue. Vasemmistoliittokaan ei periaatteessa tee päätöksiä, jotka suosivat työnantajia tai oikeistolaisia aatteellisia ryhmiä; mutta koska vasemmistoliitolla ei ole valtaa niin kuin kokoomuksella, se saattaa silloin tällöin mukautua isompiensa tahtoon saadakseen nämä vastapalveluksena jonkin oman hankkeensa tueksi. Tällaista käytäntöä haukutaan lehmänkaupoiksi. Yllä olevasta voi tietysti päätellä, että kokoomus tekee vähemmän lehmänkauppoja kuin vasemmistoliitto ja näyttää sikäli rehellisemmältä puolueelta. Siinä mielessä tämä on paha illuusio, että kokoomus peittelee kaikin keinoin omaa luokkapuoluetaustaansa ja kaunistelee vallanpitäjän ylimmän ystävän, valtamedian, avulla muutoinkin omaa imagoaan.

Edelleen, kun tehdään poliittisia päätöksiä ja etsitään varsinaista sylttytehdasta, kysymys "ketä se hyödyttää?" auttaa löytämään perille. Kun Tampereen kaupunginvaltuustossa lipsahti yksityisautomyönteisten hankkeiden (Hämpin parkki, Rantatunneli jne.) ohella läpi myös valtava joukkoliikennehanke eli raitiotie, moni ajatteli punavihreän jengin saaneen oman voittonsa ja tasoittaneen eri intressiryhmien vaikutustilanteen. Kun raitiotietä sitten alettiin rakentaa, liikenne on ollut täysin sekaisin ja ikivanhoja puitakin kaadettu mielin määrin. Punavihreää politiikkaa? Oikeasti vasta nämä mittasuhteet ovat osoittaneet, miksi ratikkahanke meni läpi: se hyödyttää rakennustöihin osallistuvia firmoja. Ja firmojen etuja edustaa politiikassa oikeisto. Ilman oikeiston intressiryhmän hyötymistä ratikkaa ei olisi saatu läpi, ei millään ilveellä. Toki vasemmistolaisille sopii, kun ratikka valmiina liikennöidessään työllistää ratikkakuskeja – jos työllistäjänä toimii kaupunki tai sen omistama yhtiö ilman, että yksityinen puoli vetää välistä, mistä emme voi olla yhtään varmoja.

Juha Sipilän porvarihallitusta on haukuttu paljon, ja syystäkin. Sen kurjistava ja epäinhimillinen linja on herättänyt närää, mutta harvemmin on oikeasti jaksettu pintaa syvemmältä miettiä, miksi hallitus vetää tällaista linjaa. Latteimmasta päästä on Sipilän henkilötasoinen arvioiva syyttely, eikä tylsämielinen "EU käskee" ole paljon sen valaistuneempaa. Twitterissä Tatu Salminen muokkasi Juho Saaren työryhmän laatiman ja pääministeri Sipilän esittelemän kaavakuvan eriarvoisuuden vähentämisestä muotoon, joka minusta kertoo kaiken oleellisen:


Hallituksen poliittinen linja on hajottanut vanhan perussuomalaisen puolueen ja jättänyt "siniset" lähes vaille kannatusta, heikentänyt keskustan suosiota ja vahvistanut kokoomuksen suosiota. Näin ollen vanha kunnon "ketä se hyödyttää?" -kysymys antaa vastauksen: hallituksen linja hyödyttää kokoomusta. Keskustankin äänestäjät ovat olleet pettyneitä tiukan oikeistolaiseen politiikkaan, mutta kokoomus porskuttaa menemään: tämä on sen politiikkaa. Edelleen, kokoomuksen hyötyminen tarkoittaa luonnollisesti työnantajien ja firmojen hyötymistä – työläisten ja julkisen (sekä kolmannen) sektorin kustannuksella.

Sama yksinkertainen kysymys kannattaa esittää melkein missä hyvänsä asiayhteydessä – ja ajatella pintaa syvemmälle. Jos valtamedia julkaisee paljastuksen, joka ensi tilassa näyttää hyödyttävän yhteiskuntakriittisiä toimijoita, on syytä pohtia, ketä muuta paljastus hyödyttää. Kohujuttu hyödyttää tietysti mediaa itseään, mikäli se saa ihmiset ostamaan tai klikkaamaan (mainostajat tarkkailevat klikkausten lukumäärää). Kaupallisen valtamedian takana on kuitenkin iso raha ja Ylen takana jossain määrin Suomen hallitus. Jos paljastus on täysin yksiselitteisesti kielteinen näille taustavaikuttajille, media tuskin julkaisee sitä – ainakaan ennen vaihetta, jolloin sen julkaisemattomuus joutuu sinänsä huonoon valoon ja alkaa haitata mediaa itseään. Paljastusten avulla voi myös peitellä muita, median taustavaikuttajille haitallisempia aiheita, jotka tuppaavat sopivilla hetkillä katoamaan julkisesta keskustelusta (esim. sosiaalisessa mediassa). Aina on joku vaikuttaja tai vallanpitäjä, joka hyötyy.

Jos ihmiset osaisivat useammin kysyä, ketä tämä hyödyttää, käsityksemme poliittisista ja yhteiskunnallisista tapahtumista sekä niiden syistä muuttuisi kertaheitolla. Mikä taas muuttuisi sen myötä? Politiikka ja yhteiskunta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Venäjän vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.

1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.

Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?

2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.

Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestäAiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.

Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.